Kun Thames haluaa ulos uomastaan

Haluan esitellä hieman kotiseutuani tässä välissä. Meidän lähitienoon (en aio sitä erikseen mainita, vaikka olen sen joskus maininnutkin - en kuitenkaan halua mainostaa asiaa blogissani, mutta jos asia kovasti kiinnostaa niin saapi kysyä privana) sydän on ruskeana virtaava Thames, joka ajoittain innostuu valumaan yli äyräidensä nousuveden aikaan.

Kyseessä eivät siis ole mitkään tulvat, vaan normaali vuorovetinen vaihtelu. Puodit ovat varautuneet nousuihin ovien eteen asetettavilla suojilla.

Tässä se tie oikeasti menee. Kuvat ovat maaliskuulta. Tuolloin vesi nousi noin 7,6 metriä.

Tässä meidän kantiksemme veden saartamana.

Vuoroveden nousuja ja laskuja voi kätevästi tsekkailla netistä. Me (mieheni ja minä) joskus tarkistamme metrit ja menemme varta vasten vakkaripubiimme ennen nousua katselemaan tuota luonnon näytelmää ja ryystämme sihijuomia.

Pubiin ei tarvitse jäädä jumittamaan, jos haluaakin kesken nousun pois. Ravintolasta voi lainata saappaita. Ei muuta kuin omat kengät käteen ja saappaat jalkaan. Henkilökunta tulee saattamaan kuivalle maalle ja tuo saappaat takaisin.

Minua vaivaa lukujumi eli kirjoja on kesken useampikin, mutten oikein saa mitään luettua loppuun. Kyse ei ole kirjojen huonoudesta, vaan jostain ihan muusta. Yritän kyllä sen chick lit -jutun vihdoin saada ulos mahdollisimman pian. Muiden kirjojen kanssa en pitele kiirettä, vaan luen hiljaksiin silloin kun huvittaa.

Lukijatyypit: Millainen lukija sinä olet?

Millainen lukija sinä olet? Jos nuttura kiristää, jätä lukematta, kiitos.


Dekkarit:

Kun elämä on tylsää eikä siinä tapahdu mitään, lukija pakenee dekkareiden maailmaan. Siellä murhataan ja kidutetaan, kenties raiskataan ja pahoinpidellään. Sitten etsitään syyllistä. Dekkareita lukeva ihminen on sadisti, joka ei uskalla toteuttaa itseään oikeassa elämässä, ja siksi pakenee kirjalliseen murhamaailmaan. Dekkarin lukija on potentiaalinen sarjamurhaaja, joka etsii virikkeitä ja ideoita kys. genren kirjoista.


Tietokirjat:

Tietokirjoja lukevat lähinnä tunne-elämältään häiriintyneet yksilöt. Yleensä tunne-elämää ei juuri ole, joten siksi raa'at faktat kiinnostavat, ja niitä on helpompi ymmärtää kuin jotain ihme tunteita. On paljon mielenkiintoisempaa pohtia, missä kulmassa puu kaatui siellä metsässä  kuin miksi se puu kaatui ja miltä puusta tuntui kaatua.


Dystopia:

Melankolisten negailijoiden genre. Maailma muuttuu ja aina vain pahemmaksi. Edessä on pelkkää synkkää ja ikävää, pessimismi rulettaa ja poskelle vierähtää musta kyynel.


Kotimainen kirjallisuus:

Vain juntit lukevat suomalaisia kirjoja. Paitsi jos lukee oikeita suomalaisia kirjoja tai esseitä tai runoja. Pääsääntöisesti kotimainen kirjallisuus on kuitenkin pelkkää junttien viihdettä.


Lukuromaanit:

Lukuromaaneja lukee lukija, joka ei oikeasti lue mitään. Hän ei edes tunne eri kirjagenrejä, joten siksi hän sanoo lukevansa lukuromaaneja. Todellisuudessa hän lukee luultavasti Suomen Kuvalehteä tai Ilta-Sanomia, ja niistäkin vain otsikot.


Spefi eli spekulatiivinen fiktio:

Spefiä lukevat salaliittoteorioihin uskovat (ja niitä kehittelevät) foliohatut, jotka ovat jo kauan sitten kadottaneet kosketuksensa tähän todellisuuteen. Oikeastaan he kuuluisivat suljetulle osastolle.


Chick lit:

Eli niin sanottu kanakirjallisuus. Sitä lukevat lähinnä blondit, joita kiinnostavat ihmissuhteet (etenkin vaikeat sellaiset), miehet ja juoruilu - ja miehet. Ja miesten saaminen. Lukija on taivaanrannanmaalari, joka odottelee sitä oikeaa tai on juuri eroamassa siitä ex-oikeasta etsiäkseen sitä oikeasti oikeaa. Miehet harvemmin lukevat chick littiä, mutta jos niin on päässyt käymään, on kyseessä pakko olla homo (mitenkään halveksumatta homoja).


Jormaproosa/dick lit/kyrpäkirjallisuus

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tällaista uhokirjallisuutta lukisivat rekkakuskit, jos rekkakuskit lukisivat. Myös bodareita ja rantaleijonia plus muita über-maskuliinisia miehiä jortsuproosa kiinnostaa. Kyseessä on genre, jossa pääasiassa tapellaan ja naidaan. Joku juonikin näissä kirjoissa joskus on.


Misery lit:

Kurjuus- ja kauhistelukirjallisuutta lukevat lähinnä tirkistelynhaluiset perverssit, joille Seiskan tarjonta ei riitä. He haluavat paneutua perin juurin ja yksityiskohtaisesti kammottavuuksiin voidakseen todeta, että on olemassa ihmisiä, joilla menee vielä paskemmin kuin itsellä.


Novellit:

Novelleja lukevat keskittymiskyvyttömät teinit tai teiniasteelle jääneet aikuiset, jotka eivät jaksa lukea kokonaisia romaaneja. Novellien lukijat saattavat lukea myös Valittujen palojen lyhennelmäteoksia, mutta eivät koskaan täysipitkiä. Siihen ei näiden adhd-tapausten keskittymiskyky riitä.


Runot:

Runojen lukijalla on vielä lyhyempi pinna eli jopa novellit ovat liian pitkiä. Ymmärrystaso on muutenkin niin heikko, että on parempi lukea mahdollisimman vähän, koska lukemastaan ei kuitenkaan tajua mitään. Lisäksi runojen lukeminen kuulostaa intellektuellilta.
Katso myös novellit.


Kauhu:

Vain saatananpalvojat lukevat kauhukirjallisuutta.


Elämäkerrat:

Kun Me Naisten haastatteluissa paljastetut garderobit eivät riitä, vaan on pakko tietää kaikki. IHAN kaikki. Elämäkertojen lukija kuvittelee olevansa älykäs ja valveutunut, mutta loppujen lopuksi hän lukee kirjoja ihan samoista syistä kuin misery litinkin lukijat. Elämäkertalukijan tunne-elämään kuuluu vahvana kateus, jota hän voi toteuttaa lukiessaan menestystarinoita ja halveksuessaan kys. ihmisiä.
Katso myös Misery lit.


Klassikot:

Klassikoita lukevat jämähtäneet ihmiset, joiden mielestä kaikki oli ennen paremmin. Tyypillinen lukija on ennakkoluuloinen, ja lukee mielellään yhtä ja samaa kirjaa noin viisikymmentä kertaa (tai vuotta) ennen kuin tohtii vaihtaa toiseen - klassikkoon toki. Motto: Kertaus on opintojen äiti.


Sarjakuvat:

Niitä ei lueta, niitä katsotaan. Lähinnä lukutaidottomien viihdettä.


Esseet:

Niitä ei lue oikeasti kukaan.

Afrikan taivaan alla

Tony Park: African Dawn
Quercus 2011
(Alkuper. Australia 2011)
S. 556

African Dawn on talvinen charity shop -löydös, jonka ostin ihan vain sen tapahtumapaikan perusteella, joka on yllättäen Afrikassa.

Tony Park oli minulle ennestään tuntematon nimi, mutta voin jo nyt kertoa, että tämä ei jää tähän.

Jos olisin valinnut tämän kirjan lukumaratonkirjaksi, luulen että olisin onnistunut paremmin siinä. Nythän oma maratonini meni ns. penkin alle. Mutta se siitä, mennään itse kirjaan.

African Dawn on melkoinen mammutti lähes kuudellasadalla sivullaan. Sinänsä kuusisataa sivua ei ole välttämättä paljon, mutta kirja on isokokoinen - ei siis sellainen tavallinen pieni pokkari, vaan melkoinen jytky.

Ja tuhtia on tavara kirjan sisälläkin. Tapahtumapaikka on pääsiasassa Zimbabwe (entinen Rhodesia) ja tarina alkaa aina 1960-luvulta kulkien tähän päivään (tai siis vuoteen 2011).

Kirjan keskiössä on kolme sukua, mutta tapahtumia seurataan lähinnä Bryantin suvun (valkoihoisia afrikkalaisia) kautta. Henkilöiden painopisteet muuttuvat kirjan edetessä, kun vanhempi sukupolvi tekee tilaa nuoremmalle.

Tavoistani poiketen kopsaan tähän kirjan takakannen. Kirja on niin massiivinen, etten oikein tiedä, mistä aloittaa muuten.

"Southern Rhodesia: 1969. Natalie (Bryant) is ten years old when she is kidnapped by guerrillas. Bloodied, terrified, and beaten at the hands of her captors, her life is saved when a young soldier comes to her rescue. 

Thirty years later, Natalie returns to her homeland, now Zimbabwe, and becomes embroiled in the dangerous world of rhino conservation. Hunters are making a fortune on the black market, and now the survival of the black rhino is at stake. Natalie and her family must fight - not only to save Zimbabwe's rhinos, but to save themselves from the enemies that surround them."

Ennen kuin lukija tutustuu Natalieen, hän saa seurata Bryantin tilan vaiheita Natalien isovanhempien ja hänen isänsä kautta. Rotujen väliset jännitteet ja sisällissota vaikuttavat kaikkien elämään eikä traagisilta tapahtumilta voi välttyä.

Erityisesti valkoisen Bryantin ja mustan Ngwenyan suvut kietoutuvat toisiinsa tavalla, josta ei puutu ystävyyden lisäksi vihaakaan. Se on surullista, se on traagista, se on kostoa. Se on myös väärinkäsitysten synnyttämää vihaa.

Tai ei ehkä edes väärinkäsitysten, vaan armottomien lakien ja ennakkoluulojen synnyttämää "ojentamista". Siihen on aika mahdotonta puuttua, koska viranomaiset saavat tahtonsa läpi vaikka vääristelemällä totuutta. Ja sitä toki tehdäänkin, että saadaan haluttu lopputulos.

Oikeudenmukaisuus? Se ei ole oleellista, kun kaikki on lahjottavissa. Voi myös miettiä, mitä oikeudenmukaisuus lopulta tarkoittaa.

Tony Park ei valitse puolta, hän ei osoittele sormella. Hän kuvaa mielestäni taiten sitä sekasortoa, joka Rhodesiassa, myöhemmin Zimbabwessa vallitsi. Tapaammepa Robert Mugapenkin - ensin vankilassa, myöhemmin presidenttinä.

Vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, onnistuu Park välittämään elämää ja hierarkioita ja niiden muuttumista Zimbabwessa. Park on melko perinpohjainen kirjoittaja, ja se saattaa jakaa mielipiteitä: onko hän liian pikkutarkka vai onko kyseessä suoranainen jaarittelu?

Minun päätäni sekoittivat aluksi kuvaukset eri ryhmittymistä. Mitäs eroa Zanlalla, Zanulla, Zapulla ja Zesalla nyt olikaan. Lyhenteet vilahtelevat kirjassa ja Park avaa kyllä niitä, mutta silti oli pää toisinaan pyörällä. Kirjan alussa on kyllä sanasto, josta saattoi luntata, jos iski dementia kesken lukemisen eli plussaa siitä.

Muutaman kerran oli vaikea pysyä pöksyissä, kun juonen kannalta oli jännittävät hetket päällä, mutta Park intoutui kuvaamaan melko yksityiskohtaisesti sarvikuonon kiinni ottamista. Kokonaisuuden kannalta ne ("jaaritukset")  eivät kuitenkaan häirinneet minua kohtuuttomasti, vaan olivat jopa mielenkiintoista luettavaa.

Ajoittaisesta raakuudesta ja jopa toivottomuudesta huolimatta taustalla asuu silti toivo. Joskus toivonkipinä pitää etsiä hyvin pienistä asioista, mutta siellä se silti kytee.

African Dawn on sekoitus trilleriä ja seikkailua ja toki siinä on romanssejakin. Ja draamaa. Voisiko tämä olla miehinen Okalinnut? Ehkä huono vertaus, mutta esimerikiksi minun on vaikea kuvitella, että monet miehet innostuisivat Okalinnuista, mutta tästä kenties kylläkin.

~~~

Tony Park on australialainen kirjailija ja näyttääpä olevan melko tuotteliaskin. Minulla on hyllyssäni Parkin African Sky ja vasta aloitettuani lukea African Dawnia tajusin, että Skyssa esiintyy samoja henkilöitä (Bryantit).

Ilmeisesti Sky sijoittuu aikaan ennen Dawnia, mutta ainakaan tätä lukiessani en kokenut aukkoja tai puutteita tarinassa. Näitä kirjoja ei ole myöskään merkitty samaksi sarjaksi, joten ilmeisesti nämä voi lukea, miten päin tahansa.

Summa summarum: Minusta tuli juuri Tony park -fani!

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

Kimulit Kabulissa

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Otava 2013
S. 283
Arvostelukappale

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran Kirsin (Kirsin kirjanurkka) blogista ja osallistuin keskusteluunkin sen tiimoilta.

Kun Otava Heikkilän pyynnöstä tarjosi minulle kyseistä kirjaa luettavaksi, otin haasteen vastaan. Haasteelta se tuntui siksi, koska en kokenut ihan kuuluvani kohderyhmään.

Halusin kuitenkin lukea kirjan, että voin muodostaa oman mielipiteen siitä, ja ehkä jopa karistaa ennakkoluulojani.

En pahemmin lue ns. chick lit -kirjallisuutta, vaikkei minulla mitään kyseistä genreä vastaankaan ole. On vain niin paljon muita kiinnostavia kirjoja muissa genreissä, ettei aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Minulla on omassa hyllyssänikin muutama lukematon chick lit.

Se alustuksesta, mennään itse kirjaan, jossa jo ennestään lukemani perusteella oli kyllä paljonkin kiinnostavia elementtejä muun muassa toimittajan työ Afganistanissa, kulttuuri ja oleminen siellä jne. Varsin erilainen asetelma chick lit -kirjalle.

Kirjan keskiössä on 32-vuotias Anna, joka työskentelee pääasiassa Kabulissa sotakirjeenvaihtajana. Työnsä ohella hän kaipailee tosi rakkautta ainaisten yhdenillanjuttujen sijaan. Yhdenillan panoja hänellä onkin sitten melkoinen läjä - jopa siinä määrin, että hänelle on kehittynyt tietynlainen "maine". 

En aio kirjan juonta puida sen kummemmin, mutta voin taata että vauhtia ja meininkiä ei puutu. Kirja lähentelee ajoittain jopa seikkailunomaista trilleriä, mikä erityisesti kutkutti minua.

Heikkilällä on mojovat ainekset taskussaan ja hän varmasti tietää, mistä kirjoittaa - onhan hän itsekin käsittääkseni työskennellyt sotatoimialueilla. Leirien kuvaukset ja siellä asuminen vaikuttavat uskottavilta ja olivat kiehtovaa luettavaa pienine yksityskohtineen, joita Heikkilä tekstiinsä sirotteli. Siksi onkin harmillista, että ne tavallaan painuvat hukkaan kaiken muun alle.

Minua alkoi jossakin vaiheessa kyllästyttää jatkuva ulkonöän arvostelu ja panemisfantasiat. Jokainen eteen tuleva mies arvioitiin sen pantavuuden perusteella. Jokainen nainen arvioitiin ulkonäön perusteella ja tehtiin siitä kauaskantoisia johtopäätöksiä.

 En pitänyt Annasta: hän on "bitch" ja kaksinaismoralisti.

"Mitä pidätte Kabulista?" minä kysyin.
Ja tuo botox ei varmaan ole basaarista?
"No, William viihtyy täällä, ja minulla riittää puuhaa seuraelämän järjestelyissä. Tiedossa on paljon juhlia, varsinkin nyt, kun lomakausi lähestyy."
"No, miten järjestelyt sujuvat?"
"Onhan se kauhean haasteellista... Mutta kyllä minä selviän"

Tunsin taas valtaisaa halua kiroilla. Tajusiko tuo nainen, että olimme sotatoimialueella, jossa ihmisiä kuoli koko ajan? Että hän sai kiittää onneaan, kun ylipäätään oli elossa.

Tämä keskustelu käytiin juhlissa, joissa Anna itsekin ramppasi alvariinsa ryyppäämässä muistinsa kankaalle ja metsästämässä miehiä samaan aikaan, kun alueella nähdään nälkää ja kuollaan. Sillä lailla.

En nyt näe kovasti eroa siinä, onko jollakin vaikeuksia järjestää juhlia, koska on vaikea saada tuoreita raaka-aineita ja siinä, että noissa juhlissä käy syömässä niitä vaikeasti hankittuja raaka-aineita (ja metsästämässä panoja).

Kirjan heikoin lenkki onkin mielestäni sen henkilöhahmot. Tietenkään ei ole tarpeenkaan aina pitää kirjan henkilöistä: olen lukenut kirjoja, joissa en pidä yhdestäkään sen henkilöstä ja kirja voi silti olla mainio.

Mutta mutta... Nyt ne kuuluisat mutat.  Olisin toivonut, että kirjassa olisi edes yksi tolkun ihminen; joku jolla on aivot ja joka osaa ajatella muutakin kuin panemista, miesten seksikkyysprosenttia, panemista, ryyppäämistä, panemista, miehiä, panemista jne.

Ehkä Tim, Annan kuvaaja, on sellainen, mutta hän ei pahemmin kirjassa päässyt esille. Ja koska kirja on yksikön ensimmäisessä kirjoitettu, korostuvat Annan ajatukset lukijalle. Ja hänen päässään ei tosiaan paljon muuta liiku kuin miehet (ja toisten ihmisten arvosteleminen yleensä negatiivisessa mielessä). Ai niin, ja paneminen - sori, meinas unohtua!

Varsinaista seksiä ei kirjassa pahemmin ole eikä sitä kuvata muutenkaan yksityiskohtaisesti. Seksiä on siis lähinnä Annan ajatusten tasolla. Onkin todella harmi, että Heikkilä on alleviivannut asiaa niin paljon. Ilman noin mittavaa korostamista olisin saattanut pitää kirjasta paljonkin.

Heikkilän tyyli kirjoittaa on naseva ja hauska. Pidin monista hänen vertauksistaan, jotka tuntuivat varsin raikkailta ja erilaisilta - ne naurattivat aidosti. Toivonkin, että Heikkilä kirjoittaisi lisää, sillä "pääomaa", taitoa ja mielikuvitusta hänellä selkeästi on.

~~~

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mari A, Annami, Sanna ja  Stazzy. En ole vielä lukenut heidän mietteitään Heikkilän kirjasta, mutta nyt menen lukemaan.

Lukumaraton alkakoon kello 10.00 (Suomen aikaa kello 12.00) ja LOPPUKOON!

No niin, kohta alkaa minunkin lukumaraton. Moni onkin jo startannut ja kävin tässä aamukahveja vedellessäni kurkkimassa ja kannustamassa heitä. Myös Nyt-liite on huomioinut tämän kollektiivisen lukumaratonin.

Aloitan maratonin kello 10.00 eli Suomen aikaa 12.00. "Venyttelen" (eli juon kahvia) siis vielä about tunnin ennen starttia. Kuvista näet maratonkasani (suurenevat klikkaamalla), joista lukemiset on tarkoitus valita.

Pidätän kylläkin oikeuden sooloilla, koska kasoista puuttuu parhaillaan kesken olevat kirjat, jotka haluan lukea ensin loppuun.

Lukemisen aloitan Pia Heikkilän kirjalla Operaatio Lipstick, jota olen lukeut ennestään 101 sivua.

Heitän blogiini väliaikatietoja epäsäännöllisin väliajoin riippuen siitä, missä satun olemaan.

Mieheni kommentoi suunnitelmiani kysymällä kauankos aiot pysyä hereillä. Hmm! Minullahan on siis tapana nukahdella, miten sattuu ja se on kausittain ihan ongelmakin. Toivottavasti ei tänään!

(Suluissa Suomen aika)

Kello 9:40 (11:40)

Otankin varaslähdön ja siirryn nyt (toiseen huoneeseen) lukemaan Operaatio Lipstickiä.

Kello 11:35 (13:35)

Luettu Lipstickiä about sata sivua (s. 101-199), lasken täsmällisen määrän maratonin lopuksi. Pidän nyt vain paperikirjanpitoa.

Periaatteessa kirja on ihan ok ja on mielenkiintoista lukea elosta ja olosuhteista sotilasleireillä. Jatkuva paneskelusta haaveileminen tosin hieman rasittaa.

Myös ulkonäkökeskeisyys rasittaa ja mietinkin eikö kolmekybäsillä tosiaankaan ole muuta juteltavaa vapaa-ajallaan kuin miesten ulkonäkö, peniksen koko ja paneminen. Viinaakin kitataan siihen malliin, että itse olisin varmaan joutunut vatsahuuhteluun jo parikin kertaa tuolla tahdilla.

Mutta eipä se mitään, ihan lupsakka kesäkirja tämä on. Kirjoitan tästä maratonin jälkeen oman arvionsa eli nämä ovat nyt vain tällaisia pintapuolisia väliaikamietteitä.

Jatkan saman kirjan lukemista hetken kuluttua. Pidän tähän samaan syssyyn kahvitauon ja käyn kurkkaamassa, miten muilla maratoonareilla sujuu.

Kello 13:45 (15:45)

Lipstick on nyt luettu loppuun ja aika valita seuraava kirja. Kovin nopeaa ei tämä lukemiseni tosiaan ole, mutta enpä ota paineita.

Ajattelin sitä paitsi tässä välissä käydä vähän ulkona tuulettamassa päätäni ja hankkimassa jotain sapuskaa. Tähän mennessä en ole muuta kuin kitannut kahvia.

Kello 16:10 (18.10)

Meninkin hetkeksi vanhalle hautuumaalle lukemaan. Mukaan lähti Go Ask Alice ja lukeminen sujuikin siellä kivasi siihen asti, kunnes ampiainen ihastui minuun. En päässyt siitä eroon muuten kuin häipymällä paikalta.

Tein pienen kävelylenkin ja tulin kaupan kautta kotiin. Nyt taukoilen (yllättäen taas, heh) sen aikaa, että saan syötyä. Sitten jatkan Alicen lukemista, joka muuten alkukankeuden jälkeen on alkanut kiinnostaa kovastikin. Kerron siitä lisää seuraavassa väliaikatiedossa.

Mutta mutta, minulle melkein jo iski lukuahdistus, koska kyttäsin liikaa sivumääriä. Ilmeisesti en kestä edes sitä, että itse kyttään itseäni, joten päätin että lasken kokonaissivumäärän vasta sitten, kun koko homma on ohi.

Siihen asti unohdan, että kirjoissa on ylipäätään mitään sivuja. Tämä tällainen "suorittajapiirre" tuli minulle itsellenikin yllärinä, koska en yleensä ole sellainen. Vaan kaikkea sitä oppii.

Ai niin, kitalaenpuhdistusnovellit olen unohtanut kokonaan, apua! Luen Alicen jälkeen useamman putkeen.

Kello 20:40 (22:40)

Oho, heräsinpä juuri. Ennen nukahtamista sain luettua ehkä noin viisi sivua. Jos joku ajattelee, että nythän jaksan lukea sitten myöhempään iltaan/yöhön asti, niin voin sanoa, että en jaksa. Nukahdan silti uudelleen viimeistään siihen aikaan kuin normaalisti.

No mutta, jatkanpa lukemista jahka tokenen tästä pöhnästä.

Kello 8:00 (10:00)

Kappas, yhtäkkiä on aamu. Olipas makoisat unet.

Kyllästyin Aliceen ja yritin vaihtaa kirjaa, mutta mikään maratonkasan kirjoista ei yhtäkkiä kiinnostanutkaan juuri sillä hetkellä. Monista luin kyllä ekan sivun.

Sitten keksin, että onhan minulla muitakin kirjoja ja menin eräälle toiselle kasalle ja otin Tony Parkin African Dawn. Se imaisi heti mukaansa, tosin nukahdin luettuani sitä noin kymmenen sivua.

Tämä minun lukumaraton muistuttaa enempi unimaratonia eli reisille meni koko homma (luin oikeastaan jopa vähemmän kuin noin muuten saattaisin lukea!). Nostan hattua teille ahkerille lukijoille, minusta ei tällaiseen ole eli tämä kokeilu jääköön myös viimeiseksi.

Maratonaikaa olisi jäljellä vielä pari tuntia, mutta taidan käyttää sen kahvin juomiseen.

Kello 9:40 (11:40)

Jes, se on OHI!!!! Ei enää ikinä minulle tällaista - jatkossa pysyn kiltisti katsomossa kannustusjoukoissa. Suurin osa maratonista kului unten mailla. Oli kyllä hyvät unet, ei siinä mitään.

Yhtään kokonaista kirjaa en saanut luettua. Operaatio Lipstick oli minulla ennestään kesken ja luin sen loppuun. Go Ask Alicea luin 90 sivua ja kirja on edelleen kesken. Iltasella tein syrjähypyn maratonkasan ulkopuolelle ja aloin lukea African Dawnia: sitä on nyt luettu peräti 15 sivua.

Luettu kokonaissaldo on siis todella vaatimaton: 288 sivua. Minut saa diskata!

Neitsyys tallessa - ei ole kauan!

Kuva Emilien käsialaa.

Huomenna lähtee neitsyys. Onkin jo korkea aika kokeilla jotain ihan uutta. Kyseessä on siis ihka ensimmäinen lukumaratonini.

Blogistanian kesälukumaraton järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!

Kopsaan tähän säännöt, jotka joustavat mukavasti eli kyseessä ei ole mikään kuolemanvakava suoristus, vaan lähinnä päivän (ja mahdollisesti yön) pyhittäminen lukemiselle - kukin omien voimavarojen ja mahdollisuuksien mukaan.

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Aloitan maratonin huomenna aamulla kello 10.00 (HUOM: siis brittiaikaa, eli kello 12.00 suomiaikaa), joten oma maratonini päättyy torstaina 11.7. kello 10.00. Päivitän väliaikatietoja ja -tunnelmia lukemisen lomassa blogiini.

Tässä suomenkielinen maratonkasani. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla, jolloin kirjojen nimet näkee lukea. Tai ehkä joku näkee muutenkin - itse ainakin nähtävästi näen.

 Enkkuvahvistuskasa alla.

 

Kansainväliseen tyyliin otamme mukaan myös minihaasteita. Yksi sellainen on nimeltään "kitalaenpuhdistusnovelli". Ideana on lukea maratonin lomassa (kenties kirjojen väleissä) novelleja, joista pikaisesti postataan!

Tässäpä pari novellikokoelmaa, joiden avulla putsautuu kitalaki.

En käsittääkseni ole mitenkään erityisen nopea lukija, sillä maistelen mielelläni sanoja ja maalaan maisemia mielessäni. En pidä pikalukemisesta ja luenkin pikana lähinnä vain lehtiä ja muita lyhyitä artikkeleita. Mutta tämä ei olekaan mikään kilpailu, kuten jo aiemmin totesin.

Mukaan ke10.7. ovat ilmoittautuneet seuraavat blogit:

Kirsin kirjanurkka

Booking it some more

Kaikkea kirjasta

Kirjasfääri

Mitenköhän tässä kaikessa käy

Ja kaikkea muuta

Le masque rouge

Kuuttaren lukupäiväkirja

Elegia

Bibliofiles

Kirjavalas (eli minä, Elegia)

Ilselä 

Aberdeen Diaries 

Kirjakko ruispellossa 

Kirjainten virrassa 

Satun luetut 

Kaleidoscope 

Erjan lukupäiväkirja 

Lonkeropiirakka 

Kirjojen salainen puutarha

The Review Factory
 

Haudattu ja hyvästit

Henning Mankell: Haudattu
(alkuper. Handen, 2004)
Otava 2013
S. 174
Suomentanut Kari Koski
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Moni asia on haudattu tai haudataan tässä kirjassa. Mankell-faneille ei liene epäselvää, että kyseessä on viimeinen Wallander-kirja. Haudatun tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Rauhatonta miestä.

Wallanderilla on haave: hän haluaa oman talon ja koiran. Hän haluaa pois kaupungista, omaan rauhaan. Hän haluaa paikan, jossa viettää eläkepäivänsä, kun ne pian ovat ajankohtaisia.

Ystävältä Wallander saa vinkin myytävänä olevasta kohteesta, joka voisi häntä kiinnostaa. Talo vaikuttaakin lupaavalta, mutta puutarha kätkee sisäänsä arvoituksen: nimittäin maasta esiin pilkistävän ihmisen käden. Mitähän muuta mahtaa puutarha ja talo pitää sisällään?


- Mitä on tapahtunut?
- Minä kompastuin.
Martinsson katseli häntä ihmeissään.
- Soitatko minulle vain sanoaksesi, että olet kompastunut johonkin?
- Tavallaan. Haluan että tulet katsomaan, mihin minä kompastuin.


Tutkimukset aloitetaan ja jäljet vievät menneisyyteen. Mutta kenen menneisyyteen? Asiat eivät mene niin kuin Strömsössä ja tutkimusten ohessa Wallander joutuu pohtimaan uudelleen haluaan ostaa kyseinen talo.

Mankellmaiseen tapaan kirjan tunnelma on melko melankolinen. Sitä tosin keventää ihastuttavan lakoninen ja suora sanailu muun muassa Wallanderin ja hänen kollegoidensa  välillä. Naurahdin monta kertaa kirjaa lukiessani, vaikka nauruni taustalla asui kyynel.

Olisin voinut lukea tätä kirjaa toisetkin parisataa sivua. Ja sitten vielä toiset. Olisin jopa toivonut, että Mankell olisi pitkittänyt kirjaa - ihan sama miten. Olisin vain halunnut  viipyä Wallanderin seurassa hieman pidempään.

Kirjan lopussa on Mankellin kirjoittama essee, jossa hän kertoo Kurt Wallanderin synnystä ja kirjojen vaiheista. Vasta tämän esseen kohdalla tuli itku: se on oikeasti ohi. Wallanderia ei enää tule (joo, tajuan toki, että hän on fiktiivinen hahmo, mutta silti jo ikävöin häntä). Toivottavasti tulee kuitenkin jotain muuta.

En ole onnistunut yhteenkään fiktiiviseen hahmoon luomaan näin syvää suhdetta kuin Wallanderiin. En osaa selittää sitä, sitä ei osaa selittää Mankellkaan, vaikka hän joitakin arvauksiaan kertookin esseessään.

Minulla on kaikki Wallander-sarjan kirjat varastointipalvelussa Suomessa (paitsi Rauhaton mies, joka on minulla täällä). Jonakin päivänä haen ne sieltä ja luen koko sarjan uudelleen.

Teille, jotka olette kiinnostuneita Wallander-sarjasta sanoisin, että lukekaa se järjestyksessä. Viittauksia edellisiin on paljon, Wallander myös kasvaa ja muuttuu sarjan edetessä.

Vaikka Mankell kenties on tunnetuin juuri Wallander-kirjoistaan, hän on kirjoittanut paljon muutakin. Olen lukenut suurimman osan hänen kirjoistaan ja aion lukea loputkin. Henning Mankell on minun tähti ylitse muiden.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika (Rakkaudesta kirjoihin) ja Henna (Hemulin kirjahylly).

~~~

Lisäys kello 11.06 - Bloggerilla on hikka!

Bloggerilla on taas joku ongelma liittyen kommentointiin. Varsin usein kommentit (sekä omat että toisten) päätyvätkin roskapostiksi. Kommentti julkaistuu aluksi, mutta hetken kuluttua se katoaa ja onkin siirtynyt spämmilaatikkoon.

Eli suosittelen kaikkia käymään spämmilaatikkonsa läpi: ties mitä aarteita sieltä voi löytyä. Jos et osaa, kysy. Neuvon mielelläni.

Kyseessä on luultavasta salaliitto, jossa on Bloggerin lisäksi on mukana Google Earth ja Nasa. Suosittelen siis mitä pikimmiten muotoilemaan foliosta hatun!

Juuriltaan revitty

Henning Mankell: Daniel
(alkuper. Vindens Son)
Vintage 2011
kääntänyt ruotsista Steven T. Murray
S. 338

Kiinnostaako sinua hyönteisiä tutkiva ruotsalainen mies, joka on kova sälli masturboimaan?

Miekkosen motiivikin lienee hieman hakusessa, kun suurimpana intohimona tuntuu olevan löytää itikka, jonka voisi nimetä itsensä mukaan.

Mitä, eikö kiinnosta? Ei minuakaan, mutta koska aiheesta kirjoittaa Henning Mankell, niin kummasti alkoi kiinnostaa.

Ihmeellistä, miten ennakkoluulot voi näin helposti heittää roskikseen, kun kyseessä on oma lempparikirjailija. Eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun Ruotsiin. Afrikassakin toki piipahdetaan, mutta enemmän henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Daniel ei koskaan lakkaa kantamasta kotiaan sisällään.

Mutta kuka on Daniel? Jos minulta kysytään, vastaan, ettei häntä ole olemassakaan. Hän on tavallaan vain tuote, jonka innokas hyönteistutkija Hans Bengler "adoptoi" Kalaharin aavikolta ja roudaa Ruotsiin.

Ruotsissa ei tuohon aikaan pahemmin mustia näkynyt ja Danielista ollaankin kovin kiinnostuneita - ihan näyttelymielessä eksoottisten hyönteisten kera. Daniel ei ymmärrä uuden maan tapoja, ei kieltäkään aluksi. Vaan eivätpä ymmärrä muutkaan Danielia.

Kirja on kirjoitettu useammasta näkökumasta. Kirjan alkua dominoi Hans Benglerin elämä, hänen ajatuksensa. Benglerin maailmasta siirrytään hiljalleen Danielin vaitonaiseen kuoreen. Kuoreen, jonka sisällä asuu Molo, joka kantaa muassaan kulttuurinsa perintöä, uskomuksia, taikaa, henkisyyttä.

Kirja kasvaa edetessään uljaaksi tarinaksi kaipuusta ja koti-ikävästä, siitä miten se nakertaa sisuskaluja. Käänteitäkään ei tästä kirjasta puutu ja lukija kohtaa mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Ei kuitenkaan liikaa eli kovin suuriksi paisuvia henkilögallerioita kammoavat voivat huokaista helpotuksesta.

Juonesta ei ole tarpeen tietää enempää - parempi lukea kirja itse ja vedellä omat johtopäätökset. Tämän kirjan kyydissä ei todellakaan tule tylsää eikä käy aika pitkäksi, vaikkei tämä mikään dekkari olekaan.

Murha kyllä tapahtuu, siitä saa lukea jo ensimmäiseltä sivulta. Se onkin sellainen alkusoitto, joka kiihottaa läpi kirjan ja pistää samantien mielen spekuloimaan. Murhamysteeri selviää ajallaan: joku keksii sen aiemmin kuin toinen.

Pidän kovasti Mankellin ihmiskuvista. Hän ei sorru ääripäiden esittelyyn, vaan kussakin ihmisessä on puolensa. Harva ihminen on täysin läpipaska (sori kirosana, mutten keksi nyt parempaa ilmausta) ja vielä harvempi täydellinen pyhimys.

Daniel on upea kirja, josta ei puutu syvyyttä. Jotenkin Mankell vain osaa, hän tekee tarinoista taidetta. Tämä kirja on kauttaaltaan melko melankolinen, mutta pitää sisällään hirtehistä huumoria.

Daniel on julkaistu suomeksi nimellä Tuulten poika.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

Iki-ihana Wales putouksineen ja eksymisineen

Nummilta päädyimme Walesiin, Merthyr Tydfil -nimiseen kylään. Tai oikeastaan sen reunamalle. Aivan ensin hommattiin majoitus pubista nimeltä The Mount Pleasant Inn.

Check in olikin melko vauhdikas: meille näytettiin huone, jonne voimme majoittua. Mitään lappusia ei täytelty eikä edes nimiä kyselty. Pyydettiin ainoastaan, että täyttäisimme aamiaistoiveemme sille varattuun lappuseen ja roudaisimme sen alas ennen yötä.

Tilava ja valoisa huoneemme.

Noh, mikäs siinä. Viskattiin kamat huoneeseen, vaihdoimme lenkkitamineet päälle ja häivyimme. Tällä kertaa kohteena oli Brecon Beaconsin luonnonsuojelualue. Lenkkiohje katsottiin kirjasta ja mies kuvasi sen kännykällään, ettei tarvitse roudata kirjaa mukana.

Kirjan ohjeiden mukaisesti saatiin auto kivasti (ilmaiseen) parkkiin ja ei muuta kuin lenkille. Kaikki sujui hienosti niin kauan kun ohjetta piisasi.

Eira Waterfall.

Joillakin on harrastuksena pomppia alas kalliolta veteen.

 

Näitä pomppupaikkoja oli useita.

Harmi vain, ettei ohjeita piisannut loppuun asti: mies "unohti" kuvata kaksi viimeistä etappia, koska ne olivat eri sivulla. Loput lenkistä menikin hakuammunnalla eli toisin sanoen mentiin ihan metsään. Kiitos gps:n, löysimme lopulta takaisin.

Tosin lenkki hieman venyi pituutta ja tuli talsittua yksityismaillakin. Onneksi maanomistaja oli mukava mies, joka oli juuri maalaamassa lampaita. Hän ei pannut pahitteeksi poukkoilua maillaan ja tuli siinä rupateltua muutenkin kaikkea mukavaa samalla kun lampaat määkivät kuorossa taustalla.

Reitiltä poikkeaminen voi tuottaa melkoisesti extramaileja, koska alueita on aidattu lampaiden takia (ja nuo alueet ovat ISOJA). Jouduimme kerran ylittämään piikkilanka-aidan, koska emme todellakaan olisi jaksaneet kääntyä takaisin ja palata sinne, mistä menimme väärin (olimme hortoilleet useita maileja jo!).

Piikkilanka-aitaa yllittäessäni sain hysteerisen naurukohtauksen jumittaessani siinä aidanseipäällä yrittäen varoa, etteivät piikit raavi peppua. Mies yritti painaa aitaa alas minun siinä hytkyessäni naurusta.

Lopulta sain hilattua itseni aidan toiselle puolelle eivätkä housutkaan vielä tässä vaiheessa revenneet. Miehelle ylittäminen oli helpompaa, koska hän on pidempi (itse olen vain 160 senttiä). Lenkin pituudeksi tuli lopulta reilut kuusitoista kilsaa.

Päästyämme takaisin pubiin ja peseydyttäemme olisi maistunut ruoka. Tosin selvisi, ettei ruokaa enää pubissa tarjoilla. Vaan ei hätää: baarimikko sanoi, että hän voi tilata take awaysta sapuskat. Piti vain päättää otetaanko pizzaa vai kiinalaista. Valittiin kiinalainen, tutkittiin listaa ja tehtiin baarimikolle tilaus, joka sitten soitti sen eteenpäin.

Baarista saatiin lautaset ja aterimet eli kaikin puolin joustavaa palvelua. Eräät muut asiakkaat tilasivat myöhemmin pizzaa samalla tyylillä. Mahtaisiko onnistua Suomessa?

Pubin "olkkarissa" oli kirjoja useammassakin hyllyssä. Myös meidän huoneessamme oli kirjoja eli kaikin puolin kirjaihmiselle hyvä valinta (vaikken kyllä ehtinyt mitään lukeakaan).

~~~

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja päädyimme mukavaan rannikkokaupunkiin nimeltä Aberystwyth (edelleen Walesissa). Siellä valloitettiin parikin huippua. Siitä lisää ensi kerralla.

Ostinpa kirjan ja kootut selitykset

Ajattelin kokeilla (en lupaa onnistuvani) heinäkuun ajan sellaista, että kirjaan kaikki hankkimani kirjat (miinus tietenkin kirjaston lainat) blogiini.

En ole mikään tilastoihme, mutta nyt tekee mieli vähän tsekkailla, kuinka paljon niitä kirjoja oikein kertyy kuukaudessa.

Tosin tämä "testi" on typerä eikä kerro mitään keskiarvoja mistään, koska ostelen kirjoja satunnaisesti ja pääasiassa heräteostosmaisesti. Jonakin kuukautena voin selvitä muutamalla ostoksella, toisina kuukausina lähtee sitten niin sanotusti homma hanskasta.

Tämä kuukausi taisi jo lähteä handusta. Teinpä nimittäin eilen lenkin lomassa charity shop -kierroksen. Ei ollut tarkoitus, mutta sitten muistin mitä kaikkia kirjoja olisi kiva lukea ja se oli menoa.

Lisäksi olen aikeissa vetästä tässä piakkoin lukumaratonin, joten kirjoja tuli katsottua ihan silläkin silmällä (haluan lukea melko lyhkäisiä kirjoja maratonin aikana).

Innostuin pitkästä aikaa kuvaamaan järsyllä (järkkäri) ja pistin oikein "studion" pystyyn, joten esittelen ostokset koottujen selitysten ja kuvien kera (en jaksa signeerata kuvia, mutta omia ovat).

1. Ayaan Hirsi Ali: Nomad
Tämä oli pakko saada, koska pidin kovasti Infidelistä. Tämä valottaa hieman eri tavalla Hirsi Alin elämää.

2. Julie Otsuka: The Buddha in the Attic
Kirjan nimi on hämärästi tuttu ja takatekstin perusteella kiinnostuin.

3. Knut Hamsun: Hunger
Tähän kirjaan olen törmännyt muutamissa kirjablogeissa ja kiinnostuin.

 4. Anonymous: Go Ask Alice
Ihan tuntematon kirja minulle, mutta niinpä näyttää olevan kirjoittajakin (Anonymous). Kirja on jonkun nuoren tytön päiväkirja.

5. Natsume Soseki: Kokoro
Japani kiinnostaa aina, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ostamista tämän kirjan kohdalla.

6. Paul Jaskunas: Hidden
Never heard before, mutta vaikutti kiinnostavalta. Plussaa myös jännästä kannesta.

7. J.M. Coetzee: Disgrace
Tämä minun on pitänyt lukea about sata vuotta sitten, mutta eipä ole aiemmin osunut käteeni. No nyt osui.

 8. Whichelow & Murray: It's not Rocket Science
No ainahan klisekirja kiinnostaa. Selailin kirjaa jo puodissa ja se vaikuttaa hauskalta. Lisäksi siitä voi vaikka oppia jotain - ainakin välttelemään (tai viljelemään) täkäläisiä kliseitä, jos ei muuta.

9. Henning Mankell: Haudattu
Postisetä toi tämän eilen, kirja on pyytämäni arvostelukappale (kiitos Otava!). Tämän kirjan parissa saattaa kyynel tirahtaa, koska Wallander.

10. Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Kiinnostuin (ja kuulin) tästä kirjasta kirjablogeista ja tajusin heti, että tämä on pakko saada. Kantsu on tuttu paikka, vaikka olenkin pääasiassa Pasilan kasvatti. Kiitos siis, Mari A, kirjasta! Kirja saapui eilen.

Jokunen hetki saattaa kyllä kestää ennen kuin pääsen näistä kirjoista yhteenkään käsiksi. On nimittäin sen verran monta kirjaa kesken parhaillaan. En jaksa edes kaikkia lisätä tuohon sivupalkkiin, koska se räjähtää muuten käsiin.

Valheellinen elämäni

Cris Owen: Valheellinen elämäni
Lady Madeleine Oy, 2002
s. 240

"Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu Finlandia-palkintoehdokkaaksi eikä haastamaan yhtään kaunokirjallista teosta."

Näin Owen kirjoittaa jo alkusanoissa ja ihan oikeassa hän onkin. En voi olla pohtimatta onko käsikirjoitusta edes luettu ennen painamista.

Ymmärrän, ettei Owenin äidinkieli ole suomi, mutta ei kai se ole mikään syy jättää oikolukematta ja siistimättä tekstiä.

En aio tämän enempää kirjan kieleen puuttua, koska se on turhaa: eiköhän se tullut jo selväksi, että se on järkyttävän huonoa. Jos kirjaa lukisi punakynän kanssa, sivuista tulisi melkoisen punakoita.

Mutta kuka on Cris Owen? Itse muistan hänet hämärästi teiniajoiltani ja liitän hänen nimensä lähinnä Miisaan ja Janina Frostelliin. Myös erityisesti hänen transsukupuolensa on jäänyt mieleeni: mies naisen kehossa.

Bongasin tämän kirjan erään ystäväni "kirppislaarista" (netissä) ja ilmoitin halukkuuteni ostaa kirjan (maksoi huimat 20 senttiä). Kirja kiinnosti minua ehkä eniten siksi, että Cris Owenin nimi toi mieleeni muistoja.

Tämä kirja tarjoaakin eräänlaisen nostalgiatripin teiniyteen, ja muistuttaa taannoisista kohuista iltapäivälehdissä. Tuolloinhan ei nettiä ollut, joten luin ahkerasti paperilehtiä.

Cris aloittaa kertomalla vaikeasta lapsuudestaan, ja kirja eteneekin aluksi kronologisesti. Myöhemmin tapahtuu omituisia aikahyppelyitä, jotka tekevät kirjasta ajoittain sekavan ja repaleisen.

Owen on ollut pariinkin otteeseen sairaalahoidossa mielenterveysongelmien takia. Rankka lapsuus ja seksuaali-identiteetin parissa painiskelu lienevät syitä siihen.

"Vaikka menneisyyteni oli traumaattinen, olin kuitenkin saanut kehitettyä itselleni vain kohtauksia, jotka nykyään kulkevat paniikkihäiriökohtausten nimellä. Tuolloin niitä ei vielä oltu diagnosoitu. Tänä päivänähän paniikkihäiriökohtaukset ovat melkein muotioikku, eikä ketään suljeta pakkohoitoon niiden vuoksi..."

Cris Owen on varmasti kokenut melkoisesti vaikeuksia elämässään jo lapsesta lähtien, joten kaikki kunnia hänelle, että on selviytynyt. En voi silti mitään, että hänen mielipiteensä ajoittain ärsyttävät. Kirjan perusteella luomani mielikuva Owenista ei ole mitenkään kovin mairitteleva.

Itse asiassa minulle tuli mieleeni tämä sarjakuva.

Ruutukaappaus Nyt.fi:n sivulta.

Owen kertoo ajastaan Jenkeissä:

"Olin kuin kotonani, tunsin löytäneeni henkisen asuinpaikkani. Kukaan ei kyseenalaistanut minua, vaan otti minut vastaan sellaisena kuin olen. Itse asiassa minua pidettiin usein liiankin normaalina ja se on jo aika paksua!

"Normaali! Minut leimattiin tuiki tavalliseksi tallaajaksi. Olin aina tuntenut itseni epänormaaliksi, muista poikkeavaksi yksilöksi, mutta yhtäkkiä olinkin pelkkää harmaata massaa. Se tuntui hyvältä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se hätkähdyttänyt.

Päätin, että on minussa sentään jotain erilaistakin. Kerroin avoimesti transsukupuolisuudestani. Itse asiassa toitotin sitä kaikille, jotka vain halusivat - tai jaksoivat - kuunnella."

Myönnän, että minun on vaikea kestää ihmisiä, jotka tuulettavat kuinka erilaisia ja erikoisia he ovat. Minua sellainen lähinnä tylsistyttää. Kyllä me olemme kaikki ihan erilaisia ja omalla tavallamme uniikkeja, vaikkei sitä erikseen mainostaisikaan.

"Olen usein sanonut, että olisi ollut helppoa syntyä Amerikkaan, sillä silloin olisi syntynyt valmiiksi tyhmänä."

"Olet liian hyvä Suomeen, äidilläni oli tapana sanoa ja Atlantassa ymmärsin sen todeksi."

Joskus tuntuu, että eniten meluavat ne, jotka pelkäävät olevansa samanlaisia, koska samanlaisuus on heille jotakin kammottavaa massasieluisuutta.

Minä pelkäsin nuorempana olevani erilainen ja friikki ja yritin olla mahdollisimman normaali, ettei kukaan huomaa. Pelko oli luonnollisesti lähinnä omassa päässäni: pelkäsin, että kaikki se paska mitä olen, näkyy päällepäin. Näin siis aikana ennen eheytymisen tietä (eli toisin sanoen terapiaa: olen käynyt kaksi kertaa pitkäkestoisessa terapiassa).

"En tiedä, mistä olen kummallisen tapani keksinyt, mutta se on paljastanut tehokkuutensa monta kertaa. Systeemi on yksinkertainen: asetan vastaajan istumaan vastapäätä itseäni, sytytän kynttilän ja alan kysellä. Teen liudan psykologisia kysymyksiä, joilla ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta joista voi päätellä paljon. Ehkä olen ollut liikaa psykologin vieraana itsekin, kun olen alkanut samastua päätohtoreiden toimintamalleihin."

Ja mitä nuo kysymykset sitten ovat? No, ne ovat mallia jos olisit eläin/hedelmä/plaaplaa mikä eläin/hedelmä/plaaplaa olisit? Millainen suhde sinulla oli lapsena isään jne. Hmm.

Nyt tapahtuu (kirja)blogihistoriani ensimmäinen sensuuri. Olen kirjoittanut tästä kirjasta pitkät pätkät, mutta arvaas mitä - jätän ne julkaisematta. Kerron kohta miksi.

Sitä ennen haluan sanoa, että en koe tätä kirjaa kovin uskottavana. Totuus on tuoli ulkona. Mielestäni kirjan tyyli on liioitteleva, ehkä jopa provosoiva. Vai onko kyseessä sittenkin huumori, jota en ymmärrä?

Tämä ei ole Owenin mielestä kohukirja. Minusta saattaisi ollakin. Kyytiä saa etenkin Janina Frostell ja muutama muukin.

Syy, miksi sensuroin tekstiä? Koska tämä kirja on tavallaan elämäkerta, se luonnollisesti henkilöityy Oweniin itseensä. En halua ruotia (sen enempää, mitä jo tein) "julkisesti" edes julkisuuden henkilön oletettua persoonallisuutta. Tästä kirjasta on kuitenkin vaikea kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Valheellinen elämäni on melko tapahtumapainotteinen eikä lainkaan syvällinen. Transsukupuolisuutta Cris käsittelee lähinnä sivulauseissa. Kirjan lopussa on joku infopaketti ruotsiksi, jota en jaksanut lukea.


Owen tuskin tätä lukee, mutta jos nyt jostain syystä niin käy, haluan vilpittömästi toivottaa hänelle kaikkea hyvää.