Fourth Estate 2007
S. 229
Sierra Leone hytisee sisällissodan partaalla. Ishmael Beahin turvallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun kapinalliset alkavat terrosioida kyliä tappaen siviilejä.
Ishmael on 12-vuotias, kun hänet värvätään (eli pakotetaan) sotilaaksi.
Ishmael ei keskity kirjassaan kuvaamaan ainoastaan sotilasaikaansa, vaan kertoo myös ajasta ja arjestaan ennen kaaosta sekä yksinäisestä pakomatkastaan pois sodan jaloista. Sota kuitenkin saavuttaa hänet - sitä ei pääse karkuun.
Ishmaelista tehdään tappokone niin kuin valitettavan monista muista nuorista pojista on tehty - ja tehdään yhä. Osa on vielä ihan lapsia. Tunteet turrutetaan huumeilla, joita jaellaan avokätisesti sotilasleireissä.
Ishmael kuvailee joitakin yksittäisiä taistelukohtauksia ja strategioita, joissa luonnollisesti veri lentää. Hän ei kuitenkaan jää rypemään tapahtumiin, vaan yrittää ennemminkin avata omia tuntemuksiaan kyseisissä tilanteissa. Osan tapauksista hän kertoo takautuvasti, mikä säästää myös lukijan tunteita. Tätä kirjaa ei ole varmasti ollut helppo kirjoittaa.
Ehkä joku jo miettii, miksi tällainen kirja piti sitten alun perinkään kirjoittaa. Taas veristä viihdettä sossupoken ystäville - hyi kamalaa!!!
Luin tämän kirjan samasta syystä kuin luen monia muita eri kulttuureihin sijoittuvia kirjoja; haluan nähdä. En tuomitakseni, vaan ymmärtääkseni (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat sitten eri asioita).
Pahuus ei varmasti maailmasta poistu tällaista kirjallisuutta lukemalla, mutta eipä se silmien sulkeminenkaan mitään pelasta. Tällaiset kirjat haastavat usein ajattelemaan ja pohtimaan asioita - ihan omilla aivoilla eikä toisten.
Olen oikeastaan perin kyllästynyt selittelemään lukutottumuksiani. Ei sillä, että kukaan muu kuin minä itse odottaisi minun niin tekevän. Tarve kumpuaa siitä, etten pidä väärinymmärretyksi tulemisesta (kukapa pitäisi?).
Luonnollisesti en myöskään pidä siitä iänikuisesta ajatuksesta, jonka mukaan tällaisia kirjoja (niin kuin niitä pahamaineisia misery littejä) lukevat ihmiset saavat viihteensä toisten kärsimyksistä. Mässyttävät niitä kuin suolenpätkiä ja saavat varmaan salaa g-pisteorgasmejakin. Hyi kamalaa, mitä pervoja!
Tosin jos näitä samoja aiheita käsitellään fiktiossa (esim. dekkarissa), niin se onkin yhtäkkiä ihan hyväksyttävää eikä lainkaan perverttiä. Paitsi tietenkin niiden mielestä, jotka ajattelevat suunnilleen kaiken olevan sosiaalipornoa. Mutta joo, mitäpä sitä mielipiteitään perustelemaan, kun voi kuitata asian (kokonaisen kirjan) vain sanomalla "se on kauheaa sossupokea ja irstasta tirkistelyä".
Noin muutenkin kyllästyttää joidenkin ihmisten kiihko lokeroida ihmiset heidän lukemiensa kirjojen perusteella. Jos luet sitä, niin olet sellainen. Jos luet tätä, olet tuollainen. So simple, suorastaan polvistun moisen kehäpäätelmän nerouden edessä. Hallelujah. Tsekkaa tästä, millainen Sinä olet!
Sori paatos, mutta joskus on ihan kiva tuuletella ajatukset ulos. Ehkäpä en tämän jälkeen koe enää tarvetta palata tähän asiaan (toivottavasti). Olen aiemmin jo valottanut syitä siihen, miksi luen muiden kirjojen ohella myös ns. misery lit -kirjallisuutta. Tuosta voi mennä mietteeni lukemaan, jos kiinnostaa ja vaikka ei.
On muutenkin hyvä ymmärtää, että ihmiset käyttävät kirjallisuutta eri tarkoitukseen: toiset haluavat rentoutua sen parissa, tuntea rakkautta, haaveilla ja kenties saada hyvän mielen tmv. Toiset kaipaavat äksöniä ja vauhtia. Toiset haluavat oppia uusia asioita, toiset matkustaa eri paikkoihin jne.
Moni hakee kirjallisuudelta useita asioita eri aikoina eikä kenenkään tapa "kuluttaa" kirjallisuutta ole sen oikeampi tai väärempi - huonompi tai parempi.
Palatakseni takaisin Sierra Leoneen. Kirjan lopussa on suppea kooste Sierra Leonen historiasta. Se olisi oikeastaan kannattanut lukea ennen kirjaa. A Long Way Gone on suomennettu nimellä Leikin loppu: lapsisotilaan muistelmat.
Nadia (Kattona taivas) on myös lukenut tämän kirjan. Kannattaa lukea hänen arvionsa. Omani meni nyt tällaiseksi oudoksi, sorppa.
Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
~~~
Ps. Tätä kirjoitusta ei ole osoitettu kenellekään erityisesti. Se vain tuli ja annoin sen tulla.
Tulipa tässä muuten mieleeni eräs hauska aforismi.
"Älä tee muille sitä, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Makunne voivat olla erilaisia."
George Bernard Shaw, kirjailija
En itse halua tai ns. pysty lukemaan tämäntyyppisiä kirjoja kovin usein, mutta en ole ajatellut, että siinä olisi mitään pahaa jos lukee ko. genreä paljon. Kirjamakuja ja sietokykyä sanallisesti esitetyille rankoille jutuille on erilaisia. Sosiaalipornoksi kirjan määrittelee mielestäni enemmän sen tyyli ja aiheen käsittelytapa kuin aihe tai lukijan motiivi.
VastaaPoistaTämän nimenomaisen kirjan aihe on kiinnostava, mutta kirjan mitassa ehkä minulle liikaa. Lehtiartikkelien lukeminenkin tekee välillä pahaa, mutta kuten sanoit, ei ole hyvä ummistaa silmiään.
Olen ihan samaa mieltä tuosta sosiaalipornon määrittelystä. Jotenkin vain tuntuu, että siitä (sossupokesta) on tullut eräänlainen trendisana, jolla jotkut kuittaavat vähän asian kuin asian. Minua sellainen tympäisee. Miksei voi perustella kantaansa jotenkin muuten kuin julistamalla jonkin asian sosiaalipornoksi; ikään se oli itsessään jokin perustelu. Plääh.
PoistaMinusta on pääasia, että lukee sitä mitkä itseä kiinnostaa. Ei kannata väkisin lukea jotain, mikä ei kiinnosta tai sovi itselle. Kukin varmasti tietää ne omat rajansa. Maailmassa on aika vähän sellaisia universaaleja "pakko lukea" -kirjoja. Minä voin tällaisia lukea, koska sietorajani on melko korkea. Mutta kyllähän asioista voi olla tietoinen, vaikkei tällaisia kirjoja lukisikaan.
En ymmärrä, mitä pahaa voi olla itsensä sivistämisessä. Eikö tällaisten kirjojen lukeminen ole nimenomaan itsensä sivistämistä eikä mitään suolenpätkillä mässäilyä? MInä ainakin arvostan todella paljon, että haluat laajentaa tietämystäsi ja selvittää oloja muualla maailmassa. Minusta laaja-alainen lukeneisuutesi on merkki syvällisyydestä eikä mistään pervoilusta.
VastaaPoistaMistä nämä ajatukset ovat alun perin tulleet mieleesi, että on sairasta lukea kirjoja vaikeista aiheista? Onko joku sanonut näin suoraan? Ovatko nämä ihmiset sitä mieltä, että uutisiakaan ei saisi katsoa, koska sekin on sosiaalipornoa? Omaan napaanko sitä pitäisi tuijottaa kaiket päivät? Vai lukea harlekiineja?
Toistan vielä kerran: itsensä sivistäminen ja omien silmien avaaminen on hyvä asia ja merkki terveestä mielenkiinnosta ulkomaailmaa kohtaan. Jatka samalla linjalla!
Vielä lisään, että tämäntyyppisten tietokirjojen lukeminen kertoo, että olet monipuolinen, rohkea, utelias, ulospäinsuuntautunut ja muuta positiivista. Yrittäisit jättää ne sosiaalipornoteoreetikot omaan arvoonsa! ;)
PoistaMinäkin mieluummin mieltäisin, että tällaisten kirjojen lukeminen on jotain muuta (ihan mitä tahansa) kuin tirkistelyä ja itsensä viihdyttämistä raakuuksilla. Luulen, että kullakin on ne syynsä lukea, mitä lukee. Ja siihen voi riittää ihan se, että kullakin on oma makunsa - olemmehan muutenkin erilaisia. :)
PoistaNämä ajatukset ovat kiinnittyneet päähäni pitkän ajan kuluessa. En muista, että minulle olisi kukaan suoraan päin naamaa tällaisia väitteitä esitellyt, mutta sellaisia on kyllä "saanut" lukea joistakin nettiryhmistä. Jopa näennäisesti fiksut ihmiset sortuvat toisinaan kauhistelemaan näitä kirjoja (ja niiden lukijoita). Nykyään osaan jo melko hyvin kääntyä kannoillani ja poistua paikalta, koska siinä vaiheessa jos keskustelun taso on tuota luokkaa, niin ei kiinnosta minua enää (ja silti on joskus vaikea pitää päänsä kiinni, mutta opin koko ajan). :D
Osuit muuten naulankantaan; minulla on joku sisäinen ongelma liittyen noihin sosiaalipornoteoreetikoihin (ihana termi, hoh!). Huomaan, että kitisen samasta aiheesta aina säännöllisin väliajoin blogissani. Jospa tämä olisi nyt sitten viimeinen kerta (en lupaa mitään) ja voisin antaa itselleni rauhan.
Mutta arvaas, kyseessä eivät ole vain omat tunteeni. Minua ärsyttää myös kirjailijan puolesta. Minua ottaa päähän, että ihmisen työ voidaan tuosta noin vain ampua alas käyttämällä muutamaa huonosti perustelua määrettä. Jopa kriitikot ovat lähteneet tällaiseen peliin mukaan. Tuli mieleeni Marko Leinon Saasta, jonka olemassaolon oikeutuksen kriitikko jopa kyseenalaistaa. Hän ei näe kirjan ansioista, koska ei itse kykene sellaisia asioita käsittelemään? Lytätään siis koko romaani.
Kiitokset muuten ihanista sanoistasi. En koe olevani kovin rohkea, utelias kylläkin. Minuahan jännittää kovasti niitä autiotalojakin tutkaillessani, mutta silti on pakko mennä (se tunnelma niissä - ja kauneus!). Tykkään nostattaa adrenaliinitasojani seikkailemalla, mutta minulle tosiaan riittää melko miedot jännitteet. Onneksi ei tarvitse base-hyppyjä tai muita extreme-lajeja harrastaa saadakseen kiksejä. Usein riittää, että eksyy fillaroidessa vaikka metsään, niin olen jo ihan mehuissani. :D
Älä huoli, jokainen lukee, mitä tykkää! Terveisin se mustatukkainen Stephen King-fani, joka on varmaan joku s*******npalvoja tai jotain. =D
VastaaPoistaNoinhan se on ja niin sen pitää ollakin. Ja lukemisten perusteella on ihan typerää lokeroida ihmisiä! :D
PoistaHmm, mitä ihmettä! Tiedätkö, Elegia minä olen aina lukenut erittäin rankkoja kirjoja tietämättä koko misery lit -genrestä. Tämä lapsisotilaskirja on todella hyvä. Samoin toinen vastaava kirja Uzodinma Iwealan kirjoittama Beasts of No nation, Ei kenenkään lapset. Se on kirjoitettu lapsen tasolta lapsen kielellä, ei siis niin informatiivinen kuin tämä Ishmael Beahin kirja. Lapsisotilaiden kirjat ovat samalla tavalla henkilökohtaisia romaaneja kuin esim. Jari Tervon Esikoinen tai Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö. Mitä rankempi lapsuus sitä enemmän kirjan kirjoittaminen voi jopa toimia terapeuttisesti.
VastaaPoistaÄlä sinä huoli, jos joku arvottaa kirjoja eri kastiin. Pitää lukea sitä, mikä tyydyttää oman lukuruokahalun milloinkin. Minä kaikkiruokaisena esim. luen paljon myös kevyitä naistenlehtiä. Sitä on joku joskus pitänyt typeryyden merkkinä! ;)
PoistaMinäkin olen lukenut misery lit -kirjallisuutta jo ennen kuin opin, että sellainen genre on olemassa (opin sen vasta muutettuani pois Suomesta - en tosin ole kovin genretietoinen noin yleisesti). Eräs Suomessakin taannoin kohua nostattanut oli Dave Peltzerin Pimeän poika lienee "malliesimerkki" tästä genrestä. Tuolloin asenteet ns. misery lit -kirjallisuutta kohtaan eivät kai olleet niin "tuomitsevat" (kun ei ollut keksitty vielä sosiaalipornoa...). Tai sitten olivat, mutta minulta on mennyt ohi :D
Kiitosta muuten kirjavinkistä - täytyypä laittaa nimi ylös! Tämän kirjan tiimoilta löysin tutkimuskierroksillani netissä muuten erään laadukkaalta vaikuttavan dokumenttisarjan, joka kertoo eri maiden lapsisotilaista. Sarja on katseltavissa Youtubessa. Se kiinnostaa minua, mutta olen aika huono katsomaan sellaisia ohjelmia. Olen miettinyt miksi: ehkä ne ovat liian "nopeatempoisia" minulle.
Tällaisten kirjojen kirjoittaminen on tosiaan varmasti myös terapeuttista - se voi olla sitä myös lukijalle. Oikeastaan on aika paljon itsestä (ja persoonallisuudesta) kiinni, mitä kirjoista saa. Ja luonnollisesti ihminen lukee mielellään sitä, mistä saa itselleen jotain. :)
Hieno sana tuo "lukuruokahalu". Minäkin olen melko kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen, mutta huomaan, että minulla lukemiset menevät aika lailla sykleissä; on kausia kun luen lähes yksinomaan jotain tietyntyyppistä kirjallisuutta. Sitten moodi vaihtuu ja luenkin toisenlaisia kirjoja. Luen joskus chick littiäkin ja olen muuten tykkäillyt lähes kaikista lukemistani kys. genren kirjoista. :)
Minusta sinä luet tosi kiinnostavia yhteiskunnallisia kirjoja, joita luen itsekin. Olen katsonut lapsisotilaista tehdyn elokuvan, ja lapsiparat mihin he joutuvat. Haluan tietää mitä maailmalla tapahtuu, on tapahtunut ja tulee mahdollisesti tapahtumaan.
VastaaPoistaKukapa olisi uskonut Krimin miehitystä, mutta niin sinne marssittiin aivan kuin Viroon toisen maailmansodan aikana. Maapallolla tapahtuu koko ajan järkyttäviä asioita.
Asioista voi tosiaan ottaa selvää ja "nähdä" muutoinkin kuin lukemalla tietynlaisia kirjoja. Se ettei lue jotain tiettyä kirjaa, ei tarkoita että ummistaisi silmänsä. Tietoa (etenkin ajantasaista) saa muualtakin. Kirjallisuudella voi nähdä useita "tehtäviä" ja kukin saa valjastaa kirjallisuuden ratsun omaan käyttöönsä, miten parhaaksi katsoo. :)
PoistaOlen myös lukenut tämän tyyppisiä kirjoja paljon, erinäisistä syistä. Yhteen aikaan luin paljon Torey Haydenin kirjoja, niitähän monet pitävät "sosiaalipornona", itse en niitä niin kokenut. Tämä esittelemäsi kirja kuulostaa kiinnostavalta. Jos joku on elämässään kokenut rankkoja asioita ja niistä haluaa kertoa ja joku toinen lukea, miksi kenenkään pitäisi asiaa joutua perustelemaan...
VastaaPoistaTorey Hayden on minullekin tuttu ja on tullut tosiaan luettua paljon hänen kirjojaan. En ihmettele, että niitä(kin) on pidetty sossupokena, kun joskus tosiaan tuntuu, että lähes kaikki ihmiselämän vaikeuksista kertovat kirjat leimataan sosiaalipornoksi. Uutta on tosin se, että nykyään nähtävästi myös fiktion voi leimata sosiaalipornoksi.
PoistaLukemisen pitäisi olla iloinen (genreistä ja aiheista huolimatta) asia, joten lukijoiden leimaaminen lukemisten perusteella on suorastaan naurettavaa - ainut siis, ettei se naurata.
Tykkään lukea juuri tälläisiä tositapahtumiin perustuvia kirjoja ennemmin kuin vaikka pelkkää fiktiota. Luin muutama vuosi sitten Emmanuel Jalin kirjan, "Warchild -a Boy Soldier's Story", joka kertoo sudanilaisen lapsisotilaan tarinan. Todella mielenkiintoinen myös, suosittelen oikein lämpimästi!
VastaaPoistaLisää vinkkejä, kiitos! Itse tykkään kyllä lukea myös fiktiota - etenkin dekkarit ja trillerit ovat lähellä sydäntä. Samoin kauhu, vaikken sitä pahemmin luekaan. :D Ja dystopiat ovat melko uusi tuttavuus ja ne kiinnostavat kovasti. Ja sitten vähän chick littiä johonkin väliin ja ja ja... ;)
PoistaMinun täytyy sanoa, että ihailen sitä, että pystyt lukemaan tällaisia rankkojakin kirjoja. Itse olen tykännyt lukea vain sellaisia kirjoja, joissa kaikilla on niin sanotusti kivaa, ja olen ihan tietoisesti vältellyt kohtaamasta rankkoja aiheita, mm. kuolemaa. Kai se johtuu siitä, että olen pelännyt omia tunteitani ja mieluusti elänyt omassa satumaailmassani. :-) Vasta viime aikoina olen alkanut tarttua kirjoihin ennakkoluulottomammin, koska olen tajunnut, että kirjojen välityksellä pystyn harjoittelemaan myös omien tunteideni kohtaamista ja läpikäymistä, ja paljon paremmin kuin esimerkiksi televisio-ohjelmien tai elokuvien avulla. Kirjat jättävät enemmän tilaa mielikuvitukselle kuin elävä kuva, ja ehkä siksi kirjat tarjoavat paremman peilin myös omille henkilökohtaisille kokemuksille ja tunteille.
VastaaPoistaKävin lukemassa tuon aiemman kirjoituksesi erilaisista lukijatyypeistä, ja aika osuvasti olit kirjottanut. Minä luin aiemmin oikeastaan vain tietokirjallisuutta, mikä sopii kuvaan oikein hyvin. :-D
Ei siinä ole mitään ihailemista; ihmisillä on eri sietorajat ja minulla se raja sattuu olemaan aika korkealla. Pystyn aika hyvin etäännyttämään itseni raaoista tapahtumista ja tunteista. En tarkoita, etteivätkö ne koskettaisi minua (en sentään ole mikään psykopaatti, hih), mutta pystyn käsittelemään niitä voimatta liian pahoin.
PoistaMinusta sellaiset "on kivaa" -kirjat ovat myös tärkeitä. Kyllä nekin yleensä tarjoavat perspektiiviä elämään ja ennen kaikkea toivoa ja lämpöä. Lukuruokahalut vaihtelevat ja omia halujaan kannattaa seurata.
Minua kantoi nuoruudessa kovin mm. harlekiinikirjat! Kyllä, ne kiskapokkarit, joissa oli muistaakseni aina 160 sivua ja juoni ennalta arvattava. Mutta niille oli paikkansa elämässäni ja sain niistä silloin jotain voimaa, jota tarvitsin. Siksi en voisi ikinä väheksyä kyseisiä kirjoja, vaikken niitä enää luekaan. :)
Ne lukijatyypit olivat sitten kärjistettyjä vitsejä :D
Vielä sosiaalipornosta. Eihän kaunokirjallisuus voi olla sosiaalipornoa. Ajatellaan esim. Joel Lehtosen Ryysyrantaa tai Minna Canthin köyhien kuvauksia. Kun niitä julkaistiin, termejä sosiaaliporno ja misery literature ei edes ollut olemassa.
VastaaPoistaMinä lukisin sosiaalipornoon vain jotkut Seiskan yksinkertaistetut kohujutut Tukiaisen sisaruksista. Jari Sarasvuolla on myös ollut outoja ohjelmaformaatteja mielessään: hän poimii autoonsa yöllä humalassa olevia teinityttöjä, hän vie Romanian kerjäläisen huippuravintolaan, hän maksaa seksityöläiselle tämän vuoden ansiot. Kamerat mukana siis näissä "pelastusoperaatioissa" ja nämä henkilöt hänen ohjelmaansa, jossa hän, Sarasvuo olisi jeesushahmoinen juontaja. Tämä olisi toteutuessaan mielestäni sosiaalipornoa, mutta ilmeisesti näille suunnitelmille ei anneta toteutumismahdollisuutta.
Olen ihan samaa mieltä; minulle oli myös ihan uutta, että fiktiota pidetään sosiaalipornona (ennen kuin törmäsin tällaiseen väitteeseen ja intin vastaan saamatta perustelua - tai no, sellaisen sain ettei kaikkea voi perustella).
PoistaMinustakin sosiaaliporno on nimenomaan tiedotusvälineissä levitettävää skandaalinkäryistä "uutisointia". Mainitsemasi Tukiaiset sopivat siihen, samoin Matti Nykänen. Tälläkin asialla on tosin vähintään ne kaksi puolta. Lukijat herkästi ajattelevat, miksi median pitää levitellä heistä asioita ja pidetään mediaa sairaana ja pahana sosiaalipornon levittelijänä. Kuitenkin moni julkku tyrkyttää itse itseään julkisuuteen ja suorastaan elää sillä - haluaa olla esillä. Pitäisikö median johdonmukaisesti kieltäytyä uutisoimasta tietyistä ihmisistä (ja millä tavoin valinta tehdään)? Vaikeaa. Voihan se lukijakin jotain vastuuta ottaa lukemisistaan.
Oho, vai on sellaisia ollut Sarasvuolla mielessä. Kaikenlaista. Sarasvuo onkin nyt viime aikoina ollut esillä mediassa, mutta lähinnä Twitterissä heittämien aivopierujensa takia. Twitter on muuten pelottava; siellä lähes kaikki ihmiset vaikuttavat jotenkin psykoottisilta monologisteilta :D
Aina kun odotetaan nopeaa reagointia, kuten esim. Twitterissä jonkin tv- lähetyksen aikana, niin saadaan näitä aivopieruja. Miksi se nopeus on tullut niin kamalan tärkeäksi? Ilmeisesti harva keskittyy enää vain katsomaan tai kuuntelemaan mitään ilman oheistoimintoja, kuten sen tiedottamista somessa, että minä tässä nyt aloitin katsoa tätä ja on huonoa tai on mahtavaa.
PoistaJuu, siltä näyttää. Nykyään pitää olla niin hektinen ja ajanhermolla. Minullakin on tosin tili Twitterissä. Tein ihan uteliaisuudesta, mutta minulle ei sovellu tuollainen nopeatempoinen toiminta. Menee pää sekaisin. Olen peräti kaksi kertaa twiitannut ja uhkaillut twiittaavani seuraavan kerran jo juhannuksena :D
PoistaMinulle tuli täytenä yllätyksenä, että joku voisi paheksua tällaisten kirjojen lukemista tai käyttää sosiaaliporno-sanaa tällaisen kirjan yhteydessä. Taidan elää aikamoisessa kuplassa :) Vai onkohan niin, että täällä Suomessa asiaan suhtaudutaan eri tavalla kuin Britanniassa, jos kerran sinäkin törmäsit misery lit -käsitteeseen vasta siellä?
VastaaPoistaItse pidän arvossa kaikkia kirjoja, jotka auttavat ymmärtämään maailmaa tai ihmisiä edes vähän paremmin. Pidän tärkeänä sitä, että ihmiset ovat valmiita kuulemaan pahoistakin asioista sen sijaan, että vain teeskentelisivät, ettei niitä ole olemassa. Yhdelle tämäntyyppisten kirjojen lukeminen on sopiva tapa oppia lisää maailmasta, jollekulle toiselle taas sopii joku muu tapa paremmin. Tuntuu oudolta, että jonkin mielestä siinä olisi jotain pahaa.
Minulla on ollut tämä sama kirja kirjastosta lainassa jo jonkin aikaa, mutta olen lykännyt siihen tarttumista. Pelkään sen lukemista ennalta samaan tapaan kuin Punaisten kyynelten talon. Ehkä näiden omien pelkojenikin takia minulle on niin vieras ajatus, että joku ajattelisi ihmisten lukevan tällaisia kirjoja nautiskellakseen muiden kurjuudesta. Minulle niiden lukemisessa on kyse itseni ja omien pelkojeni voittamisesta ja siksi olen aina itsestäni ylpeä, kun olen saanut jonkin historian raakuuksia käsittelevän kirjan luettua :)
Niin minullekin, mutta niin se vain on että sellaisiakin ihmisiä löytyy joiden mielestä tällaiset kirjat ovat huonosti kirjoitettua kurjuudella mässyttelyä. Sosiaalipornon rinnastaminen näihin on melko tuore ilmiö minunkin "kuplassani", mutta sekin on nyt kuultu. :D Ja nämä asenteet tällaista kirjallisuutta kohtaan olen lukenut/kuullut nimenomaan suomalaisilta tahoilta.
PoistaMinä olen siis aika myöhäisherännäinen genrejen suhteen, joten siksi misery lit oli minulle pitkään tuntematon. Ihan samalla lailla minulle tuntemattomia nimityksiä olivat spefi ja dystopia. Kaikki muut ovat näistä genreistä varmaan olleet tietoisia ennen minua. :D
Itse en suoraan sanottuna jaksa edes ymäärtää näitä "kirjallisia vääntöjä". Mikä tarve joillakin on luokitella ihmisiä sen perusteella, mitä he lukevat? Mitä he saavat siitä? Jäänee minulle ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, mutta kenties voin elää sen asian kanssa. ;)
Jos tätä kirjaa pelkäät, niin... Hmm, minusta tämä ei ollut liian raaka, jos näin voi sanoa. Kirjasta ehkä vain kolmannes käsittelee tuota lapsisotilasaikaa. Muu on sitten aikaa ennen sitä ja sen jälkeen eli tässä kirjassa on paljon kaunistakin, vaikka suru tietenkin häälyy siellä taka-alalla.
Hyviä pointteja! Minustakin on tyhmää lähteä määrittelemään ihmistä tai hänen persoonaansa sen perusteella millaisia kirjoja hän lukee.
VastaaPoistaItse olen törmännyt valitettavasti siihen, että ainakin käännöskirjallisuus on tämän genren osalta melko huonolaatuista kirjallisuudellisesti. Monesta kirjasta tulee se vaikutelma, että se on pistetty kasaan kiireellä ja dollarinkuvat silmissä. Luultavasti se lisää fiilistä siitä, että kyseessä on sosiaaliporno ja roskakirjallisuus, jota tuotetaan tirkistelijöille. Toisaalta misery lit- kirjallisuudella on ehdottomasti oma arvonsa, sillä se ei sorru hyssyttelyyn ja kaunisteluun.
Tokihan tässäkin genressä on surkeita tekeleitä - niin kuin kaikissa genreissä. Näitä misery lit -kirjoja myös "tuotetaan" tarkoitushakuisesti. Esimerkiksi näin joskus jossain lehdessä (en nyt muista, mikä lehti oli kyseessä mutta joku päivälehti tyyliin Daily Mail tmv.) ilmoituksen, jossa kehotettiin ihmisiä lähettämään (kurjuus)tarinansa. "Parhaasta" tarinasta tehdään kirja ja voittanut saa haamukirjoittajaksi jonkun toimittajan. Että onhan noita.
PoistaMutta sitten on oikeasti niitä huolella tehtyjä misery lit -kirjoja. Niistä näkee, ettei niitä ole sorvattu väkisin kasaan ja osa voi jopa olla kielellisesti kauniita ja tasokkaita. Parina esimerkkinä John Fenton (Please don't make me go) ja Sophie Andrews (Scarred). Niitä ei ole suomeksi käännetty.
Olen lukenut aika "miseryä" ja oma kokemukseni on, että monet muut kirjat (esim. dekkarit) ovat huomattavasti raaempia ja yksityiskohtaisempia kuvauksiltaan kuin nämä miseryt. Misereissä on myös sellainen minua kiinnostava aspekti, että niissä pohdiskellaan yleensä paljon syitä ja seurauksia ja jos on kirja, pohdinnat voivat mennä aika syvällekin. Minua miseryssä siis kiinnostaa eritoten se psyykkinen puoli, ei väkivalta ja raakuudet.