 |
| Länsi-pasila |
Aika on rientänyt ja niin riensin minäkin takaisin kotiini. Vuosi vuodelta huomaan yhä enemmän olevani vieras Suomessa. Olen muuttumassa turistiksi, joka tuntee kyllä maan, mutta sen vanhentuneen version. Suomi vuonna 2009 oli melko erilainen kuin Suomi 2026. Vieraantuminen ja kelkan kyydistä putoaminen on tapahtunut vaivihkaa.
Kaikenlaisia tuntemuksia pompsahtaa nykyään pintaan, kun Suomesta lähtee. Niitä on vaikea kuvailla. Kyse on eräänlaisesta haikeudesta ja luopumisesta. Sen ymmärtämisestä, että yksi kerrallaan side sinne katkeaa. Kun kaikki siteet (jäljellä on enää oikeastaan yksi) ovat katkenneet, onko minulla enää motivaatiota tulla sinne…
 |
| Helsingin tuomiokirkko |
En tunne itseäni yksinäiseksi koskaan paitsi Suomessa käydessäni. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että suurin osa ystävistäni on kaikonnut näiden vuosien aikana. En voi väittää, että olisin itsekään maailman ahkerin yhteydenpitäjä, mutta mutta… Ei ole ollut moni muukaan. Tämä lienee yleinen “kohtalo” kauan muualla oleskelleelle, ellei satu olemaan erityisen ulospäinsuuntautunut. En ole.
Noh, life goes on. Turha vinkua, päivääkään en ole katunut muuttoa pois. Todennäköisesti ne ystävyyssuhteet, jotka ovat katkenneet, olisivat katkenneet joka tapauksessa jossain vaiheessa.
 |
| Itä-Pasila |
Ettei nyt luulla, että kärsin Suomessa, niin ei – en kärsinyt. Minulla oli ihan riittävästi menoa ja puuhaa. Viime kesän osalta (Covid-tartunta) jäi lähes kaikki tekemättä, nyt sain tehtyä kaikenlaista. En ole edelleenkään “oma itseni” eli sellainen kuin olin ennen tätä riesaa, mutta fyysistä toipumista on tapahtunut isoin harppauksin. Henkisellä tasolla otaksun, ettei minusta koskaan tule samaa kuin ennen. Osa siitä ihmisestä kuoli Long Covidin myötä. Synnyn uudelleen, en vielä tiedä millainen minusta tulee.
 |
| Ruiskumestarin talon pihalla |
 |
| Ruiskumestarin talossa |
Suomessa ehdin vielä lukea Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024). Pidin kirjasta, mutta olisin kaivannut siihen enemmän sitä isä-tytär-suhdetta. Isän irrallisuus ja kaipuu kotimaahansa tulee ilmi, mutta muuten isä pysyy suljettuna. Amirakaan ei osaa puhua, hänkin vaikenee. Näin lukijana olisin toivonut hieman enemmän avoimmuutta, vaikka toisaalta ymmärrän, että kyseessä ovat kipupisteet, joista ei varmaankaan puhuta eikä niitä käsitellä edes perheen sisällä.
Matkakirjana minulla oli Tayrari Jonesin Silver Sparrow, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.
 |
| Purkutaidenäyttely, Helsinki |
Minulla on samanlaisia fiiliksiä Turkua kohtaan kuin sinulla Suomen osalta. Siteet sinne ovat katkenneet isän kuoleman myötä. Onhan siellä vielä sukua ja ystäviä, mutta huomaanpa, etten ole moneen vuoteen enää käynyt siellä.
VastaaPoistaTuristiolo siellä tuli silloin, kun vielä kävin siellä.
Vaan totta mitä sanoit, ehkä ne ystävyyssiteet olisivat muutenkin katkenneet. Muutto ei ole aina syynä.
Niin, onhan minulla tietysti Suomessa edelleen ystäviä ja sukuakin, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Kun lujimmat siteet lakkaavat olemasta, on vaikea löytää enää syitä vierailla ja itse asiassa visiitti tuntuu vaikealta. Varmaan juuri niin kuin sinulla Turun suhteen.
PoistaSamoja tuntemuksia liittyy minulla Pomarkkuun, josta lähdin 18-vuotiaana ja Kuhmoon, jossa asuin 23 vuotta ja josta muutin 50-vuotiaana. Kuhmossa saattaa olla ihmisiä, jotka tunnistavat minut, koska opettajat aina tunnetaan, mutta ei enää oikeastaan ketään, jota haluaisin tavata. Molemmat paikat ovat myös hiljentyneet ja ankeutuneet.
VastaaPoistaKyllä se niin on, että koti on siellä missä omat ihmiset ovat. Olen myös lukenut jostain ajatuksen, että koti on siellä missä kolhut paikataan.
Kiva kuulla sinunkin muutoistasi. Muutot erityisesti kauemmas (toiselle paikkakunnallekin) yleensä vaikuttavat elämään melko paljon. Itse olen Suomessa asuessani aina asunut vain Pk-seudulla, pääasiassa Helsingissä mutta myös jonkin aikaa Espoossa. Silti teininä muutto Helsingistä Espooseen oli maailmanloppu. :D
PoistaAjattelen, että koti on siellä missä itse on ja haluaa olla. Minulla on ollut “omia” ihmisiä ties missä maissa (pääasiassa kuitenkin Suomessa), mutta itseni kanssa olen aina. Tiedostan, että seuralliset perhe- ja sukukeskeiset ihmiset eivät tätä ehkä ymmärrä tai halua myöntää, koska meille toitotetaan joka tuutista miten pitää olla sosiaalinen ja mahdollisimman paljon tekemisissä ihmisten kanssa tai muuten masentuu ja sitä ja tätä. Uuvuttavaa. On rasittavaa kuunnella, kun omat tuntemukset sivuutetaan tai peräti mitätöidään, koska ei koe samoin kuin "muut".
Ystävyyksien katkeaminen on aina surullinen asia. Muutin 22 vuotta sitten Turkuun ja kaverit jäivät Ouluun. Alkuun jaksoin olla yhteyksissä, mutta kolmessa veljessä ja omissa lapsissakin on aikamoisesti yhteyksien pitämistä. Onneksi on tekstiviestit ja videopuhelut ym. Entisten työkavereiden kanssa on tekstiviestiryhmä. Tykkään kyllä edelleen puhua puhelimessa. Perjantaina lähdemme lapsuusaikaisen sydänystäväni luokse kyläilemään Kuopioon.
VastaaPoistaToivottavasti paranet pitkittyneestä covidista. Sairastin jouluna neljä viikkoa koronaa ja minulle jäi taudista yskä, kurkkukipu ja astmaoireita.
Tunnistan itseni monin tavoin tästä. Suomessa olo on jokin sellainen välitila, jossa ei ole paikallinen muttei turistikaan. Se tunne ei ole kiva. Olen mennyt väärään bussiinkin, joka olikin muuttanut reittiään kuulemma jo ’’ehkä joskus kolme vuotta sitten’’. Yritän seurailla Suomen uutisia, muttei niiden aiheet kuitenkaan ole se oleellisin asia arjessa. En ole perillä niistä arjen sattumuksista, joista muut puhuvat. Se lisää tunnetta yksinäisyydestä, että vaikka on ihmisiä keitä tavata, ei puhuta enää samoista asioista. En osaa sanoa juuta enkä jaata uudesta televisio-ohjelmasta eikä heillä ole sanottavaa norjalaisesta tunteita kuumentavasta tunneliprojektista. Silti olen tyytyväinen siihen, missä asun ja millainen elämä täällä on.
VastaaPoista