Marras

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Sami Lopakka: Marras
Like 2014
S. 346

Minulla ei ollut mitään pakottavaa tarvetta lukea tätä kirjaa. Olin kirjasta toki kuullut ja joitakin arvioita siitä lukenut blogeista. Marras ei kuitenkaan alkanut tuntua minun jutulta.

Kun sitten yllättäen sain kirjan (kiitos, Pihi nainen!), oli päätös tehty puolestani: luetaanpa nyt sitten. Ja sitten luettiin.

Varoitus: nyt seuraa erityisen subjektiivinen vuodatus, joka voi sisältää aivopieruja ja vesiripulia, joilla ei välttämättä ole itse romaanin kanssa mitään tekemistä.

- Vittu mää haluan kuolla.
Raunion äänessä ei ollut minkäänlaista tunteen roihua tai päättäväisyyttä. Lause leijui hetken ilmassa mitäänsanomattomana ja yhdentekevänä, kunnes hajosi unohdukseen.

Voiko kirja enää kauniimmin alkaa? Ehkä, mutta minulle tämä oli täydellinen aloitus.

Marras kertoo bändistä, joka lähtee Eurooppaan kiertueelle. Kertoja on bändin kitaristi Hautamaa, jonka vaimo on viimeisillään raskaana. Kiertuetta varjostaa siten huoli vaimosta ja vielä syntymättömästä lapsesta.

Ahtaassa keikkabussissa matkustaminen kiristää bändin jäsenten välejä, eikä viinan kanssa lotraaminen tilannetta mitenkään auta. Viinaa kipataan siinä määrin, että keikatkin ovat vaarassa peruuntua - ja kyllähän niitä peruuntuukin.

Olen nyt ollut elämäni ensimmäisen kerran mukana kiertueella. Välillä olisi tehnyt mieli pistää milloin ketäkin ympäri korvia, ja takoa järkeä kaaliin. Toisinaan olisi tehnyt vain mieli korkata kossu ja vetää se huikalla huiviin. En minä vittu tuollaista selvinpäin jaksaisi. En ehkä edes kännissä. Tai muissakaan kamoissa.

Minulle siis ihan vieras maailma. Mutta silti saatoin samastua moniinkin tunteisiin. Näin noiden tunteiden kautta itseeni, omaan paskaiseen sisukseeni, joka elää melankoliasta samaan aikaan nauraen sille paskaisesti päin naamaa - tai persettä.

Ja nautin nautin nautin niin kuin lämpenee halko sen syttyessä palamaan. Minä en ole hiillos; joko olen liekeissä tai kokonaan sammunut. Mutta että hiillos? Hyi, minä en halua kyteä.

Bändin laulajaa, Rauniota (hän oli kirjaimellisestikin raunio - osuva nimivalinta!), kohtaan tunsin jopa eräänlaista kieroa hengenheimolaisuutta.

- Ei jaksa ellää, Raunio sanoi.

...

- Sama kuolla, Korpisuo sanoi. - Vastahan nää halusit... kuolla?
- Mutta se ei oo tässä omissa käsissä (Raunion vastaus).

Kirjan dialogit ovat suorastaan hullunhirtehisen hauskoja. Ne naurattavat ja itkettävät samaan aikaan. Monet kohtauksetkin herättivät ambivalenttisia tuntemuksia: nauratti niin paljon, että itketti ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli repiä hiukset päästä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Ripulin ja muiden eritteiden alta löytyy valtava ahdistus, tyhjyys. Siksi en kokenut kirjaa ehkä niin humoristisena kuin sen kenties oli tarkoitus. Ainakin moni kirjan lukenut on ihastunut sen mustaan huumoriin. Synkkää huumoria kirjassa onkin paljon, mutta jostain syystä itse koin sen niin synkkänä ja painostavana, ettei se aina edes naurattanut.

Itketti vain, olisi tehnyt mieli halata Rauniota, Korpisuota, Hautamaata, Maanista ja Suopunkia. Halata kaikki erikseen ja sitten vielä ryhmähali. Eipä tule ihan heti mieleeni kirjaa, joka olisi saanut tällaisen tunnemyrskyn minussa aikaiseksi.

Pääni on vieläkin sekaisin Marraksesta. Tuntuu kuin olisin tullut humalaan kirjaa lukiessani. Nyt on jäljellä krapula ja delirium.

Kirjasta blogattua: Pihi nainen, Annika, Villasukka kirjahyllyssä, Kuutar.