Väkivaltainen perhedraama

Chimamadna Ngozi Adichie: Purple Hibiscus

(Suom. Purppuranpunainen hibiskus)

Kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan heräsi luettuani Kuuttaren blogista hänen arvionsa.

Olen aiemmin lukenut Adichielta Puolikas Keltaista aurinkoa ja pidin siitä kovasti.

Purppuranpunaisen hibiskuksen pääteemana voisi pitää perheväkivaltaa, jota harjoitetaan kiihkeästi uskovan isän, Eugenen, taholta.

Jumalan nimissä hän rankaisee lapsiaan, jos katsoo heidän tehneen syntiä. Rajat syntisen elämän suhteen ovat todella tiukat.

Kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa mässäile väkivallalla eikä yksittäisiä tapauksia tuoda esille lopultakaan monta. Pikemminkin väkivallan uhka leijuu läpi kirjan kertoja Kambilin ajatusten taustalla ja ohjaajana.

15-vuotiaalla kambililla on isoveli, Jaja, joka sisartaan suojellakseen ottaa herkästi syyt ”synneistä” niskoilleen. Lasten äiti on aika voimaton puuttumaan Eugenen väkivaltaiseen kasvatukseen, koska on itsekin alistettu ja saa osansa rajusta syntikasvatuksesta.

Eugene hallitsee perhettään pelolla. Hän ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen hahmo. Kambilin ajatusten kautta pääsee näkemään, miten pahaa jälkeä pelolla kasvattaminen voi saada aikaan. Toisaalta isä Eugenen toinen käsi lyö, mutta toisaalta toinen käsi silittää. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan nimissä.

Kun Kambili ja Jaja lähetetään Ifeoma-tädilleen Nsukkaan, heille molemmille avautuu toisenlainen maailma. Se on ensimmäinen kerta, kun he näkevät muunlaista elämää, sillä kotona he elävät isän laatiman ankaran lukujärjestyksen mukaan.

Jaja on herkempi kapinoimaan ja kyseenalaistamaan isänsä metodit, mutta Kambili tuntuu olevan hyvin kiinni isässään. Hän samaan aikaan vihaa ja kaipaa isänsä hyväksyntää. Kambililla on vahvasti miellyttämisenhaluinen luonne. Taustalla on varmasti pelko rangaistuksista.

Nosta hattua Adichielle siitä, ettei hän sorru herttaiseen siirappimaisuuteen ja ”ihmeparantumisiin”. Isän käden jälki – sekä henkinen että fyysinen – ei poistu koskaan Kambilista. Se kulkee hänen mukanaan kirjan loppuun saakka.

Kirjan loppuratkaisun muuten arvasin jo ennen kuin sitä lukijalle paljastettiin. Tai minulla oli aavistus ja olin oikeassa. Oikeastaan se ei ole huono asia, vaikka periaatteessa olikin aika odotettu. Mutta en kerro siitä enempää, koska en halua paljastella.

Tämä on sellainen kirja, joka mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa ja menee ehdottomasti suosikkeihini. Tämä koskettava lukuelämys tarjoaa myös mielenkiintoisen kulttuurisen katsauksen erääseen afrikkalaiseen tapaan ajatella. Henkisyys on vahvasti läsnä kirjassa enkä nyt tarkoita vain Eugenen käsityksiä Jumalasta.

Nyyhkytystä New Orleansissa

Charlaine Harris: Definitely Dead

6. Sookie Stackhouse –kirja


Vampyyrit ovat olleet lukulistallani tauolla nyt jo jonkin aikaa, mutta urheasti päätin vihdoin jatkaa sarjan lukemista. Nyt on siis kuusi True Blood –kirjaa takana.

Sama kaava jatkuu eli Sookie on vuoroin hengenvaarassa ja vuoroin pelastaa tai yrittää pelastaa toisia. itkevirretkin jatkuvat.

Jouduttuaan hyökkäyksen kohteeksi, mutta siitä selvittyään, tulee itku: menikö uusi ihku vaate nyt pilalle?! Nyyh.

Toinen asu menee lunastukseen myöhemmin, mutta sitä Sookie ei jouda itkemään. Voisikohan se johtua siitä, että sehän oli vain ystävältä lainattu juhlamekko? Mitäpä sitä itkemään, kun ei ollut edes oma!

Sitten siihen juoneen:

Sookien serkku, Hadley, on kuollut. Tosin Hadley oli kuollut jo ennestään (vampyyri), mutta nyt hän kuoli uudelleen, lopullisesti. kuolema ei ollut siten mikään normaalikuolema, vaan kyseessä oli murha.

Hadley jätti perinnön Sookielle ja Sookien velvollisuus oli myös matkustaa New Orleansiin perkaamaan serkkunsa jäämistöä.

Ennen siirtymistään New Orelansiin Sookie ehtii kuitenkin joutua hyökkäyksen kohteeksi uuden treffiseuralaisensa Quinnin – joka on Weretiger – kanssa. Kuka haluaa päästää Sookien päiviltä? Se selviää kyllä ajallaan, ja liittyy Sookien ja vampyyri-Ericin yhteiseen salaisuuteen.

Myöhemmin Sookie kokee myös shokin saadessaan kuulla totuuden ensirakkaudestaan vampyyri-Billistä. Bill ja Sookiehan ovat eronneet jo aikoja sitten, mutta jännite heidän kesken on edelleen olemassa.

Että tuttua menoa luvassa jälleen – vampyyrimaailman kauniit ja rohkeat vauhdissa. Pitkästyin hieman kirjaa lukiessani.

Jostain syystä kirjailijan, toisinaan ironinen, tyyli kuvata Sookien ajatuksia ei jaksa naurattaa. Se johtuu varmaan siitä, että se mielestäni antaa Sookiesta vielä tyhmemmän kuvan. Kun kuitenkin oikeasti kirjailija varmaan haluaisi, että hän on fiksu. Sepä ei välity lukijalle.

Kuoleman kanssa kujeiltiin

Innostuin tästä kirjasta – ja Peteristä – luettuani Leena Lumin blogista hänen mietteitään liittyen Dead Simpleen (suom. Kuoleman kanssa ei kujeilla).

Rohkeasti tilasin Amazonista heti pari peterin kirjaa ja nimenomaan tätä Roy Grace –sarjaa, josta tämä kirja on ensimmäinen.

Peter James: Dead Simple
(Suom. Kuoleman kanssa ei kujeilla)


Michael Harrison on menossa naimisiin. Hänen ystävänsä järjestävät hänelle polttarit.

Ystäväpiirissä on juhlittu rajuja polttareita aiemminkin eikä suunnitelmat Michaelin polttari-illaksi nekään kesyjä ole. Ei muuta kuin arkkuun ja mullan alle!

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin piti ja polttari-iltaa joudutaan lopulta tutkimaan ihan poliisivoimin. Roy Grace asettuu jutun johtoon.

Juonesta ei oikeastaan voi tuon enempää kertoa paljastelematta liikaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää ja se tulee oikeastaan ilmi pala palalta.

Oikeastaan lukija on melkein kärryillä melkein koko ajan, mutta silti juonessa on avoimia kohtia, jotka saavat harkitsemaan omia teorioita uudelleen.

Löysin yhden epäloogisuudenkin juonesta. En keksi muuta kuin, että sen tarkoitus oli johtaa lukijaa harhaan ja siinä se onnistuikin.

En viitsi sitä tässä ottaa käsittelyyn, koska se paljastaisi juonesta liikaa. Mutta jos olet lukenut kirjan ja haluat tietää, mihin viittaan, voidaan keskustella siitä kommenttilootassa.

Tässä ensimmäisessä Roy Grace –kirjassa käytetään aikaa Royn luonteen kuvaamiseen ja siinä kirjailija onnistuukin hyvin. On myös miellyttävä lukea kirjaa, jossa päähenkilö ei ole utopistisilla hyveillä varustettu supermies-adonis, vaan normaali mies, joka kokemuksensa on opintojensa kautta on osannut kehittää itseään.

Ja Gracellakin – kuten ihmisillä yleensä – on heikot kohtansa ja kummituksensa kaapissa.

Myös Gracen kollega Glenn Branson vaikuttaa mielenkiintoiselta ja uskottavalta henkilönä, ja toivonkin, että hänestä kuullaan seuraavissakin osissa.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja ja aion ehdottomasti lukea muutkin Grace-kirjat.

Samalla kun mietin kirjaa, väänsin ”kuvituskuvan” siitä. Lukeminen inspiroi ja antaa minulle myös maisemia. Tuollaista maisemaa ei kirjassa mielikuvissani ollut, mutta sellaisen se innoitti minut tekemään.

Kirjanmerkki

Tuli mieleeni tässä, kun minulla on pitkä kirja kesken eikä ihan heti ole nyt tulossa mietteitä kirjasta, että minkälainen suhde sinulla on kirjanmerkkeihin.

Onko sinulla vakiokirjanmerkki tai kenties useita? Vai etkö piittaa merkeistä, vaan esim. taitat sivusta kulman merkiksi?

Minulla on muutama vakiokirjanmerkki. Kirjanmerkkien pitää olla sellaisia, jotka ova sivussa kiinni. Irralliset lappuset eivät siis kelpaa.

Kiinteä merkki on kätevä, koska nukahdan usein kirjan kanssa. Siirtelen merkkiä aina välillä lukiessani, joten jos satun nukahtamaan, niin oikea kohta on kohtalaisen helppo löytää.

Myös klemmari kelpaa hätätilanteessa kirjanmerkiksi.