Lukea voi hyvin monista eri syistä ja luulen, että kullakin nuo syyt ovat omanlaisensa ja vaihtelevat eri aikoina ja elämäntilanteissa. Näin ainakin minulla.
Omat lukemiseni voisi kiteyttää oikeastaan yhteen sanaan, joka on uteliaisuus. Minua ei (kirjallisuudessa) niinkään kiinnosta samanlaisuus (suhteessa itseeni), vaan nimenomaan erilaisuus. Tämä piirre on ollut minussa jo pienestä lähtien. En ole koskaan hakenut suoranaista samastumispintaa lukiessani.
Tietysti samastumista tapahtuu ja niinkin voi käydä, että samastuu vaikkapa kissaan/puuhun/mieheen/humanoidiin/eteismattoon/saunakiuluun ja tarkemmin - tunteeseen tai esimerkiksi johonkin tiettyyn luonteenpiirteeseen tai ominaisuuteen. Ei samastumisen kohteen tarvitse näyttää itseltä ja/tai olla kaikin puolin samanlainen.
Minulla ei ole mitään samastumista vastaan, mutta se ei ole minulle itseisarvo tai edes tavoiteltava asia, vaan sivutuote: sitä tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Samastumista enemmän minua kiinnostaa oppia ja mahdollisesti ymmärtää. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa.
Minulle kirja on hyvä, jos opin siitä jotain tai se saa minut ajattelemaan jotakin asiaa toisesta kulmasta kuin yleensä olen ajatellut tai peräti innostaa minut jonkin uuden äärelle. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minä haluan ajatella lukiessani*. En halua vain ottaa vastaan, mitä annetaan - sellainen tylsistyttää minua.
Sama piirre tylsistyttää minua elokuvissakin: jos en saa itse oivaltaa mitään, tylsistyn. Elokuvan voi tosin pelastaa sen visuaaliset ansiot, mutta niiden täytyykin sitten olla tosi mieluisat (minulle) tai muuten sekään ei pelasta yhtään mitään.
Mielikuvituksekas teksti (eri asia kuin "tekotaiteellisuus", jossa mihinkään liittymättömät sanat on vain heitetty ilmaan ja jätetty putoamaan lukijan päälle mielivaltaisessa ja älyvapaassa järjestyksessä), joka jättää tilaa tulkinnoille hivelee mieltäni ja parhaimmillaan inspiroi. Luovuus lisää luovuutta, sellainen voi lietsoa mitä omituisempiin ajatuskuvioihin ja -rakenteisiin.
Lukemiseen käyttämäni aika ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Vähän samoin kuin lenkkeily tai muu liikunta ei minulle koskaan merkitse ajanhukkaa. Eikä pianon soittaminen, vaikka en soitakaan yleisölle. En näe bloggaamistakaan ajanhukkana tai sellaisena ajankäyttönä, josta minun pitäisi saada jotain aineellista hyötyä.
En myöskään koe, että bloggaaminen on koskaan maksanut minulle mitään: aloitin bloggaamisen 2006 ja minulla oli jo silloin tietokone, nettiyhteys ja kamera. Ja fillari, jolla kiersin lähinnä pk-seutua ja kirjoittelin silloiseen (tai siis yhteen niistä monista) I Love Finland -blogiini. En ole ihminen, joka mittaa harrastuksiin tai muuhun vapaaehtoiseen toimeen käyttämäänsä aikaa rahassa.
Olen kyllä tienannut blogilla, mutta kyseessä oli taideblogi ja sen toimintaperiaate ja oma asenteeni olivat ihan erilaisia kuin muissa blogeissani.
Loppuun totean tylsästi, että minulla (eikä tällä bloggaamisella) ei ole mitään missiota, vaan pidän blogia koska se on minusta kivaa. Sitten kun se ei enää ole kivaa, lopetan.
*Luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea vaikka heti ensi viikolla kirjoja, joiden lukeminen ei vaadi muuta kuin aakkosten osaamisen.
Kiinnostavaa, että kirjoitat samaistumisesta, kun olen sitä itsekin viime aikoina pohtinut. Luulen, että en ole kovin hyvä samaistumaan.Tosin mietin sitäkin, että mitä se samaistuminen loppujen lopuksi on? Onko se sitä, kun pelkää ja toivoo romaanihenkilön puolesta ja hänen kanssaan? Ehkä osin ainakin.
VastaaPoistaSamaistuin ehkä enemmän kirjassa esiin tuleviin ajatuksiin. Esim. DeLillolla on paljon sellaista juttua, jonka koen läheiseksi, koska hänen teksteissään vilisee asioita, joita itsekin olen jostain kulmasta pohtinut. Kai sitä voi sanoa samaistumiseksi. Vai voiko?
PoistaMinua tämä samastuminen on "häirinnyt" jo pidemmän aikaa ja osin juuri siksi, etten aina hahmota mitä sillä tarkoitetaan. Tai mitä muut tarkoittavat. Kovasti on eteeni osunut kirjoitusta samastumisesta, mutta en saa otetta siitä: mistä lopuksi puhutaan. Sen pohjalta on tämä luonnoksissa aikansa lojunut postauskin syntynyt.
Itse miellän samastumisen olevan jotain vielä syvempää kuin ajatuksen/tunteen ymmärtäminen. Ymmärtäähän voi hyvinkin erilaisia asioita ja näkökulmia (suhteessa itseen). Samastumisen koen olevan astetta syvempää eli siinä ymmärryksen lisäksi on ajatuksen/tunteen kanssa samaa mieltä ja hyväksyy sen, kokee sen tuttuna, sulautuu siihen. Tai jotain. Taiteidentutkimuksessa samastuminen on jaettu erilaisiin osiin, mutta eihän niitä kai kukaan käytä arkisissa keskusteluissa. Mutta sitä kautta voi tietenkin määritellä samastumista, jos haluaa.
Miellän, että esim. pelkääminen romaanihenkilön puolesta tmv. on enemmänkin eläytymistä romaaniin. Sitähän voi olla huolissaan sellaisestakin romaanihenkilöstä, jossa ei ole mitään samastuttavaa itselle.
Minulla(kin) mahdollinen samastuminen koostuu nimenomaan palasista. En muista samastuneeni mihinkään henkilöön tai hahmoon kokonaisuudessaan. Ajatuksiin voi samastua (? vai onko kyseessä ymmärtäminen) tai sitten voin samastua niihin hieman muokattuna eli peilata ne jonkin omaan elämääni liittyvän asian kautta. En oikein osaa selittää.
Samaistuminen on itsellenkin ollut aina hiukka kinkkinen juttu. Jotkuthan saavat kiksejä siitä, kun esimerkiksi joku todella kuuluisa kirjailija/runoilija tuntuu kuin "kirjoittaisi suoraan minun elämästäni". Ikään kuin pääsisi samaan gloriaan, valokiilaan sanojen siivellä.
VastaaPoistaItseäni tuollainen "samaistuminen" tylsistyttää, omasta elämästänsä ei jaksa lukea, riittää, että lusii sitä.
Siksi mieluummin jotain itselle vierasta.
Kärjistys, totta kai, mutta tykkän lukea epämiellyttävistä päähenkilöistä, koska silloin oma toleranssini joutuu koetukselle ja on todellakin ajateltava.
Bloggaamisen missio...! Reps, onneksi ei ole sitä.
Ai niin, vielä tarkennus eli lyriikan kohdalla juttu on eri, laulujen sanoihin ja runoihin haluan samaistua, muuten ne eivät kosketa.
PoistaTuollainen kuvaamasi kaltainen ainakin varmaan on sitä samastumista puhtaimmillaan. Ja samalla ehkä toisen näkemistä ihailun kohteena (ainakin kai, jos on nuorempi ja kaipaa esikuvia, mikä on minulle jälleen vierasta, sillä minulla ei edes pentuna ollut idoleita enkä fanittanut ketään).
PoistaMinuakin kiehtovat epämieluisat henkilöt, mutta jokin raja siinäkin eli pitää olla kiinnostavasti ja taiten rakennettu epämiellyttävä. En pidä siitä, jos romaanissa leivotaan jostakin henkilöstä tarkoitushakuisesti oikein epämiellyttävä. En arvosta ollenkaan sellaista, että kirjailija osoittaa lukijalle sormella painokkaasti, ketä pitäisi inhota ja kenestä pitää. Sellainen lähinnä ärsyttää ja saa minut kapinamielelle. Tämä voi liittyä auktoriteettiongelmaani - en pidä siitä, että minua yritetään määräillä tai edes niin läpinäkyvästi ohjailla. Haluan päättää itse :D
Lyriikat ja musiikki ovat mielestäni jo sitten ihan eri juttu ja omanlaisensa kokonaisuus. Sillä saralla samastuminen on ainakin minulle luontevampaa, vaikka toki on biisejäkin jotka ovat kuin novelleja (esim. eräs lempparini nimeltä Who the fuck is Alice) :) Lisäksi musiikki on inspiraatioistani suurin: jos tarvitsen jonkin tietyn tunnetilan, voin sen kutsua musiikilla luokseni ja käyttää sitä hyväkseni niin kauan kuin on tarvis soittamalla kys. biisiä non stoppina. Ei tietty toimi aina, jos on kovin romuttunut olo.
Tulikin mieleen kirjallisuudentutkija Wayne C. Boothin esittämä toteamus teoksessaan The Rhetoric of Fiction (1961): "Only immature readers ever really identify with any character." Aika raflaavasti sanottu toki, mutta ehkä samastumisen voi ajatella edustavan eri lukutapaa: analyyttisempi lukeminen ei painota niin samastumista vaan teoksen muita sisältöjä.
VastaaPoistaItsekin olen aina ollut surkea samastumaan. Tutulta kuulostaa blogiteksti ja kommentit: enemmän samastuu johonkin tiettyyn tunteeseen, yksityiskohtaan tai ajatusmalliin, ei niinkään hahmoihin kokonaisuutena.
Ja voin myös sanoa - heh - samastuvani tuohon, että kirjallisuudelta toivoo jotakin ajateltavaa. Jos joskus en halua ajatella vaan pelkästään viihtyä, teen jotan muuta kuin luen.
Ompun pointti hahmojen kanssa pelkäämisestä ja toivomisesta on myös kiinnostava. Siinä tavallaan suhtaudutaan hahmoihin jonkinlaisina omina olentoinaan. Tätä ei oikein minulle tapahdu, ajattelen hahmoja enemmän kerronnan välineinä, en ihmisinä.
Hahmot voivat olla vaikuttavia ja sympatiaa herättäviä ja psykologisesti erittäinkin uskottavia, mutta jotenkin näen heidät niin osana tarinamaailmaa ja kokonaisvaikutelmaa, että tuntuisi hassulta vaikkapa toivoa heille jotakin kohtaloa. Hahmojen kohtalo kun on mitä on ihan syystä, ja tarina saati taiteellinen ja temaattinen kokonaisuus ei olisi sama ilman hahmon tiettyä kohtaloa. Ja minua kiinnostaa nimenomaisesti se taideteoksen kokonaisuus.
Lukijatar, mielenkiintoinen sitaatti ja tosiaan melko kärjistetysti sanottu. Itse en oikeastaan ole kovin syvällisesti ajatellut, miten luen ja tulkitsen lukemaani. Tulee yleensä lähinnä pohdittua sitä, mikä kirjallisuudessa kiinnostaa (eli mitä haluan lukea) ja puitua omia intressejä - ei niinkään lukutapaa. Minäkään en muista koskaan samastuneeni yhteenkään fiktiiviseen (en tosin oikeaankaan) henkilöhahmoon kirjallisuudessa tai muussakaan taiteessa (esim. elokuvissa). Yksittäisiin ajatuksiin tai piirteisiin kyllä. Ja on kyllä ihan mukava tunne havaita ajatusten samankaltaisuutta eli ei se minulle punainen vaate ole ja toisinaan sitä kaipaankin.
PoistaOlen havainnut, että löydän usein japanilaisesta kirjallisuudesta tietynlaista tuttuutta (erityisesti ajatuskulun tiimoilta): kyseinen maa kiehtoo minua varmasti osin erilaisuudellaan ja osin samanlaisuudellaan. Japani on minulle ikään kuin pitkä projekti, joka kulkee rinnallani jokseenkin jatkuvasti. En ole toistaiseksi löytänyt maata, jolla olisi samanlainen vaikutus minuun. Mutta tässä ei nyt taida olla kyse mistään samastumisista, vaan kulttuurisista intresseistä. :D
Minä voin kyllä eläytyä kirjan tapahtumiin ja henkilöhahmoihin, vaikka en heihin samastu. Tietenkin kirjan pitää olla taiten kirjoitettu, jotta henkilöt tuntuisivat "lihallisilta". Jos ei henkilöihin synny mitään "suhdetta", silloinhan on yhdentekevää mitä heille tapahtuu. Jos näin käy, ei kirjakaan välttämättä jaksa kiinnostaa minua, sillä ei minua välttämättä kiinnosta lukea kirjaa, jossa on niin yhdentekeviä henkilöitä, että on sama olisivatko he kuolleita. :D
Tästä poikkeuksena Takamin Battle Royale -kirja, jossa yhteenkään henkilöhahmoon ei minulla syntynyt "suhdetta". Mutta kirja oli muuten niin poikkeuksellinen (ainakin minulle) myös tyyliltään, ettei sillä ollut väliä. Ja on näitä tällaisia kirjoja muitakin eli kirjan hyvyys (joka tietenkin on kullekin subjektiivinen kokemus) koostuu lopulta kirjasta riippuen melko erilaisistakin seikoista.
Vaikka samastuminen ei ehkä ole se ensimmäinen juttu, ainakin itsellä joku tunnistettavuus teoksessa silti tarvitsee olla. Muutaman kirjan kanssa ei ole ollut mitään tarttumapintaa (esim. maailmankuva tyystin jotain muuta) ja sitä on sitten jotenkin vieraantunut teoksen maailmasta melkeinpä huomaamattaan. Onko se sitten samastumiseen luettava tapahtuma, että ei vieraannu? Kerrassaan monisäikeinen ja epämääräinen asia tuo samastuminen, kuten olet edellä tuskaillutkin!
PoistaJapanilaisessa kulttuurissa on omat viehättävät piirteensä, esimerkiksi tarinankerronnan tapa on mukavaa vaihtelua läntiseen tapaan erilaisen maailmankuvan vuoksi. Esimerkiksi ihmiskuva on aika erilainen ja vaikka siinäkin on taas omat ongelmansa, on se paikoin omiin arvoihin enemmän resonoiva kuin sellainen "olet maailman keskipiste" -eetos länsiviihteessä. Sen vähä mitä olen japanilaista viihdettä kuluttanut (lähinnä live action TV:tä) hahmot ovat usein olleet paljon vähemmän yhdentekeviä kuin monissa eurooppalaisissa tai yhdysvaltalaisissa sarjoissa. Toki japanissakin tehdään monenlaista ja monenlaisille kohderyhmille. Mutta minulla ei ole samalla tavalla kyse "kulttuurisesta intressistä" kuin sinulla, ehkä menee vain yleisesti muista kulttuureista kiinnostuneisuuden piikkiin.
Voisin epäillä, että hahmojen yhdentekevyys tai merkityksellisyyskin nousee siitä, mitä kirjallisuudelta odottaa. Onpa tullut vastaan sellainenkin lukija, jolle tärkein kriteeri hahmojen "tylsyydessä" tai "kiinnostavuudessa" (ja samastuttavuudessa!) on hahmon ulkonäkö. Ja mikäs siinä sitten. Joskus joku on myös kertonut vahvoja näkemyksiään siitä, miten jonkun kirjan hahmon pitäisi toimia, ja se toiminta on ollut sitä, mitä hän itsekin tekisi siinä tilanteessa. Onkohan se sitten sitä tyylipuhdasta samastumista? Itsen löytämistä? Silloin melkeinpä se ajatusten tai tunteiden tunnistaminenkin voisi käydä jonkinasteisesta samastumisesta.
Hyvä loppukaneetti sinulla: kirjoissa on aika monta tekijää, jotka vaikuttavat lopulliseen kokemukseen. "Hyvyys" on kokonaisuuden summa, jonka elementit voivat vaihdella paljonkin; hahmot ovat vain yksi osa.
Heh, en taida tajuta tuota vieraantumistakaan. :D Jos sen korvaa sanalla etääntyä, niin sitten voin ymmärtää. Joskus kirjaa on käsitelty niin "omituisella" tavalla, ettei siitä oikein saa otetta: silloin koen jääväni ulkopuolelle. Yleisesti ottaen jos en pidä jostain kirjasta, luulisin sen johtuvan siitä, ettei joko aihe vain kiinnosta tai sitten aiheen käsittely ei innosta/kiinnosta.
PoistaMainitsit tuon ulkonäön samastuttavuudessa: olen siihen törmännyt itsekin ja se oli osittain mielessäni, kun alkuperäistä postausta kirjoitin. Mitä väliä samastumisen kohteen ulkoisilla tekijöillä on (vaikka olisi identtiset itsensä kanssa), jos ajatukset ovat toiselta planeetalta? Riittääkö tosiaan pelkkä ulkonäkö samastumiseen, sitä ällistelen ja siksi alkuperäisessä kirjoituksessa mainitsin, että voin "samastua" vaikka eteismattoon (meillä ei käsittääkseni ole sama näköä).
Minä muuten joskus (riippuen kirjasta ja aiheesta ja monesta muustakin tekijästä) pohdin lukiessani, miten olisin itse toiminut/ajatellut jossakin tietyssä kirjassa esiintyvässä tilanteessa. Lukeminen voi paljastaa asioita itsestä, sellaisia joita ei kenties edes muuten tulisi ajatelleeksi. En koe sitä samastumisena, vaan tavallaan sisäisenä dialogina kirjan kanssa. Tosin joskus leffaa katsoessa saatan tuskailla, että mitä se ja se nyt sinne menee, ihme idiootteja jne. :D Katsoin jokin aika sitten Kingin romaaniin perustuvan leffan It ja se oli minusta melkoisen kliseinen ja typerä. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttivät tyhmyydellään ja todellakin teki mieli huudella ja neuvoa, mutta ei siksi että olisin samastunut vaan siksi että ärsytti niin hemmetisti. :D
Japanilaisessa kirjallisuudessa on monenlaista tapaa ja tyyliä kuten länsimaisessakin. Eräs keskeinen ja runsaasti käytetty teema on kosto, mutta sitäkin käsitellään hyvin monin eri tavoin. Esim Kanae Minaton Confessions on uskomattoman ovela ja suorastaan ylellinen aihetta käsittelevä teos. Japanilaisista elokuvista Lady Snowblood oli Kill Bill -elokuvien suurin innoittaja ja vaikuttaja. Itse pidän japanilaisesta "symboliikasta" ja tietynlaisesta "sielunmaisemasta", jota minun on helppo ymmärtää ja koen sen itselleni läheiseksi. Toisaalta manga ei kiinnosta minua lainkaan eli olen toki hyvin valikoiva.
Tulipas pitkä lätinä, kiitos kun pääsit tänne asti :D
Kiinnostavaa pohdintaa: mitä samastuminen tosiaan on?
VastaaPoistaOlen ainakin osin samoilla linjoilla Ompun kanssa siitä, että se on jonkinlaista romaanihenkilön kanssa kulkemista, oli se sitten pelkäämistä tai myötäelämistä - voihan se olla inhoakin, mutta jotain sellaista jossa lukiessaan elää yhdessä hahmon kanssa. Samastuttavan hahmon ei tarvitse olla tippaakaan itsensä kaltainen, erilaisuus virkistää ja uteloittaa. Toki hahmo voi olla myös kuin itse. Oli samastuttava hahmo erilainen tai samanlainen, niin hänen on oltava uskottava kirjan kontekstissa ts. ei liian tehty, ei liian laskelmoitu (pohdin tätä juuri bloggaamaani kirjaa lukiessa, siinä henkilöhahmoon oli kasattu liikaa kliseitä ja ärsyyntyminen kasvoi, samastumista ei voinut taahtua).
Ja samastua nyt voi vaikka esineeseen tai eläimeen, jos kirja on kirjoitettu siten että niillä on jotain "sanottavaa".
Mitä yllä olevaan Lukijattaren kommenttiin tulee, niin eikö kaikki kirjassa ole kerronnan välinettä: hahmot, miljööt, tapahtumat. Kokonaisuus tosiaankin muodostuu niistä, mutta on sitten lukijan käsissä, samastuuko, viihtyykö vai toivooko ajateltavaa; mitä kirjalta ylipäätään hakee (ja eri kirjoilta voi hakea eri asioita) - kaikki nuo voivat kietoutua yhteenkin!
Hyvää pohdintaa. Mainitset itse ärsyyntyneesi tietyn hahmon rakennustavasta, et niinkään itse hahmon persoonasta tai piirteistä. Omalla kohdalla on tuttua se, että voi inhota hahmon rakennustapaa (vaikka hahmosta pyrittäisiin tekemään ihastuttava ja/tai myötätuntoa herättävä) tai pitää hahmon rakennustavasta (vaikka hahmon persoona olisi kuinka vastenmielinen tai arvomaailmaltaan vieras).
PoistaTarkennan vielä, että kaikki kirjassa tietysti on kerronnan välinettä, hahmot vain yksi niistä siellä seassa! Ei niinkään siis että kirjan maailma olisi jotenkin olemassa hahmoja varten, vaan että kaikki elementit kietoutuvat toisiinsa. Ja tosiaan: paljon vaikuttaa se, millä mielellä lähtee lukemaan ja mihin tarpeeseen lukee.
Juuri noin! Kaikki liittyy kaikkeen, kokonaisuus rakentuu palasista ja se, miten palaset toimivat on kiinni sekä kirjailijan taidoista että omasta lukumielestä. (Itse luen työkseni, jolloin lukeminen on täysin analyyttistä, ja vapaa-ajallani, jolloin luen toisinaan elämyshakuisesti, joskus kriittisesti, joskus myös viihtyäkseni ja toisinaan - ihan tarkoituksella - jopa ärsyyntyäkseni.)
PoistaKatja, nii-in, mitä se (samastuminen) on? :D Kukin taitaa mieltää sen omalla tavallaan. Asia tuottaa minulle päänvaivaa, koska olen viime aikoina lukenut sekä artikkeleita että ihan teoksia, joissa käsitellään tai sivutaan samastumista enkä aina saa siitä otetta, koska en kai tajua mitä samastumisella milloinkin tarkoitetaan. Kai samastuttavassa henkilössä/ajatuksessa täytyy jotain tuttua/samaa itsen kanssa olla tai ei kai siihen muuten voi samastua? Itse taidan kallistua sellaiseen ratkaisuun, että poistan sanan käytöstäni kokonaan. Minulla on muitakin käytöstä poistamiani sanoja samassa laarissa :D
PoistaLuin jokin aika sitten Amanda Berrimanin kirjan Home (Koti, ei siis suoranaisesti home) enkä koe samastuneeni keneenkään. Sen sijaan saatoin ymmärtää ja sympata nelivuotiasta lasta paremmin kuin hänen äitiänsä, vaikka molemmat kävivät ajoittain hermoilleni. Kirja oli minulle hyvin häiritsevä lukukokemus, koska se paljasti asioita minusta (eivät tulleet yllärinä, mutta oli mielenkiintoista huomata, miten vahvoina jotkin asiat koin ja mitä ajatuksia niistä syntyi: ovat painokelvottomia). Ja tästä tuli mieleeni, että kirjallisuudessa minua kiehtoo myös se, mitä se paljastaa minusta (eli olen myös itserakas lukija, hah). Lukuprosessin aikana aivot työskentelevät ja esiin putkahtaa ihan spontaanistikin kaikenlaista. Tai sitten ei: nyt luen kirjaa, joka on periaatteessa hyvä, mutta se ei valitettavasti herätä juuri mitään ajatuksia ainakaan toistaiseksi.
En tiedä liittyykö kommenttini mihinkään, kunhan valotan ajatuksiani luettuani sinun kommenttisi ja keskustelun Lukijattaren kanssa. Kiitos teille molemmille kiinnostavista kommenteista. Ihan mahtavaa, että aihe herättää keskustelua!
Piti vielä tulla sanomaan, kun mainitsin tuon DeLillon, että minähän samaistun (jos se sitä nyt edes on) käsittääkseni kirjan sisäistekijään ja hänen ajatteluunsa sitä kautta jos ja kun löydän ajatuksia, jotka koen läheiseksi.
VastaaPoistaSit tuli vielä mieleen sanotaan nyt vaikka Lisbet Salander, jonka useimmat hahmona tuntee. Siis minähän kyllä pelkäsin kamalasti, että Lisbetille käy huonosti, mutta en ehkä kuitenkaan käyttäisi asiasta nimeä samaistuminen.
Tämä on kyllä hirmun inspiroiva postaus.
Omppu, taidan ymmärtää. Minäkin "samastun" (no niin, nyt sijoitan sanan jo sitaatteihin, hoh) samoin eli yksittäisiin ajatuksiin tai kohtiin, en niinkään mihinkään kokonaisuuksiin tai henkilöihin. "Samastumista" ei myöskään tapahdu jokaisen kirjan kohdalla eikä se ole edes tavoite eikä kriteeri kirjan valinnassa.
PoistaMinäkään en antaisi Lisbet-huolellesi nimeä "samastuminen", vaan pikemminkin eläytyminen tai myötäeläminen. Mutta huomaan toistavani itseäni, kun taisin jaaritella jo suurimman osan ulos aiemmassa kommentissani sinulle. :D
Tämä aihe on kyllä häiritsevän kiinnostava, kiitos kun osallistuit keskusteluun! Tämä valottaa omia ajatuksianikin, joten siksi on mahtavaa, että niin moni osallistui (ja saa toki edelleen osallistua) keskusteluun.
Kiintoisia ajatuksia ja kommentteja!
VastaaPoistaTuon uteliaisuuden erilaisuutta kohtaan tunnistan hyvin, mutta toisaalta myös jonkinasteinen kontaktipinta juuri avaa erilaisia näkökantoja sen oman tutun ja turvallisen lisäksi, johtaen kyseinalaistamiseen ja hedelmällisiin pohdintoihin.
Ei suorittamista, missiota vaan nautintoa.
Katja tuossa yllä kiteyttää mielestäni hyvin ytimen: kuinka monesta seikasta, palasista kulloienkin lukukokemus ja -jälki ovat kiinni
Omiin harrastuksiin tai mielihyvän lähteisiin käytettyä aikaa en hukkaan heitettynä tai rahana osaa ajatella mitattaksi, vaan se on kaikki panostusta ensin omaan ja sitä kautta läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten hyvinvointiin...
Minä koen tuttuuden tylsänä, kaluttuna. Tai sitten sitä pitää käsitellä jotenkin todella erilaisella tavalla tai näkökulmasta, että se jaksaa kiinnostaa. Mutta tähän varmasti vaikuttaa se, mitä nyt yleensäkin lukemiselta haluaa. Lukijatar tuolla yllä mainitsi, että jos hän ei halua ajatella, hän tekee jotain muuta (kuin lukee). Sama juttu minulla. Minä luen nimenomaan siksi, että haluan ajatella.
PoistaJa sitten... Oli esim. aika, kun läheinen teki kuolemaa. Silloin en jaksanut enkä halunnut ajatella, vaan päästä ajatuksista eroon. Sitä varten valitsin kirjallisuutta, joka täytti tätä toivettani. Eli käytän kirjallisuutta hyväksi mitä erilaisemmin tavoin: olen kirjallisuuden röyhkeä hyväksikäyttäjä. :D
Otin rahan esille, koska siitä on ollut puhetta muutamissa kirjablogeissa viime aikoina. En linkittänyt kys. postauksiin, koska oma postaukseni ei varsinaisesti käsittele samaa aihetta, vaikka lopussa aihetta sivuan. Voi olla, että kirjoitan joskus siitäkin kokonaisen postauksen, jos syntyy tarve taas selvittää asioita itselle. Minulle tulee aina välillä tällaisia tarpeita ja ne yleensä selkiyttävät omaa ajattelua. Iso kiitos kuuluu kommentoijille, koska juuri keskustelut auttavat oivaltamaan ja selkiyttämään ajatuksia. :)
Mielenkiintoista pohdintaa!
VastaaPoistaMinä ajattelin joskus aiemmin (en ehkä kirjoista niinkään vaan ihmisistä), että vain samanlaista voi todella ymmärtää ja vain samanlaisen kanssa voi viihtyä. Viime aikoina olen kuitenkin onneksi tajunnut, että asiahan ei ole todellakaan näin. Erilaisuudessa on myös se etu, että erilaisuudesta voi oppia, kun samankaltaisuus vain kasvattaa sitä omaa kuplaa.
Itse oivaltamisesta tuli mieleeni, että minusta ihan paras huumori on sellaista, että aivot joutuvat hieman raksuttamaan, ennen kuin vitsi aukeaa. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin esimerkiksi samaa fraasia toistavat tv-hahmot, joille pitäisi vielä nauraa.
Nimenomaan noin: erilaisuudesta voi oppia ja perspektiivi laajentua. Niin kirjallisuudessa kuin ihmisissäkin (ihmisten kohdalla tietty se varaus, että ilkeät kusipäät ei kiinnosta). Itse olen aina tiennyt, etten esim. halua samanlaista kumppania kuin itse olen. Tietyt perusarvot on hyvä olla samanlaiset, mutta noin muuten en kyllä jaksaisi katsella "peilikuvaani". En kestäisi toista "minua". :D Mieheni ja minä olemmekin todella erilaiset, mutta arvomaailma on suunnilleen sama. Olen oppinut häneltä paljon ja varmaan hänkin minulta. Ja todellakin on täytynyt opetella joustamaan, mutta sellainen täytyy varmaan lähes jokaisessa parisuhteessa oppia.
PoistaYstäviäkin löytyy erilaista, mutta yhdistävänä tekijänä tosiaan on, etteivät ole mulkvisteja. :D
Huumori on vaikea laji, todellakin! Minäkään en jaksa mitään saman toistoa. Joku juju olisi hyvä olla. Tilannekomiikka myös naurattaa, jos on hyvin tehty. Pääasiassa kyllä pidän oikein mustasta huumorista.
Ajattelen samastumisen olevan sitä että tunnistaa hahmosta/hänen ajattelutavastaan/toiminnastaan tms jotain mikä sopii omaan itseenikin. Ihan mukavaa jos sellaista toisinaan tapahtuu mutta en osaa sitä mitenkään erikseen kaivata. Kiinnostavampaa on saada erilaisia näkökulmia kaikkeen mahdolliseen mitä elämään ja maailmaan saattaa mahdollisesti kuulua. :)
VastaaPoistaHyvin ja ytimekkäästi kiteytetty, Satu! Ei samastumisen tarvitse olla ns. kokonaisvaltaista samastumista. Harva kai sellaista kokeekaan tai mistäs minä tiedän. Koen silti koko sanan ongelmallisena (varmaan siksi, että käsitän sen silti jotenkin laajemmin ja "vakavammin" kuten tuolla jossain aiemmassa kommentissa kirjoitin), joten en viitsi sitä enää käyttää. Korvaan sen jatkossa täsmällisemmillä ilmaisuilla, niin pääsen itsekin helpommalla. :D
Poista