Keskusteluja mielisairaalassa

Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Bazar 2010
(alkuper. Tarnished Beauty, 2008)
S. 381

Tämä kirja on kummitellut päässäni kaiketi jo muutaman vuoden. Olen sen halunnut lukea, mutta se ei vain ole osunut käteeni.

En enää muista, mistä alkujaan sain tämä pakkomielteen (kenties lukemalla kirjasta joko kirjablogeista tai jostain muualta), mutta se (pakkomielle) on ollut vahva kuin Jamiletin syntymämerkin voima.

Miten tietyt asiat voivatkin jäädä alitajuntaan kummittelemaan ja odottamaan täyttymystään? Tämä minun lukupakkomielteeni ei tietenkään niin riivaten kuin syntymämerkki, joka pitkään määritteli Jamiletin elämän suunnan ja ajatukset. Syntymämerkki tosiaan oli suuri, mutta sen henkinen mahti kantajaansa kenties vielä suurempi.

Nähdessäni Señor Peregrinon noin viikko sitten S-Marketin pokkarihyllyssä tartuin oitis tilaisuuteen. Eikä ole tarvinnut katua. Nyt on pakkomielle tyydytetty ja sen mieltä kaihertava voima taltutettu.

Rehellisesti voin kyllä sanoa, että en varmastikaan olisi tätä kirjaa ostanut pelkän kannen saati takatekstin perusteella. Kumpikaan ei oikeastaan tee oikeutta kirjalle. Siksi minun on täytynyt kehittää tämä pakkomielle jostain muualta.

“Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka elämää varjostaa valtava syntymämerkki. Jamiletin kotikylän asukkaat karttavat häntä, koska pitävät verenpunaista merkkiä paholaisen kädenjälkenä. 

Tyttö pakenee ahdasmielisestä yhteisöstä Yhdysvaltoihin ja alkaa työskennellä määrätietoisesti unelmansa eteen: hän haluaa poistattaa syntymämerkkinsä ja olla kuin kaikki muutkin.”

Kiinnostaisiko sinua lukea vanhan, kärttyisen mielisairaalapotilaan tarinoita nuoruudestaan ja pyhiinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan?

Minua suoraan sanottuna ei, mutta silti luin ja koukutuin. Se oli mielenkiintoista niin kuin Señor Peregrino itsekin kaikessa ailahtelevaisuudessaan.

“Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan ja saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon, vanhan espanjalaismiehen jonka kanssa kukaan ei tule toimeen.

Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista ystävystyvät, ja heidän välilleen muodostuva yhteys hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet.

Kun herra Peregrino kertoo elämäntarinaansa, Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.”

Kirjan myötä lukija saa tutustua myös muhin kuin yllä mainittuihin henkilöihin. Myös nämä ihmiset ovat kiehtovia, mutta en silti aio sanoa heistä sanaakaan. Ne tulkoot yllätyksenä lukijalle.

 Minä elin ja hengitin tätä kirjaa, imin sen tapahtumia ja ajatuksia. Vaikka kirjan juoni ja koko maailma tuntuu olevan kovin kaukana omastani, saatoin silti samastua moniin tunteisiin.  Saatoin ymmärtää Jamiletin suhteen kammottavaan syntymämerkkiinsä.

Kuinkahan moni meistä lopulta kantaa (tai on kantanut) näkymätöntä merkkiä muassaan; sellaista, jonka mahti muovata meitä itseämme ja minäkuvaamme, on valtaisa? Ja voiko sellaisesta taakasta vapautua?

Señor peregrino on kaunis kirja, jonka lukemista en olisi halunnut lopettaa. Kirjan voi lukea puhtaasti viihteenä –koskettavana sellaisena– tai antaa sen imaista mukaansa ja synnyttää ajatuksia. Itse jään miettimään tätä kirjaa, pohdin mitä tästä voisin itse oppia. Sillä tämän kirjan siivellä matkustin itsekin matkalle sisimpääni.

~~~

Sitaatiissa olevat tekstit olen lainannut kirjan takakannesta.