- Nine personalities, one tortured mind
A memoir of multiple personality disorder
Pan Macmillan 2009
S. 322
Aika katoaa, eiliset menettävät merkityksensä. Mitä merkitystä on tapahtumilla, joita ei muista? Mitä merkitystä on tunteilla, joita ei tunne? Mitä merkitystä on elämällä, jota ei muista eläneensä, ei tunteneensa. Niin, ei mitään.
Mutta ei se mene niin. Tapahtumat ja tunteet ovat kyllä olemassa, ne ovat murtuneet sirpaleiksi.
My memory is like a large vase that has been dropped from a window. All the pieces are there, some large, some small, some smashed to dust.
As I try to put the pieces back together, joining one memory to another, parts of the story become clear and lucid, but lots of blanks and lost time remain.
Multiple personality disorder (tai dissociative identity disorder, DID: kirjassa käytetään molempia termejä) tarkoittaa suomeksi sivupersoonahäiriötä.
Miten voi muistaa, kun muistikuvat ovat hajallaan eri persoonien hallussa? Ne nousevat välähdyksenomaisina painajaisina pinnalle, pelottelevat, härnäävät, vainoavat. Mutta kenelle nuo painajaismaiset kuvat ovat tapahtuneet. Tai ehkä ne ovatkin vain unta: ei niitä ole koskaan tapahtunutkaan.
Ja kuitenkin on: sisimmässään Alice on tiennyt sen alusta asti. Mutta miten kyseenalaistaa sellaista, mikä on "normaalia" itselle. Kun ei ole mitään, mihin verrata.
Miten esimerkiksi puolivuotiaasta vauvasta aina teini-ikäiseksi asti hyväksikäytetty lapsi voi tietää, mikä on normaalia? Eikö silloin ole normaalia se, mikä tapahtuu koko ajan?
Rankoista aiheistaan huolimatta en kokenut kirjan lukemista liian raskaana. Kirjassa on mukana huumoria, mustaa ja ironista tosin. Mutta se keventää kirjan sävyä ja myös tuo Alicen ja hänen "ydinpersoonansa" lähemmäksi, tekee tutummaksi.
Alicella olisi ollut kaikki edellytykset menestyä akateemisella uralla. Hän olisi halunnut lääkäriksi ja olisi varmasti sellaiseksi päätynytkin, ellei yksi saastainen ihminen olisi päättänyt toisin. Ja tuo saastainen pedofiili oli hänen oma isänsä. Oma isä tuhosi lapsensa: hän rikkoi sen päreiksi, mutta ei lopulta onnistunut polttamaan tuhkaksi.
Kirja avaa hyvin sivupersoonahäiriön olemusta, oireita ja syntyvaiheita.Se kertoo Alicen tarinan lisäksi faktaa, Alicen suulla tietenkin. Sillä Alice ei jää tuleen makaamaan: hän perehtyy diagnooseihinsa (hänet diagnosoidaan aluksi väärin) ja ottaa niistä itse selvää.
Alice on kirjoittanut/koonnut kirjan yhteistyössä Clifford Thurlowin kanssa. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka aihe on mitä on. Pidin kovasti Alicen ajatuksista ja hänen tapaansa pistää ne sanoiksi: hän on selkeästi älykäs ja pohtiva.
Lopussa olen havaitsevinani katkeruutta, mitä en kylläkään ihmettele. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos oma isäsi olisi tuhonnut sinut ja loppuelämäsi kuluu kenties itsesi kokoamisessa ehjäksi?
Jotkut ovat sitä mieltä, että anteeksi antaminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Itse sanoisin, että näin väittävät ihmiset kuvittelevat/haluavat, että kaikki toimivat ja tuntevat samoin kuin he itse samoissa tilanteissa.
He eivät voi uskoa, että elämää voi jatkaa antamatta anteeksi. Nimittäin sekin (anteeksi antamattomuus) on päätös. Ja kun on tehnyt päätöksensä (oli se kumpi tahansa) on helpompi jatkaa elämää.
Kirjaa ei ole käsittääkseni käännetty suomeksi, mutta ainakin AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä.
Muita lukemiani sivupersoonahäiriöstä kertovia kirjoja:
Sybil
The Minds of Billy Milligan
~~~
Osallistun tällä kirjalla seuraaviin lukuhaasteisiin:
Mental Cases
Mieleni on rajaton
Heräsi kyllä nyt mielenkiinto!
VastaaPoistaMielenkiintoinen oli kirjakin, Helmi-Maaria. Tosin luulen, että kirjasta voi sada enemmän irti, jos on lukenut ennestään sivupersoonahäiriöstä. Jos aihe kiinnostaa, lukisin ensin esim. tuon Sybilin tai the Minds of Billy Milligan. Ne ovat objektiivisia (toisin kuin tämä, joka on täysin subjektiivinen) ja siten periaatteessa faktuaalisempia, mutta silti mielenkiintoisia.
VastaaPoistavoi kaait olla antamatta anteeksi, mutta vihaaminen vie paljon turhaa energiaa
VastaaPoistaEi anteeksi antamattomuus ole sama asia kuin aktiivinen vihaaminen, mielestäni. Se on päätös ja kun on päättänyt, voi antaa asian mennä. Ihan samalla tavalla kuin anteeksi antaminen on päätös.
VastaaPoistaEn ole koskaan ymmärtänyt mustavalkoista asetelmaa, että vain tietty päätös voi ikään kuin vapauttaa henkilön vihasta tmv. Kysymyshän on siitä, että saa itse rauhan ja voi elää päätöksensä - oli se mikä tahansa - kanssa. :)
Pieni huomautus vielä: Eihän anteeksi antaminenkaan tarkoita sitä, että ryhtyy rakastamaan kys. henkilöä, joten miksi ääripää välttämättä toteutuisi toisessakaan päätöksessä.
VastaaPoista