Seksiä - ei kiitos

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Anna-Leena tupsahti väkisin postiluukusta, vaikka olin perunut Bookavenuen kuukaudenkirjan. Koska en saanut aikaiseksi palauttaa kirjaa, ajattelin lukaista sen saman tien pois, vaikka aihe ei sinänsä oikein jaksanut innostaa.

Ei kiitos on ihmissuhdekirja. Se pureutuu miehen haluttomuuteen, siihen että miehelläkin on oikeus sanoa ”ei” seksille. Miehen haluttomuus on vaiettu asia, sillä useinhan miesten ajatellaan aina olevan ns. hetivalmiita.

Heli ja Matti ovat aviopari, joiden liitto on alkanut notkua. Mattia on seksi lakannut kiinnostamasta, kun taas siitä on tullut Helille pakkomielle. Ei kuitenkaan seksin itsensä takia, vaan Heli haluaisi liittonsa alkuaikaisen intohimon takaisin. Hänelle on kova paikka – kenellepä ei olisi – tulla jatkuvasti torjutuksi Matin taholta.

Pariskunnan puheyhteys on kadonnut liki kokonaan. Mistään tärkeästä ei oikein voida keskustella, sillä Matti kokee Helin hyökkääväksi, kun taas Helin mielestä Matti sulkeutuu omaan maailmaansa jättäen hänet kokonaan ulkopuolelle.

Kirja valottaakin aika hyvin Helin käytöstä ja motiiveja sekä sitä, miltä tuntuu tulla torjutuksi oman aviomiehen taholta. Sen sijaan Matin maailma jää hiukan etäiseksi, sillä kirja on kirjoitettu Helin näkökulmasta. Matilla on kuitenkin syynsä haluttomuuteen. Jokseenkin ne aika ”arkiset” ja ”tavanomaiset” syyt, joihin hän on kuitenkin liian ylpeä tai pelokas hakemaan apua.

Voidaanko siis sanoa, että Matin kyvyttömyys ottaa apua vastaan sai Helin tekemään ratkaisevan askeleen toiseen suuntaan? Voiko hänen (Heli) ratkaisunsa olla puolusteltavissa mitenkään? Kirja ei vastaa näihin kysymyksiin, vaan antaa lukijan itse päättää, millaiset tuomiot sen henkilöille langettaa.

Ei kiitos tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Muuten en olisi sitä varmaan jaksanutkaan lukea, sillä seksi – tai sen puute – aiheena ei oikein jaksa juuri tällä hetkellä kiinnostaa.

Mutta älkää ymmärtäkö väärin – minä pidin tästä kirjasta todella paljon. Sen kieli on ytimekästä ja se kulkee helposti eteenpäin. Vaikka perustunnelma on synkkä, niin silti kirjassa on kosolti mustaa huumoria. Pidin myös Anna-Leena Härkösen tyylistä valottaa Helin ajatuksia kursiivein.

Olen aiemmin lukenut Härköseltä kirjat Häräntappoase ja Juhannusvieras. Juhannusvieras (linkki vie vanhaan blogiini, jossa on arvostelu tästä) ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, vaikkei se huono kirja ollutkaan. Sen sijaan Häräntappoaseesta pidin.

Mitäs Härkösen kirjaa suosittelisit minulle luettavaksi? Ei kiitos sai minut nimittäin haluamaan lukea Härköstä enemmänkin.

Hiljaisuuden tuolla puolen

En ole lopettanut lukemista, vaikka kieltämättä olen junnannut saman kirjan parissa jo aika kauan.

Se ei johdu siitä, että kirja olisi tylsä, mutta minulla on ollut keskittymisvaikeuksia ylipäätään lukea mitään. Mutta eiköhän se tästä pian muutu.

Perustan nyt uuden kategorian (suosikkini), jossa kerron kirjoista, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet minuun todella suuren vaikutuksen.



André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen

Matkustaessaan Afrikkaan Hans Woermannilla tammikuussa 1902 Hanna saattoi olla kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden tai jopa kolmenkymmenen ikäinen (ei varmaan vanhempi, sillä naisten valintaehtoihin kuului lapsensaanti-ikä, jotta heistä olisi hyötyä siirtomaassa). Kotikaupunki Bremen. Sen verran tiedettiin, mutta ei yhtään enempää.

Eteläafrikkalainen kirjailija tutustuu historiallisiin dokumentteihin ja lähtee purkamaan salaperäisen, sukunimettömän Hannan arvoitusta. Tiedon rippeistä ja omasta huikeasta mielikuvituksestaan hän sepittää runollisen seikkailuromaanin, jossa neitsyestä tulee koston enkeli.

Kirjan takakansi kertoo hyvin suppeasti teoksen raamin ja lähtökohdan, ei muuta, ei mitään. Todellisuudessa kirjaa voi alkaa ymmärtää vasta sitä lukemalla. Ja kun lukemisen aloittaa, on vaikea lopettaa.

Kirja on ajoittain hyvin brutaali, toisaalta taas kauniskielinen ja jopa hetkittäin syvällinen. Karkeus ja raakuus sulautuvat vaivatta ja ristiriidatta kauniiseen kieleen. Tämä on kirja minun mieleen: uskomattomat (silti voisivat olla uskottavat) tapahtumat, historian läsnäolo ja hyvin kaunis kielellinen ilmaisu tekevät vaikutuksen.

Juoni on voimakas, ja se tuodaan kauniisti esille. Herkkähermoisille ja ilolinnuille en ehkä kirjaa suosittelisi, sillä siellä ei lannetta juuri vatkata eikä maailmaa syleillä. Silti koin itse kirjan olleen optimistinen kaikessa julmuudessaan. Hiljaisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

---

Minulla oli muuten taannoin kuvablogi, jonka nimesin juurikin tämän kirjan mukaan: The other side of silence. Luin tämän kirjan elokuussa 2006 ja edelleen se palaa mieleeni kummittelemaan. Aion lukea sen joskus uudelleen.

---
Edit. 26.10. kello 19:03.

Vanhassa blogissani on arvostelut muista lukemistani Brinkin kirjoista:

Tuokio tuulessa
Kovan valon maa
Valkoinen kuiva kausi

Villijoutsenet

-->Jung Chang: Villijoutsenet
Kolmen kiinattaren tarina

Kirja kertoo kolmen kiinattaren tarinan: isoäidin, äidin ja tyttären.

Kirjan on kirjoittanut tytär, joka käy läpi kronologisessa järjestyksessä läpi isoäitinsä, äitinsä ja sitten oman elämänsä. Myös isoisoäidin elämä käydään pikakelauksella läpi.

Kirja sijoittuu lähihistoriaan ja etenkin kommunistien vallankaappaukseen Guomingdangilta. Hiljalleen Guomingdang saadaankin kukistettua, mutta eipä se elämä kommunistien vallanalaisuudessakaan ole mikään autuus progandan ja salailun ohjatessa sekä virkamiesten että koko kansan toimia. Silmät ummistetaan oikeistolaiseksi leimautumisen pelossa Maon ollessa vallassa.

Kirja paneutuu henkilökuvauksia enemmän Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen kuvaamiseen. Keskiössä tietenkin ovat politiikka ja sen seurannaiset suhteessa Jungin sukuun – etenkin siis suvun naisiin (ja Jungin isään). Kirjaa voisi siinä mielessä pitää yksilötason kokemuksien kuvaamisena kommunistisessa Kiinassa 1900-luvun alussa ja puolivälissä.

Jung Chang itse syntyi 25.3.1952. Hän saa elää osan nuoruudestaan ”pumpulissa” ts. hyvin suljetussa piirissä ”laput silmillä”, joten kansakunnan tila ei hänelle koskaan silloin näyttäydy ”todellisena”.

Jung kuvaa uskottavasti ja todentuntuisesti Maon politiikan vaikutuksia kommunistisessa Kiinassa. Itse asiassa enemmän kuin kolmen kiinattaren tarina kirja on mielestäni Kiinan poliittisen murroksen kuvaus, jota vain – toisin kuin historiankirjoissa – kuvataan yksilöllisellä tasolla.

Villijoutsenet on erittäin mielenkiintoista luettavaa, etenkin jos on kiinnostunut Kiinan lähihistoriasta. Miinuksena mainittakoon poukkolevaisuus, joka tekee kirjan lukemisesta ajoittain raskaahkon.

Lukematta on vielä parisen sataa sivua, joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Loppukommentti tulee, kun olen lukenut kirjan kokonaan.

Lady Snowblood

-->

En katso kovin paljon elokuvia, mutta jonkin verran kuitenkin – tosin aika harvakseltaan. Tai ainakin kausiluontoisesti.

Olen jo pitkään kuolannut Meiko Kajin tähdittämän Lady Snowbloodin perään ja vihdoin tänään sen katsoin. Eräs lempiartistini, Meiko Kaji, esittää Lady Snowbloodya eli Yukia.

Yukin kohtalo on päätetty jo ennen hänen syntymäänsä – hän on koston välikappale. Yukin isästä ei ole tietoa, sillä hänen äitinsä, Sayo, harrasti seksiä vankilassa useiden miesten kanssa ainoana motiivinaan tulla raskaaksi ja saattaa maailmaan lapsi, joka kostaisi hänen (ja murhatun miehensä ja lapsensa) puolestaan.

Sayo joutui vankilaan Tokiossa, koska murhasi yhden miehen, joka oli raiskannut hänet. Ennen kuin Sayo raiskattiin (usean miehen toimesta), hänen miehensä tapettiin hänen silmiensä edessä.

Sayo siirsi kaunan lapseensa ja kuoli itse pian synnytyksen jälkeen. Niinpä Yuki saa vihantäyteisen kasvatuksen, jonka voimin hän lähtee toteuttamaan äitinsä viimeistä toivetta.

Katso traileri:

-->

Elokuvassa on aasialaisille elokuville ”tyypillinen” kostoteema, kuten juonesta voi päätellä. Juoni toimiikin hyvin ja se tuodaan esille sekä takautumin että reaaliajassa. Elokuvan loppu kirvoitti jopa kyyneleet silmiini.

Osasyynä kyynelille voi olla Meiko Kajin itsensä laulama kaunis Shura No Hana –kappale, joka muuten kuultiin Kill Billissäkin. Muitakin yhtäläisyyksiä näiden elokuvien väliltä löytyy. Tarantinohan ei ole kieltänytkään, etteikö olisi ottanut mallia Lady Snowbloodista KillBillejä tehdessään. Lady Snowblood on vuodelta 1973.

(Kuva on pöllitty netistä)

Kiinalainen

Henning Mankell: Kiinalainen

Kiinalainen koostuu kolmesta osasta. Kullakin on tavallaan omanlaisensa teema.

Ensimmäisessä osassa Mankell tarjoilee kirjan alkuasetelman, joka on järkyttävä joukkomurha pienessä ruotsalaisessa Hesjövallenin kylässä.

Ensimmäinen osa keskittyy tapauksen tutkintaan poliisin silmin. Kuvioon astuu myös tuomari, Birgitta Roslin, joka alkaa tutkia murhia motiivinaan löyhät sukulaisuussuhteet joukkomurhan uhreihin.

Mankell on taitava ihmis- ja miljöökuvaaja. Lisäksi hänelle täytyy jälleen kerran antaa tunnustusta rikostutkinnan uskottavalta tuntuvasta käsittelystä. Mankelimaiseen tapaan motiiveja ja tapahtumia pyöritellään edestä ja takaa, mutta minusta se on mielenkiintoista.

Jonkun toisen mielestä se voisi olla jaarittelua, mutta jaaritteluun Mankell sortuu mielestäni vastan kirjan viimeisessä osassa – joskaan ei liian häritsevästi.

Kirjan kolmannessa, eli viimeisessä osassa, käydään muun ohella läpi Birgitan nuoruutta. Tässä kohdin lukija saattaa kokea jaarittelun tai pitkityksen makua, mutta toisaalta sen voi nähdä myös osana syvällistä henkilökuvausta. Se lienee makuasia, minua se kiinnosti.

Kolmannessa osassa kohtaavat myös menneisyys ja nykyisyys. Menneisyyttä käsitellään kirjan toisessa osassa, jossa Mankell vie lukijansa 1800-luvun Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Toisessa osassa lukijalle alkaa valottua joukkomurhan motiivit.

Minulta on lukematta kirjaa vielä reilut parisataa sivua (kirjassa on vajaat 700 sivua), joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Tällä hetkellä joukkomurhan motiivi tuntuu kuitenkin todella kaukaa haetulta (sitähän se periaatteessa onkin), mutta toisaalta kirjahan on fiktiota – vaikka tuntuukin hyvin todentuntuiselta.

Senpä takia en lähtisi moittimaan motiivien kaukaisuutta ja mahdollista epäuskottavuutta. Kirja itsessään on ainakin tähän asti ollut todellinen lukunautinto. Heitän yhteenvedon, kun olen lukenut sen kokonaan.

Tavoistani poiketen luin Savon Sanomien arvostelun Kiinalaisesta. Yleensä haluan lukea – jos nyt yleensä edes luen - lehtien arvostelut vasta jälkikäteen mahdollisten juonipaljastusten takia.

Savon Sanomien Marko Ikävalko lyttää Kiinalaisen tyystin. Hän väittää kirjan olevan ohi sivulla 158 (eli ensimmäisen osan loputtua). Minusta taasen motiivien kannalta toinen osa kuuluu ehdottomasti kirjaan – se myös petaa pohjaa kolmannelle osalle.

Edit. 8.10 klo. 8:55, väliaikakommentti, noin 150 sivua jäljellä.

No jaa, olikohan taas kovin viisasta kommentoida kesken lukemisen. Kirjassa onkin neljä osaa.

Jos kolmannessa osassa vähän jaaritellaan, niin neljännessä osassa suorastaan jauhetaan. Siinä(kin) palataan takaisin Kiinaan, mutta tähän päivään.

Mankell innostuu kuvailemaan nykytilaa Kiinassa sekä ruotimaan sen poliittista järjestäytymistä. Kolmannesta osasta tutut kiinalaiset kohtaavat tällä kertaa Afrikassa poliittisissa merkeissä.

Tämä periaatteessa on mielenkiintoista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että tässä kuljetaan jo aika kaukana kirjan alkuperäisestä asetelmasta. Toisaalta onhan kirjan nimi kiinalainen, joten sillä perusteella toki liikutaan raamien sisällä.

En ehkä ihan kuitenkaan ymmärrä Mankellin tavoitetta näissä turhankin yksityiskohtaisuuksiin menevissä ”puheissa” kirjan kokonaisuuden kannalta. Tulee lähinnä mieleen Mankellin halu arvostella Kiinan poliittista asemaa ja johtajistoa.

Neljännen osan alussa olin jo vähän kuivua tähän kirjaan, mutta nyt ollaan taas uudessa nousussa, vaikka kaukana joukkomurhista ollaankin.

Loppukommentti 10.10.2008

Kirja kohosi tosiaan uuteen nousuun kuivahkon osion jälkeen. Ei kuitenkaan kannata säikähtää "kuivaa kautta", sillä se ei kestä kauan ja toisaalta oli ihan mielenkiintoinen. Kärsivällisyyteni kaiketi oli koetuksella, koska olisin halunnut päästä tapahtumissa eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä, todella hyvä. Mankell ei myöskään tyylilleen uskollisena sorru selittelemään tapahtumia puhki, vaan ilmaan jää myös avoimia kysymyksiä. Se sopii hyvin, sillä riittävän paljon kuitenkin paljastetaan.

Muuttoilmoitus

Vuodatuksen tökkimisen ja hitauden takia muutin Mainoskatkon tänne Bloggeriin.

Eräs muu syy on myös se, että Blogger mahdollistaa monipuolisemman tunnisteiden käyttämisen - tällöin aiempien kirja-arvostelujen haku helpottuu.

Aion siirrellä vanhoja kirja-arvosteluja tänne hiljakseltaan, kunhan saan aikaiseksi.

Muuten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Tai sitten ei.




Vanha osoitehan oli http://mainos.vuodatus.net/

Tervetuloa!

Seksiorjana Norjassa

Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Liettuassa asuvasta venäläissyntyisestä Dortesta.

Dorte asuu köyhissä oloissa äitinsä ja sisarensa kanssa. Rahapula ja puute on jokapäiväistä ja Dortella on hirmuinen halu auttaa perhettään.


Tilaisuus tulee, kun häntä houkutellaan lähtemään Tukholmaan tarjoilijaksi. Hänelle luvataan, että saa siellä muutamassa kuukaudessa tienattua sen verran kuin useassa vuodessa Liettuassa. Dorte tarttuu tilaisuuteen ja lähtee salaa, hyvästejä jättämättä.

Tietenkään kyseessä ei ole tarjoilijatyö, vaan seksipalvelut. Naiivi Dorte on astunut ansaan, josta ei niin vain pyristellä pois. Norjalainen Tom ostaa Dorten ja siten hän päätyy seksiorjaksi Norjaan.

Wassmo onnistuu kuvaamaan taitavasti kielitaidottoman, nuoren Dorten tuntemuksia kaiken uuden ja pelottavan kourissa. Luonnollisesti kirjassa on koskettavia ja kuvottaviakin kohtia, mutta Wassmo kirjoittaa niistä taiten sortumatta väkivallalla mässäilyyn.

Keskiössä on myös Dorten ja hänen jo edesmenneen isänsä suhde. Dorte pakenee tapahtumia sisäänpäin, ajattelemalla omaisiaan, isäänsä. Nämä kohtaukset ovat todella kauniisti kuvattu – kuten oikeastaan kaikki tässä kirjassa.

Voiko tällaisella kirjalla olla onnellista loppua, mietin, sillä lukematta on vielä noin 150 sivua. Äkkiseltään voisi luulla kirjan yleistunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en koe sitä ihan niin. Dorten ehkä nuoruudesta kumpuava sinisilmäisyys ja optimismi ovat kantava voima.


Loppukommentti


Wassmo ei tyydy helppoihin ratkaisuihin kirjan edetessäkään. Näennäisesti yksinkertaiset ratkaisut eivät ole yksinkertaisia kaikille ja siksi niitä ei vain voi tehdä.

Tällä tiedolla ja tällä kokemuksella kenties voisi, mutta entäpä teinityttö, joka on revitty juuriltaan, kuljetettu toiseen maahan, raiskattu ja pahoinpidelty ja pakotettu myymään kehoaan – millainen kuva hänelle on muodostunut elämästä?

Uhkaukset, pakottaminen, eristäminen ja väkivallan uhka ovat tehokkaita keinoja nitistämänään kenet tahansa. Avun vastaanottaminen ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Sen takia se on melkein helpompi kieltää kuin ottaa vastaan.

Kirjan loppu jättää paljon tulkinnanvaraa. Muunlainen loppu olisikin ollut klisee. Koskettava kirja – suosittelen todella!

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Juoksuhaudantie pähkinänkuoressa:

Iskä lyö äippää, äippä alkaa itkeä ja pakkaa kamansa ja kersan. Häipyy. Iskä jää ihmettelemään ja luulemaan, että äippä tulee takaisin, kunhan kiukku laantuu. No ei tule. Lyöminen oli viimeinen niitti, ei kuitenkaan se pääsyy kytkimen nostolle.

Iskä keksii – tai ainakin luulee keksivänsä - miten saa äipän ja kersan takaisin, ja ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa. Iskä paneutuu hyvin tarkasti suunnitelmaansa, sellaisella intensiteetillä, että ADHD-häiriöinen pakahtuisi kateudesta. Iskällä on suuret luulot ja jossain vaiheessa matkaa alkaa vintilläkin viirata.

Mitä tapahtuu: saako iskä perheensä takaisin, miten käy lihavalle kiinteistönvälittäjälle, entä alakerran väelle, joita iskän parveketupakointi häiritsee? Miten käy iskälle?

Kirjan loppuratkaisu oli taas pettymys. Koska kirjan tapahtumiin paneuduttiin niin suurella intohimolla ja yksityiskohtaisuudella, olisin kaivannut vähän yksityiskohtaisempaa loppuakin. En oikein osaa itsekään sanoa, millä tavalla yksityiskohtaisempaa, mutta jokin siinä jäi häiritsemään.

Juoksuhaudantie oli ihan ok, mutta ihan ok –kirjoja on aika paljon. Olisin voinut elää, jos en olisi sitä koskaan lukenut, mutta toisaalta olen iloinen, että luin. Lukeminen ei kuitenkaan ollut mikään kärsimysnäytelmä, jossa ajatus olisi katkennut tappavaan tylsyyteen joka toisen virkkeen kohdalla, vaan kirjaan oli mahdollista uppoutua ja unohtaa muu. Se on hyvä merkki.

Jollekin asunnonostajalle tämän kirjan voisi antaa lahjaksi –ihan huumorimielellä. Saattaa olla enemmän miesten kuin naisten kirja. Saatan tosin olla väärässäkin. Olen yrittänyt saada mieheni lukemaan Juoksuhaudantien (en ole vielä onnistunut) voidakseni tentata hänen mielipiteensä ja käyttää sitä sitten hyväksi omiin tarkoitusperiini.