Voitin taannoin Polkan kirja-arvonnassa ja sain valita pari kirjaa itselleni laajasta valikoimasta. Eli todistettua on, että joku (jopa minä) joskus voittaa! Valitsin toiseksi kirjaksi Petri Karran Kohtalonohjaajan, jonka vasta nyt ehdin lukea.
Ei sillä, että eläisin mitenkään hektistä elämää (en elä - tai olen kyllä elossa), mutta lukemattomien kirjojen pino kasvaa nopeammin kuin luettuen. Mistähän se voisi johtua. Ei kai vaan siitä, että sitä ikään kuin vahingossa tulee ostettua kirjoja harva se päivä.
Teen linkityksen Polkan arvontapostaukseen jahka Vuodatus lopettaa pelleilyn eikä lataile sivuja puolta päivää. Nyt ei kestä hermo odotella.
No anyway, pidemmittä puheitta siirtykäämme itse kirjaan.
Petri Karra: Kohtalonohjaaja
Tässäpä vasta erikoinen kirja. En osaa oikein päättää pidinkö vai enkö. Periaatteessa pidin, mutta ajoittain ylitsevuotavan runsas adjektiivien käyttäminen sekä toisto hieman rasittivat.
Joistakin lauseista oli runollisesti jätetty myös verbit pois. Kirja oli silti helppolukuinen ja -tajuinen ja osa kielikuvista oli nautittavan kauniita.
Mutta mutta... Ehkä hieman vähempikin olisi riittänyt. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen tempaisi heti mukaansa ja oli jännittävän arvoituksellinen.
Ensimmäisen osan lopussa alkoi saada hieman käsitystä siitä, missä mennään ja toisessa osassa omat arvelukset alkoivat loksahdella paikoilleen.
Kirjan keskiössä on Peter, jonka silmin tarina on kirjoitettu, sekä sivuosassa Lisa, Peterin vaimo. Heidän - etenkin Peterin - elämä sinkoutuu raiteiltaan heidän poikansa, Jonathanin, kadotessa kanoottiretkellä. Ruumista etsitään, mutta tuloksetta.
Samoihin aikoihin alkaa Peterin elämässä tapahtua outoja jopa siinä määrin, että Peter alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja henkistä tilaansa. Mikä on lopulta totta, mikä kuvitelmaa?
Tämän enempää en paljasta juonesta, koska kirja on trillerimäinen ja sen yllätyksellisyys ja lukijan mahdollisuus ratkoa asioita mukana, menisi muuten pilalle.
Ihan luettava ja erilainen kirja, vaikka ajoittain hieman tylsistyin siihen jankkaamiseen ja paikallaan polkemiseen.
Loppuratkaisu ei myöskään minua miellyttänyt, mutta kokonaisuutena kirja oli ihan mielenkiintoinen, vaikka siitä jotenkin ristiriitainen olo jäikin.
Sivut
▼
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
perjantai 18. toukokuuta 2012
Joukkopsykoosi Kellokoskella
Ilkka Raitasuo: Kellokosken prinsessa
Olen siitä lähtien, kun tämä kirja ilmestyi, halunnut lukea sen.
Kävikin niin kivasti, että asia johti toiseen ja enimmäkseen harmiton Tiina osti kirjan minulle ja pisti postilla tuleman. Lonnollisesti maksoin kulut - kiitos vielä kerran, ihanainen, vaivannäöstäsi!
Harva lienee välttynyt kuulemasta tästä kirjasta, joten en ryhdy mitään novellia kirjoittamaan. Kirjan keskiössähän on Anna Svedholm, joka sairastui skitsofreniaan. Anna ehti olla varsin ahkera ja toimelias ennen sairastumistaan ja sairastuttuaankin tämä Annalle ominainen tarmokkuus säilyi.
Annan tarinan siivellä lukija pääsee tarkastelemaan mielenterveyshoidon historiaa ja asenteiden hidasta muuttumista Suomessa. Minulle nämä näkökulmat olivat ehkä kirjan kiinnostavimpia elementtejä. Mistään kattavasta tutkielmasta ei kirjassa silti ole kyse.
Kirja päättyy mielestäni melko olennaiseen ajatukseen, jota Kaisa Jaakonsaari on pohtinut:"Millainen prinsessan selvitymistarina olisi ollut nykyaikaisessa hoitojärjestelmässä?"
Niinpä, prisenssan aikaansaamaa "joukkopsykoosia" ei tapahtuisi tänä päivänä. Sain kirjasta kuvan, ettei prinsessa suinkaan jatkuvasti ollut psykoottinen, vaan psykoosit tulivat ja menivät - niiden kestot toki vaihtelivat.
Oletan kirjan perusteella (spekuloin), että rinsessa oli varsin usein tietoinen omasta tilastaan ja siitä, ettei hän oikeasti ole mikään kuninkaallinen. Toisaalta siihen rooliin on helppo jäädä, jos ympäristökin sitä tukee.
En missään nimessä soimaa tai tuomitse ketään, mutta tällaisia ajatuksia nyt vain tuli mieleeni. Siinä mielessä Jaakonsaareen pohdinnat ovat todellakin ajattelemisen arvoisia.
Mielenkiintoinen kirja, sanoisin. Ehdottomasti kannattaa lukea, jos ei sitä vielä ole lukenut.
Olen siitä lähtien, kun tämä kirja ilmestyi, halunnut lukea sen.
Kävikin niin kivasti, että asia johti toiseen ja enimmäkseen harmiton Tiina osti kirjan minulle ja pisti postilla tuleman. Lonnollisesti maksoin kulut - kiitos vielä kerran, ihanainen, vaivannäöstäsi!
Harva lienee välttynyt kuulemasta tästä kirjasta, joten en ryhdy mitään novellia kirjoittamaan. Kirjan keskiössähän on Anna Svedholm, joka sairastui skitsofreniaan. Anna ehti olla varsin ahkera ja toimelias ennen sairastumistaan ja sairastuttuaankin tämä Annalle ominainen tarmokkuus säilyi.
Annan tarinan siivellä lukija pääsee tarkastelemaan mielenterveyshoidon historiaa ja asenteiden hidasta muuttumista Suomessa. Minulle nämä näkökulmat olivat ehkä kirjan kiinnostavimpia elementtejä. Mistään kattavasta tutkielmasta ei kirjassa silti ole kyse.
Kirja päättyy mielestäni melko olennaiseen ajatukseen, jota Kaisa Jaakonsaari on pohtinut:"Millainen prinsessan selvitymistarina olisi ollut nykyaikaisessa hoitojärjestelmässä?"
Niinpä, prisenssan aikaansaamaa "joukkopsykoosia" ei tapahtuisi tänä päivänä. Sain kirjasta kuvan, ettei prinsessa suinkaan jatkuvasti ollut psykoottinen, vaan psykoosit tulivat ja menivät - niiden kestot toki vaihtelivat.
Oletan kirjan perusteella (spekuloin), että rinsessa oli varsin usein tietoinen omasta tilastaan ja siitä, ettei hän oikeasti ole mikään kuninkaallinen. Toisaalta siihen rooliin on helppo jäädä, jos ympäristökin sitä tukee.
En missään nimessä soimaa tai tuomitse ketään, mutta tällaisia ajatuksia nyt vain tuli mieleeni. Siinä mielessä Jaakonsaareen pohdinnat ovat todellakin ajattelemisen arvoisia.
Mielenkiintoinen kirja, sanoisin. Ehdottomasti kannattaa lukea, jos ei sitä vielä ole lukenut.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Sisäelimiä kaupan
Peter James: Dead Tomorrow
Viides Roy Grace -sarjan kirja.
Tämän kirjan punainen lanka rikosten osalta on laiton elinsiirto.
Sisäelimillä käydään järjestelmällisesti julmaa kauppaa, jossa pyörii iso raha. Etiikasta sen sijaan ei ole tietoakaan.
Tämän enempää en aio juonesta kertoa. Se selviää lukemalla. Tyyliltään ja rakenteeltaan kirja on samanlainen kuin edeltäjänsä.
Peter James tuo tuttuun tapaan lähelle sekä rikollisia että muita sivullisia tarpeen mukaan. Joskus tarpeettomastikin, sanoisin.
Henkilögalleria paisuu melkoisen suureksi, mikä hieman rasitti etenkin kirjan alussa. Joka ikistä sivuhenkilöä ei tarvitsisi niin perusteellisesti käsitellä mielestäni.
On ajoittain turhauttavaa lukea henkilöistä, jotka sitten yhtäkkiä ikään kuin katoavat kirjasta. Tai periaatteessa eivät katoa, mutta heidät jätetäänkin yhtäkkiä ns. rauhaan.
Tällaista samaa olen ollut havaitsevinani aiemmissakin kirjoissa. Ei ihme, että Peterin kirjat paisuvat kuusisataasivuisiksi, tämä jopa hieman yli (tarkalleen ottaen 658 sivua).
Rikosten selvittelyn ohessa seurataan Royn ja Cleon suhdetta, joka on hiljalleen alkanut vakiintua. Royn kollegan, Glenn Bransonin, avioliitto sen sijaan alkaa rakoilla vielä pahemmin.
Tätä sarjaa lukeneita kiinnostanee Gracen kähes kymmenen vuotta sitten kadonnut vaimo, Sandy. Sandy on kummitellut aina ensimmäisestä kirjasta lähtien.
Tässä kirjassa lukija saa vihjeitä, joiden pohjalta voi tehdä jonkinlaisia päätelmiä. Enpä kerro sen enempää, koska en halua spoilata juonta.
Kaiken kaikkiaan rankkaisin tämän ehkä parhaaksi Roy Grace -sarjan kirjaksi tähän mennessä.
Roy Grace -sarja:
Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (tässä postauksessa: suomeksi ilmestynee tänä syksynä)
Dead Like you (odottaa hyllyssä)
Dead Man’s grip (odottaa hyllyssä)
Not Dead Yet (julkaistaan käsittääkseni tämän vuoden kesäkuussa)
Viides Roy Grace -sarjan kirja.
Tämän kirjan punainen lanka rikosten osalta on laiton elinsiirto.
Sisäelimillä käydään järjestelmällisesti julmaa kauppaa, jossa pyörii iso raha. Etiikasta sen sijaan ei ole tietoakaan.
Tämän enempää en aio juonesta kertoa. Se selviää lukemalla. Tyyliltään ja rakenteeltaan kirja on samanlainen kuin edeltäjänsä.
Peter James tuo tuttuun tapaan lähelle sekä rikollisia että muita sivullisia tarpeen mukaan. Joskus tarpeettomastikin, sanoisin.
Henkilögalleria paisuu melkoisen suureksi, mikä hieman rasitti etenkin kirjan alussa. Joka ikistä sivuhenkilöä ei tarvitsisi niin perusteellisesti käsitellä mielestäni.
On ajoittain turhauttavaa lukea henkilöistä, jotka sitten yhtäkkiä ikään kuin katoavat kirjasta. Tai periaatteessa eivät katoa, mutta heidät jätetäänkin yhtäkkiä ns. rauhaan.
Tällaista samaa olen ollut havaitsevinani aiemmissakin kirjoissa. Ei ihme, että Peterin kirjat paisuvat kuusisataasivuisiksi, tämä jopa hieman yli (tarkalleen ottaen 658 sivua).
Rikosten selvittelyn ohessa seurataan Royn ja Cleon suhdetta, joka on hiljalleen alkanut vakiintua. Royn kollegan, Glenn Bransonin, avioliitto sen sijaan alkaa rakoilla vielä pahemmin.
Tätä sarjaa lukeneita kiinnostanee Gracen kähes kymmenen vuotta sitten kadonnut vaimo, Sandy. Sandy on kummitellut aina ensimmäisestä kirjasta lähtien.
Tässä kirjassa lukija saa vihjeitä, joiden pohjalta voi tehdä jonkinlaisia päätelmiä. Enpä kerro sen enempää, koska en halua spoilata juonta.
Kaiken kaikkiaan rankkaisin tämän ehkä parhaaksi Roy Grace -sarjan kirjaksi tähän mennessä.
Roy Grace -sarja:
Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (tässä postauksessa: suomeksi ilmestynee tänä syksynä)
Dead Like you (odottaa hyllyssä)
Dead Man’s grip (odottaa hyllyssä)
Not Dead Yet (julkaistaan käsittääkseni tämän vuoden kesäkuussa)
perjantai 11. toukokuuta 2012
Kirjat, jotka kesken jäivät
Minulla on melko suuri keskeyttämiskynnys lukemieni kirjojen suhteen, mutta joskus on vain pakko heittää hanskat tiskiin.
Siinä vaiheessa, kun kirja on ollut kesken puoli vuotta, lienee aika luovuttaa. Tähän haluan nyt koostaa pari kesken jäänyttä kirjaa.
Joan Collins: The World According to Joan
En ole aivan varma, miksi jätin tämän kirjan kesken. Joan kirjoittaa ihan hauskasti ja eloisasti, mutta minua häiristi ajoittain hänen "ennen muinoin oli paremmin" -asenne.
Maailma muuttuu, that's the fact. Kuka jaksaa oikeasti lukea sivukaupalla samaa päivittelyä siitä, että ennen oli toisin ja lapsetkin olivat silloin sitä ja tätä ja plaa plaa.
Kirjan rakenne on miellyttävä: se on jaettu eri osa-alueisiin, kuten esim. on fame, on children, on modern-day travel, on manners jne. Kukin luku on ikään kuin oma "kolumuninsa".
Luin kirjaa about puoleen väliin asti, mutta rasituin siitä jankkaamisesta ja jeesustelusta. Ajoittain tuli mieleeni, että kirjan nimeksi sopisi paremmin "mummo muistelee".
Siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta vastaavaa jeesustelua voi lukea muualtakin. Eli Joanin ajatukset eivät ole mielestäni mitenkään kovin erityisiä, vaan lukemani perusteella kuvastavat hyvin hänen ikäryhmänsä ajatuksia.
Todennäköisesti luen kirjan joskus loppuun, joten en poista kirjanmerkkiä siitä. Luku kerrallaan silloin tällöin voi olla ihan jees. Se, mikä kirjassa kiehtoo, on sen kosketus brittikulttuuriin.
Jeffrey Archer: Cat o'Nine Tales
Tämä on novellikokoelma, josta olen lukenut viisi novellia - vielä olisi seven to go. Varmaan luen ne loputkin joskus - kenties otan kirjan mukaan lennolle. Novellit ovat hyvää lentolukemista.
Tästä kirjasta kiinnostuin lukiessani sen synnystä. Jeffreyn mukaan hän on napannut nämä tarinat ollessaan pari vuotta vankilassa (itse asiassa viidessä eri vankilassa parin vuoden aikana). Eli novellit ovat syntyneet h'nen vankilassa kuulemiensa tarinoiden pohjalta.
Odotin jotain tosi jännittävää ja repäisevää. Noiden viiden lukemani perusteella sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Mielestäni jokainen lukemani novelli on melkoisen naiivi.
En myöskään näe syytä, miksi Jeffreytä pidetään erinomaisena tarinankertojana: minusta hän on vain keskinkertainen. Hyvin hän toki kirjoittaa, erittäin selkeää englantia.
En sano, että lukemani novellit huonoja. Sanoisin vain, että olivat melkoisen ennalta arvattavia. ja naiiveja.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Salakavala kauhuleffa
Kuva täältä. |
Perheen arki muuttuu, kun heidän talossaan alkaa kummitella. Äkillisesti perheen vanhin lapsi, Dalton, vajoaa koomaan.
Äiti on varma, että syy on talossa. Perhe muuttaa jälleen, mutta kummittelu jatkuu jatkumistaan.
Selviää, että syy ei ole talossa, vaan Daltonissa.
Juonikuvauksen voit lukea täältä (englanninkielinen). Siinä ei ole sellaisia juonipaljastuksia, jotka pilaavat elokuvan jännityksen.
Insidious on ihan katsottava elokuva. Ei mitään kauhuelokuvien parhaimmistoa, mutta yllättävän hyvä kuitenkin. Voin jopa suositella genrestä pitäville.
~~~
Olen tottumaton kirjoittamaan elokuvista. Haluan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa muutaman sanasen katsomistani leffoistakin.Lähinnä nämä ovat muistilappuja itselleni siitä, mitä olen katsonut.