Bongasin tämän kirjan ALE-hyllystä eräästä sairaan kalliista paikallisesta kirjakaupasta.
Olen kuullut tästä kirjasta aiemminkin ja se on ollut haluttavien listallakin, mutta tuo lista katosi sittemmin .
Kirja on kuitenkin jäänyt mieleeni muhimaan eikä vähiten aiheensa takia - nimittäin alkoholismin. Alkoholismia ja köyhyyttä Ruotsin lähiössä tutkitaan lapsen, Leenan, silmin ja ajatuksin.
Kirjasta on sanottu, että se kuvaa hyvin sen aikaista (suomenruotsalaisten) elämää Ruotsin köyhissä löhiöissä, joita sikaloiksikin voidaan kutsua. Meininki kirjassa onkin aika sikamaista, mutta huomaan, etten jaksa hätkähtää. Ehkä.
Tapahtui ihmeellinen asia kirjaa lukiessani. Ikään kuin keskustelin Leenan kanssa. Ai teillä on noin. Meillä oli niin ja näin. Olen siis itsekin alkoholistiperheestä ja nimenomaan sellaisesta, jossa molemmat juovat.
Ehkä eniten "järkytyin" Leenan rukouksista. Hän rukoili sanoin "Rakas Taivaan Isä, älä anna isän saada juoppohulluuskohtausta." "Rakas Taivaan Isä, älä anna äidin tappaa itseään."
Minun kaavani oli aika samanlainen, tosin käytin sanaa herra:"Rakas Herra, älä anna isin ja äitin riidellä..." "Rakas Herra, anna isin ja äitin nukahtaa." "Rakas Herra, anna minun nukahtaa..."
Leenan äiti haluaa kuolla. Minunkin äitini haluaa aina kuolla humalassa. Olen kuunnellut ummet ja lammet pennusta lähtien hänen kuolemapuheitaan ja itkenyt "Äiti ei saa kuolla." Vastauksena "mitä sillä on väliä, mitä millään on väliä".
Leenalla on koira, meilläkin oli. Koirat kärsivät alkoholistipaskojen takia. Niitä pahoipidellään ja pidetään eristyksessä. Ihmeellisiä sääntöjä. Me emme asaneet ruokaa siksi, ettei olisi ollut rahaa, vaan siksi, koska emme nyt vaan saaneet ruokaa.
Paitsi kerran päivässä (viikolla sai tietty ruokaa koulussa). Ja sitten piti ahmia se määrä, mitä lautaselle laitettiin, vaikka oksennus teki tuloaan.
Joskus saimme aamupalaa, mutta se lakkasi tulemasta viikonloppuisin, koska isi ja äiti nukkuivat humalaansa pois (vetääkseen uudet kännit) eikä meillä ei ollut lupa mennä jääkaapille.
En itse asiassa muista koskaan (paitsi pari kertaa salaa) avanneeni jääkaapinoven ennen muuttoa. Olin silloin viidennellä luokalla.
Tämän piti olla kirja-arvio eikä mikään avautuminen. Valitettavasti tuo kirja repi kaiken auki. Aikakin oli otollinen, koska olen vastikään tavannut vanhempani Suomessa.
Se on aina minulle muistutus, että olen jo heidät menettänyt. Se sattuu vieläkin, ja vieläkin perusteeton syyllisyys kalvaa minua.
Mutta antaa taas ajan hieman kulua, niin saan voimani takaisin:"Poissa silmistä, poissa mielestä."
He kaiketi ajattelevat samoin, sillä ovat lakanneet lähes kokonaan pitämästä yhteyttä minuun. Ei sillä, että olisivat muutenkaan pitäneet Suomessa asuessani - paitsi kännissä.
Mietin kauan viitsiikö tällaista kirjoitusta tänne edes laittaa. Mutta minä teen, mitä teen. Tällaisia ajatuksia kirja minussa herätti. Jos sinulla on vastaavaa taustaa, kannattaa ehkä varautua haavojen vuotamiseen.
Tämä kirjoituksesi pistää hiljaiseksi. Kiitos rehellisestä ja avoimesta puheenvuorosta.
VastaaPoistaJotkut kirjat tekevät niin. Repivät haavat auki.
VastaaPoistaOnneksi haavat umpeutuvat. Toiset hitaasti, toiset vielä hitaammin, mutta kuitenkin.
Hienoa että kirjoitit. Joskus avautuminen auttaa. Tsemppiä!
VastaaPoistaJonkun pitää uskaltaa näistäkin asioista kertoa. Hyvä, että rohkenit julkaista tämän. Toivottavasti siitä taas joku muu saa lisää rohkeutta ja voimia. Kyllä ne haavat taas menevät kiinni.
VastaaPoistaKertomuksesi vetää hiljaiseksi. Jaksamista ja halaus!
VastaaPoistaMinusta tämä oli hyvä ja koskettava kirjoitus ja kirja-arvostelu. Kaikkien pitäisi lukea tuon kaltaisia kirjoja ennen kuin saa luvan tehdä lapsia.
VastaaPoistaArvostan julkista rehellisyyttäsi, josta on ehkä apua niin itsellesi kuin jokuselle lukijallekin.
VastaaPoistaMinusta tämä oli kauhea ja samalla loistava kirja, ja olen miettinyt, ettei se ollut minusta mahdottoman ahdistava ehkä vain siksi, että se on omaelämäkerrallinen, ja tiedän kirjailijan selvinneen ainakin jotenkin. Sama pätee sinun kohdallasi, ja siksi mielestäni kirjoituksesi on erityisen arvokas, sillä se osoittaa, että vaikeistakin oloista voi kohota voittajaksi.
Äh, blogger söi edellisen kommenttini... piti sanomani, hattu päästä siviilirohkeudellesi ja kiitos loistavasta kirjoituksesta.
VastaaPoistaMinulla heräsi samanlainen tunnistamisen fiilis Peter Franzénin esikoisesta (meillä kotona vain toisella vanhemmista oli paha ongelma...), moni tilanne oli kauhean tuttu.
Yhtä suoraan en sitä kumminkaan sanonut kuin sinä tässä, ja jäänkin miettimään tykönäni miksi salailu on niin luontevaa? Ylpeähän sitä pitäisi olla kun on pärjännyt kumminkin.
Kirjat kouraisevat joskus syvältä, hyvässä ja pahassa...
Rohkea kirjoitus! Kaikkea hyvää sinulle! Hienoa, että löysit kirjasta kuuntelijan ja kerakulkijan itsellesi. Pidän sitä roolia yhtenä kirjallisuuden tehtävänä.
VastaaPoistaEn ole itse alkoholistiperheestä, mutta olen seurannut useita vierestä. Olen tullut siihen päätelmään, että alkoholistivanhemmat "unohtavat" pitää lapsiinsa yhteyttä mm. häpeän vuoksi. Kun yhteyttä ei pidetä, häpeä vain kasvaa ja yhteydenotto on aina vain vaikeampaa.
Toivon, että sinä pystyt tekemään elämässäsi asioita, joista nautit. Voimia! Olet hyvällä tiellä, kun paljastit salaisuutesi!
Kiinnostuin nyt kovasti tästä kirjasta! Kiitos!
Minusta oli rohkeaa ja hienoa että kirjoitit tämän. Kirja oli hirveä ja Leenan tarina surullinen, mutta tykkäsin kirjasta kuitenkin. Elokuvanakin tämä toimi minusta hyvin, vaikka sekin tietysti oli kauhea:/ Tsemppiä ja halaus sinulle!:)
VastaaPoistaVoi itku (kirjaimellisesti).
VastaaPoistaMinua hävettää kommentoida ilman nimeä, anonyymisti, mutta minulla ei ole rohkeutta kirjoittaa omalla nimimerkillä...
Minunkin lapsuudenkodissa alkoholi on kuulunut kuvaan aina, nykyään yhä enenevässä määrin varsinkin toisella vanhemmalla. "Kulissit" ovat aina olleet kunnossa ja jälkikasvusta on pidetty huoli, mutta tuo turvattomuuden tunne, pelko ja huoli on tuttua. Voin vain kuvitella sinun tuntojasi tuon kirjan jäljiltä :( (Olen lukenut Sikalat mutta noin voimakkaasti en sitä onneksi kokenut). Voimia <3
Kiitos teille kaikille rohkaisevista kommenteista. En ole tämän asian kanssa ihan kaapissa, vaan olen edellisissä blogeissani aihetta käsitellyt. Täällä kirjablogissa en, koska on tarkoitus pitää tämä ruikutusvapaana vyöhykkeenä ;)
VastaaPoistaEn muutenkaan enää periaatteessa koe tarvetta alkoholismista (ainakaan omista kokemuksistani) kirjoittaa, mutta luin tämän kirjan siinä mielessä otolliseen aikaan, että olin jo valmiiksi menneiden varjossa.
Mutta flashbackit tulee ja onneksi menee. Kiitän vielä teitä kaikkia ihanista kommenteista!
Voi, olipas koskettavaa asiaa. Omakohtaisesti ei koskettanut, koska olen saanut nauttia todella tasapainoisesta perhe-elosta, mutta valitettavasti muutamalla ystävällä asiat eivät ole olleet ihan niin hyvin ja pistää aina niiiiin vihaksi, kun mietin heidän vanhempiaan. Järjellä kyllä ymmärrän, että alkoholismi on sairaus, mutta tunteella en voi käsittää miten omissa lapsissa ei ole tarpeeksi syytä laittaa korkkia kiinni.
VastaaPoistaOn hienoa, että olet siinä määrin sinut asian kanssa, että pystyt siitä puhumaan ja ilmeisen "voittajana" oot lapsuudestasi selvinnyt. Rutkasti myötäeloa täältä, on niin väärin ettei kaikilla ole samat lähtökohdat ja ettei onnellinen ja turvallinen lapsuus ole kaikille selviö.
Acata: Kiitos ihanasta kommentistasi! Minulla on jokseenkin jyrkkä käsitys alkoholismista. Ennemmin kuin sairautena, näen sen päihderiippuvuutena. Toisaalta en tiedä onko sillä mitään väliä, mitä termiä käyttää, mutta itse olen valinnut näin. Eri koulukuntiahan tämänkin asian tiimoilta on.
VastaaPoistaEhkä haluan kutsua alkoholismia päihderiippuvuudeksi siksi, että sen sairaudeksi kutsuminen voisi ujuttaa minuun ajatuksen, että kyse onkin siitä, että he ovat sairauden uhreja ja niinikään heitä pitäisi (yli)ymmärtää ja paapoa (niin kuin olen koko ikäni tehnytkin).
Mutta tässä on tosiaan kyse vain ajattelutavasta, termeillä ei oikeasti ole sen suurempaa merkitystä. Tällainen ajattelutapa on auttanut ja auttaa minua selviämään (perusteettomasta) syyllisyydestä, jota yhä tunnen.