Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
Otava 2010
S. 316

Olen halunnut lukea tämän kirjan siitä lähtien, kun se julkaistiin. 

Vasta hiljattain sain kirjan käsiini ja nyt se on sitten luettu.

 Olo on ristiriitainen enkä oikein tiedä, mitä ja miten Parvekejumalista kirjoittaisin. Jos aloitetaan ihan alusta eli kirjan nimestä.

Lukijalle selviää melko pian, mihin nimi viittaa. Minusta Parvekejumalat onkin nappivalinta ja tarina sen taustalla kiehtova: se kestää läpi kirjan. Kirja on muutenkin tietyllä tapaa henkinen ja "taikauskoinen", kuten monet uskonnotkin ovat.

Ote kirjan takakannesta:

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Hän haluaisi hengailla kaupungilla, surffata netissä, käydä leffoissa ja bileissä, mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu huulipuna, korvakorut ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta.

Itse asiassa isän suunnitelmat eivät olleet mitenkään erikoisia. Ne lienevät juuri niitä, joita ne olisivat olleet kotona Somaliassakin. Siellä tyttölapsen "kohtalo" on paljolti ennalta määrätty ja häntä on helpompi suojella "houkutuksilta" ja "turmiolta". Lisäksi kun vertailupohjaa ei ole, on vaikea haaveillakaan muusta.

Anis yrittää elää länsimaisten ystäviensä tavalla isältään salassa. Se ei helppoa, kun veljet vahtivat haukkoina hänen jokaista liikettään. Ankara kasvatus ei koske poikia - tai periaatteessa koskee, mutta heidän touhujaan katsotaan läpi sormien. Tai sitten mitään "paheita" uskota olevankaan, koska kukapa heitää vahtisi muut kuin he itse.

Kirjan sivuilta paistaa kuvottava kaksinaismoralismi. Länsimaalaiseen silmään näyttää siltä, että perhe koostuu lähinnä miespuolisista jäsenistä. Naiset ja tytöt ovat vain rekvisiittaa, joiden paikka on olla kotona ja sielläkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti.

Tässä ei sinänsä ollut minulle mitään uutta. En todellakaan ole mikään Islam-asiantuntija ja mahtuuhan toki kyseisen uskonnon edustajiin henkilöitä laidasta laitaan. Ihan niin kuin vaikkapa kristinuskossakin. Tämä kirja kuvaa siis kenties ääri-islamilaista näkökulmaa ja se on surullista luettavaa.

Snellman ei kuitenkaan sorru mässäilemään ikävilläkään tapahtumilla. Ne kerrotaan Aniksen kannalta niin kuin ne ovat, melko lyhyesti vieläpä. Ikään kuin olkia kohtauttaen. Kirjailija jättää myös melko pitkälti Aniksen tunnepuolen käsittelemättä lukuun ottamatta tietynlaista hämmenystä kulttuurien törmäämisen tiimoilta.

Aniksen tarinan rinnalla kulkee Alla Zahran tarina. Alla Zahra on taiteilijaäidin tytär, joka kääntyy muslimiksi. Aniksen ja Zahran tiet risteytyvät, mutta he eivät henkisellä tasolla kohtaa toisiaan, vaikka fyysisesti kohtaavatkin.

Ymmärrän Zahran tarinan merkitysen kirjassa, vaikka itseäni kiinnosti kylläkin Enemmän Anis. Mietin myös onko Snellman kirjoittanut Zahran kirjaan kuvatakseen elämää muslimina. Miten länsimaalainen kokee uskonnon, miltä tuntuu peittää kasvonsa ja vartalonsa hunnuin.

Tasa-arvo ei ole globaali käsitys. Se on paljolti sidoksissa kulttuuriin. Luin joskus aikoja sitten tutkimuksen, jossa musliminaisilta kysyttiin kokevatko he olevansa tasa-arvoisia miehensä kanssa. Suuri osa koki olevansa.

Monen länsimaisen mielestä näin ei varmastikaan ole. Ei minustakaan. Toisaalta, jos olisin syntynyt ja asunut muslimimaassa, kokisin asian varmasti toisella tavalla.

Jos taas olisin syntynyt muslimimaassa (ja olisin musmili) ja muuttaisin vaikkapa teini-ikäisenä tai lapsena Suomeen perheeni kanssa, saattaisin joutua kulttuurien törmäykseen, jossa syntyisi halua pohtia asioita ja omaa asemaa toisellakin tavalla.

Ihan niin kuin Aniksellekin kävi. Hän kyseenalaistaa oman uskontonsa ja sen tavat. Hän alkaa nähdä ja ajatella eri tavoin asioista. Isänsä mielestä hän siis turmeltuu, likaantuu. Uskontoa ei saa "hylätä", vaikka haluaisi. Elämä on elettävä tietyllä tavalla.

Tätä taustaa vasten ymmärrän "sensuurin": televisio, lehdet ja kirjat ovat pahasta, koska ne saattavat antaa kimmokkeen ajatella. Ja sitähän ei haluta, joten ihmiset (naiset) pidetään mieluummin pimennossa. Silloin ei ole valinnanvaraa, kun ei tiedä, mistä valita.

Tämä Hesarin artikkeli (Sanni Saarinen: Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea) on muutaman vuoden takaa, mutta minusta erittäin kiinnostava.

Palataan nyt kuitenkin vielä hetkeksi Parvekejumaliin. Snellmanin kieli on ajoittain kaunista ja mystistä, leikittelevää ja runollista. Ainoastaan  häiritsi ajoittainen repaleisuus ja jopa "huono kieli". Tällä tarkoitan kummallista pilkutusta ja runsasta tulee olemaan -"futuurin" käyttämistä. Ehkäpä se oli tarkoituksellista.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti ja suosittelen lämpimästi kaikille kulttuureista kiinnostuneilla. Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni lisääkin.

Pelastetaan meidät itseltämme

Kuva täältä

Inger Frimansson: Parempi elämä
Like 2009
S. 479

Nelivuotias Angelica katoaa rattaistaan ja haihtuu kuin savu ilmaan. Päiväkodin tädit ovat ihmeissään ja järkyttyneitä. 

Myös poliisi on ymmällään johtolankojen täydellisen puuttumisen takia. Varmaa on, että tyttö on kaapattu - muuten hänet olisi jo löydetty.

Frimansson punoo melkoisen tarinan, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin ennalta arvattavana. Se ei oikeastaan kuitenkaan haitannut, sillä en olisikaan jaksanut pahemmin ajatella. Halusin lukea nimenomaan jotain sujuvaa ja helppoa. Sellainen on tämä Frimanssonin kirja.

Minulla on nyt kausi, kun kaikki motivaatio on poissa ja yleensä hyvä keskittymiskykynikin rakoilee. En osaa päättää, mitä luen ja sitten aloitan kirjoja ja jätän ne kaikki kesken.

Eräs tällainen kesken roikkuva kirja on Kate Mortonin House at Riverton. Se on ollut minulla kesken nyt kolmisen viikkoa eikä se vain nappaa, vaikka periaatteessa on kiinnostava.

Taitaa olla väärä aika sellaiselle kirjalle, mutta enpä viitsi ottaa kirjanmerkkiä ainakaan vielä siitä pois. Jospa luen luvun silloin tällöin ja katsotaan, miten käy.

En jaksaisi tästä Frimanssonin Paremmasta elämästäkään kirjoittaa. Kirjoitan silti, koska minulla on pakkomielle kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista (tai ainakin romaaneista). Vali vali, nyt tulee kyllä varmaan historiani kummallisin kirjapostaus.

Mietin onko vika minussa, kun en taaskaan voinut sietää näitä kirjan henkilöitä. Miten näitä tällaisia nyt niin kovasti osuu eteen! Tuossa aiemmin oli molemmat Pakkasen kirjat, joiden kaikkia henkilöitä jos en nyt inhonnut, niin en ainakaan voinut sietää.

Parempi elämä on kirjoitettu useasta näkökulmasta. Minua otti päähän Danielin nössömäisyys ja hänen jatkuva panetus. Noh, olihan hän toki melko nuori, joten silloin vissiin panettaa koko ajan ja aivotkin on alapäässä.

Päiväkodissa työskentelevä Magdakin on jotenkin saamaton ja käyttäytyy mielestäni epäloogisesti ja -uskottavasti. Tätä kirjaa nyt ei muutenkaan voi kovin uskottavaksi sanoa. Sinänsä sillä ei ole väliä, koska ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan välttämättä olla uskottavia.

Kaiken kaikkiaan tämä kyllä oli ihan luettava kirja - ei varmaankaan Frimanssonin parasta antia, otaksuisin.

~~~

Ps. Vielä ehtii osallistua kirjani arvontaan - tässäpä suora linkki osallistumispostaukseen!

Keskusteluja mielisairaalassa

Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Bazar 2010
(alkuper. Tarnished Beauty, 2008)
S. 381

Tämä kirja on kummitellut päässäni kaiketi jo muutaman vuoden. Olen sen halunnut lukea, mutta se ei vain ole osunut käteeni.

En enää muista, mistä alkujaan sain tämä pakkomielteen (kenties lukemalla kirjasta joko kirjablogeista tai jostain muualta), mutta se (pakkomielle) on ollut vahva kuin Jamiletin syntymämerkin voima.

Miten tietyt asiat voivatkin jäädä alitajuntaan kummittelemaan ja odottamaan täyttymystään? Tämä minun lukupakkomielteeni ei tietenkään niin riivaten kuin syntymämerkki, joka pitkään määritteli Jamiletin elämän suunnan ja ajatukset. Syntymämerkki tosiaan oli suuri, mutta sen henkinen mahti kantajaansa kenties vielä suurempi.

Nähdessäni Señor Peregrinon noin viikko sitten S-Marketin pokkarihyllyssä tartuin oitis tilaisuuteen. Eikä ole tarvinnut katua. Nyt on pakkomielle tyydytetty ja sen mieltä kaihertava voima taltutettu.

Rehellisesti voin kyllä sanoa, että en varmastikaan olisi tätä kirjaa ostanut pelkän kannen saati takatekstin perusteella. Kumpikaan ei oikeastaan tee oikeutta kirjalle. Siksi minun on täytynyt kehittää tämä pakkomielle jostain muualta.

“Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka elämää varjostaa valtava syntymämerkki. Jamiletin kotikylän asukkaat karttavat häntä, koska pitävät verenpunaista merkkiä paholaisen kädenjälkenä. 

Tyttö pakenee ahdasmielisestä yhteisöstä Yhdysvaltoihin ja alkaa työskennellä määrätietoisesti unelmansa eteen: hän haluaa poistattaa syntymämerkkinsä ja olla kuin kaikki muutkin.”

Kiinnostaisiko sinua lukea vanhan, kärttyisen mielisairaalapotilaan tarinoita nuoruudestaan ja pyhiinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan?

Minua suoraan sanottuna ei, mutta silti luin ja koukutuin. Se oli mielenkiintoista niin kuin Señor Peregrino itsekin kaikessa ailahtelevaisuudessaan.

“Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan ja saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon, vanhan espanjalaismiehen jonka kanssa kukaan ei tule toimeen.

Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista ystävystyvät, ja heidän välilleen muodostuva yhteys hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet.

Kun herra Peregrino kertoo elämäntarinaansa, Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.”

Kirjan myötä lukija saa tutustua myös muhin kuin yllä mainittuihin henkilöihin. Myös nämä ihmiset ovat kiehtovia, mutta en silti aio sanoa heistä sanaakaan. Ne tulkoot yllätyksenä lukijalle.

 Minä elin ja hengitin tätä kirjaa, imin sen tapahtumia ja ajatuksia. Vaikka kirjan juoni ja koko maailma tuntuu olevan kovin kaukana omastani, saatoin silti samastua moniin tunteisiin.  Saatoin ymmärtää Jamiletin suhteen kammottavaan syntymämerkkiinsä.

Kuinkahan moni meistä lopulta kantaa (tai on kantanut) näkymätöntä merkkiä muassaan; sellaista, jonka mahti muovata meitä itseämme ja minäkuvaamme, on valtaisa? Ja voiko sellaisesta taakasta vapautua?

Señor peregrino on kaunis kirja, jonka lukemista en olisi halunnut lopettaa. Kirjan voi lukea puhtaasti viihteenä –koskettavana sellaisena– tai antaa sen imaista mukaansa ja synnyttää ajatuksia. Itse jään miettimään tätä kirjaa, pohdin mitä tästä voisin itse oppia. Sillä tämän kirjan siivellä matkustin itsekin matkalle sisimpääni.

~~~

Sitaatiissa olevat tekstit olen lainannut kirjan takakannesta.

Ruohonleikkaaja

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
Otava 2006
S. 272

Terapeutti Merja Itälän mies kuolee äkillisesti. Muutama päivä ennen hautajaisia Merja näkee lehdessä kuolinilmoituksen, jossa on hänen edesmenneen miehensä tiedot, runonpätkä sekä merkillinen allekirjoitus, “rakkaasi”.

Kuolinilmoitus saa Merjan tolaltaan. Kuka ihme sellaista kirjoittaisi? Oliko miehellä salattu elämä Merjan tietämättä? Mikään pyhimys ei tosin ollut Merja itsekään.

 - Otan osaa, asiakaspalvelija sanoi koleasti. – Emme siltikään voi paljastaa ilmoituksen lähettäjän nimeä. Ja voihan olla, että... 
- Ai että kyseessä olisi joku toinen Joel Itälä? Merja keskeytti. Ääni oli kohonnut raivokkaaksi kimitykseksi. – Älä kuule unta näe! Tämä on täysin naurettavaa ja minä... minä peruutan koko lehden tilauksen!
- Katkaistaanko tilaus välittömästi? asiakaspalvelija tiedusteli.
- Kyllä... ei kun viikon kuluttua!

Juonesta en viitsi tämän enempää kertoa. Asetelma on mielenkiintoinen ja Pakkanen rakentaa tarinan koukuttavasti eri henkilöiden kautta tuomalla nämä tietyllä tavalla lopulta yhteen. Yllättävä käännekin tapahtuu, ja se sotkee asioita entisestään.

Kielellisesti Pakkasen tyyli on samanlaista kuin edellisessäkin kirjassaan (Hinnalla millä hyvänsä). Lauseet ovat lyhykäisiä ja nasevia, samoin dialogit. Dialogien kökköyden takia henkilöt vaikuttavat ajoittain jokseenkin yksinkertaisilta tai vain tylyiltä.

Tässä kirjassa esiintyy myös edellisessä kirjassa vilahtanut poliisi Ström. Hän on tässä kirjassa, mikäli mahdollista, vielä tylympi ja epäammattimaisempi. Pakkanen on kyllä taitava luomaan henkilöhahmoja, joista on vaikea pitää. En nimittäin pitänyt yhdestäkään tämän(kään) kirjan henkilöistä.

Nämä lukemani Pakkasen kirjat ovat kyllä olleet mainiota viihdettä. Niihin pääsee helposti sisälle ja lukeminen sujuu sutjakkaasti. Nämä ovat itse asiassa oikein sopivia kirjoja, jos on vaikeuksia keskittyä lukemiseen.

Tutustumiseni Outi Pakkasen kirjoihin ei jää tähän. Aion pitää silmäni auki ja hommata lisää Pakkasta, jos vain osuu eteen.

¨¨ ¨¨

Kansi: Leena Majaniemi

Kirja-arvonta

Nyt on oiva tilaisuus osallistua arvontaan, jossa voit voittaa kirjoittamani kirjan, Kadotettu maisema. Tästä pääset suoraan arvontaan.

Kannattaa osallistua - jaossa on peräti kolme kirjaa!

Hinnalla millä hyvänsä

Outi Pakkanen: Hinnalla millä hyvänsä
Otava, 2005
S. 303

Piritta ja Hannamai ovat bestiksiä. He molemmat ovat 15-vuotiaita ja käyvät samaa koulua.

Hannamain haaveissa on julkisuus: hän haluaa päästä lehtien palstoille koreilemaan, mutta se oma juttu vielä puuttuu. Ikäkään ei toistaiseksi riitä tosi-tv-ohjelmiin.

Piritta on hieman maltillisempi. Hän suree vielä edesmennyttä isäänsä eikä voi sietää äitinsä uutta miesystävää. Kaiken lisäksi miesystävä on opettajana koulussa, jota hän ja Hannamai käyvät.

Kun Hannamai sitten syyttää samaista opettajaa seksuaalisesta ahdistelusta, syntyy tapahtumakierre, joka sotkee monien elämän. Sitä, onko syytöksissä mitään perää, joudutaan miettimään koulun ja lopulta poliisinkin voimin.

Kirja koukuttaa heti alusta lähtien. Vaikka se on julkaistu jo vuonna 2005, se tuntuu hyvin ajankohtaiselta vieläkin. Mikään kielellinen mestariteos tämä ei ole, mutta toisaalta minua se ei häirinnyt. Tarina on viihdyttävä ja joskus pelkästään se riittää.

Ajoittainen epäuskottavuus sen sijaan pisti miettimään. Jättäisitkö sinä lapsesi kahden miehen kanssa, jota epäillään seksuaalisesta häirinnästä? Minä en.

En oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Koulun rehtori vaikuttaa nössöltä, joka ei tunnu olevan pätevä virkaansa. Alaikäiseen sekaantumisesta epäilty opettaja käyttäytyy lapsellisesti eikä edes halua kertoa omaa kantaansa asiaan.

Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää.

Tämä on ensimmäinen Pakkaselta lukemani kirja. Kirjailijan nimi on minulle kyllä ennestään tuttu, mutta jostain syystä ei ole tullut luettua hänen kirjojaan aiemmin.

Rakkaudesta kirjoihin –blogin Annikan kautta kiinnostuin Outi Pakkasesta. Kirpparikierros (olen nyt lomalla Suomessa) tuotti hedelmää ja löysin jopa kaksi Pakkasen kirjaa: tämä sekä Ruohonleikkaaja (jonka luen seuraavaksi).

¨¨¨¨

Kannen kuva: Fennopress/Photonica/Eg Project - Sarja-asu: Leena Majaniemi

Syyllisiä kahdessa tasossa

Lisa Ballantyne: The Guilty One
2012
S. 454

Daniel Hunter on menestyvä asianajaja, joka on erikoistunut nuoriso-oikeuteen. Kun hänet esitellään 11-vuotiaalle Sebastianille, jota syytetään muutamaa vuotta nuoremman lapsen murhasta, nousevat haamut hänen menneisyydestään pintaan.

Danielin lapsuus ei ollut ihan mutkaton. Hänen äitinsä oli narkkari ja kyvytön huolehtimaan lapsestaan. Daniel otetaan huostaan ja hän päätyy pienelle maatilalle Minnien hoteisiin. Sijaisvanhemman rakkaus ja kärsivällisyys parantaa hiljalleen Danielin haavat, hän saa uuden mahdollisuuden elämälleen.

Mutta sitten Minniekin pettää Danielin. Voiko niin suurta petosta antaa anteeksi? Daniel ei voi ja niinpä hän katkaisee välinsä Minnieen kokonaan.

Kirjassa on kaksi tasoa. Nykyajassa käsitellään Sebastianin mahdollista syyllisyyttä murhaan lähinnä asianajajien ja oikeuslaitoksen näkökulmasta. Toisessa tasossa liikutaan Danielin menneisyydessä ja lukijalle avautuu hiljalleen Danielin vaikeat lapsuusvuodet.

Kirjan rytmi on miellyttävä ja hyvin koukuttava. Ballantyne osaa tuoda keskeiset henkilöt iholle säilyttäen silti tietynlaisen etäisyyden. Koska kirja on Danielin näkökulmasta (kuitenkin yksikön kolmannessa) kirjoitettu, tietty mystisyys (ja subjektiivisuus) kuuluu asiaan.

En pitänyt kaikista kirjan henkilöistä. Esimerkiksi Danielin sijaisvanhempi, Minnie, oli minusta ajoittain jopa etova. Kävi toisinaan mielessäni, miten sellaiselle henkilölle edes annetaan sijaislapsia hoitoon.

Minnielle maistui gini. Mikään känniörveltäjä hän ei ollut, mutta yleiskuvaksi hänestä välittyi minulle epäsiisti tissuttelija. Minua etoi kuvaukset hänen kosteasta ja jo parhaat päivänsä nähneestä villatakista.

Jostain syystä etenkin kirjan edetessä aloin myös nähdä Danielin enemmän naisena kuin miehenä. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että kirjan on kirjoittanut nainen. Ehkä minulla oli alitajuinen ennakoasenne, vaikken sitä kylläkään tunnistanut enkä oikein osaa sanoa, missä vaiheessa kirjaa Daniel muuttui päässäni niin naismaiseksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja toivon, että Lisa Ballantyne jatkaa kirjoittamista. Tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa ja jos lisää on luvassa, niin ehdottomasti luen.

Kirjaa ei ole ainakaan vielä käännetty suomen kielelle, mutta esim. AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä. Tsekkasin myös löytyisikö kirjaa kirjastoista Helmet-palvelun kautta, mutta ei näkynyt ainakaan vielä.

Jumissa autiossa saaressa

Kuva täältä.

Emily Barr: Stranded 
2012
S. 404

Esther Lomaxin intohimoton avioliitto päättyy. Hän päättää sen kunniaksi repäistä ja matkustaa kerrankin jonnekin kauas. Kohteeksi valikoituu Malesia ja sen ihanat rannat.

Matka kääntyy painajaiseksi Estherin osallistuttua veneretkelle kuuden muun turistin kanssa. Joukkio päätyy eristyneelle autiolle saarelle ilman venettä. He ovat totaalisen jumissa eikä pelastusta näy eikä kuulu.

Innostuin tästä kirjasta sen robinsoncrusoemaisen juonen takia eikä minun tarvinnut pettyä, vaikka kirja ihan toisenlaiseksi osoittautuikin. Moitteita voisi ehkä antaa joidenkin henkilöiden kliseemäisyydestä, mutta oikeastaan se ei haitannut minua.

Tässä oli vaihteeksi kirja, jota lukiessa “tulevaisuus” oli melko avointa. Minulla ei ajoittain ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi voisi tapahtua ja millaiseksi asiat muodostuvat. Oli siis todella helppo koukuttua kirjaan.

Tämä on taas niitä kirjoja, joista ei oikeastaan kannata tietää juuri mitään ennen lukemista. Siksipä en kerrokaan tästä tämän enempää. Suosittelen kyllä lämpimästi tätä kirjaa kaikille vaihtelunhaluisille lukijoille.

Stranded oli ensimmäinen kirja, jonka olen Emily Barrilta lukenut. Aion ehdottomasti lukea hänen muitakin kirjojaan. Barr on melko tuottelias ja hän onkin julkaissut jo kymmenen kirjaa. Tämä on hänen uusin.

Olen ymmärtänyt, että Barrin kirjat koskettavat tavalla tai toisella matkustamista ja matkailua. Mitään matkaoppaita kirjat eivät kuitenkaan ole, vaan tätä ainakin voisi kutsua trilleriksi.

Barr on työskennellyt toimittajana ja kirjoittanut kolumneja ja matkajuttuja mm. Observeriin. Maailmaa ristiin rastiin matkannut Barr siis tietää, mistä kirjoittaa. Ja osaa kirjoittaa.