Kuin astuisi toise(e)n maailmaan

Vain ovi erottaa maailmat toisistaan. Valo muuttuu toiseksi, joksikin joka tulee muualta. Toisesta auringosta.

On kuin astuisi jonkun toisen kirjoittamaan maailmaan ja aikaan. Muutun vieraaksi itselleni, lakkaan olemasta, unohdan. Unohdun.

Käteni laahaa kaiteella sitä tuskin koskettaen, kevyenä sulkana puisella poskella.

Valo siivilöityy oviaukosta. Yhäkö olet hereillä? Sanoin, ettei kannata odottaa. Sillä en minä tullut jäädäkseni: lähteäkseni minä tulin.

Oletko kuullut sanottavan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa? Niin minäkin.

Mitä välii?

Kyseessä on tämä sama talo, josta olen postannut kuvia aiemmin.

Torakat

Jo Nesbø: Cockroaches
Alkuper. Kakerlakkene 1998
Vintage 2013
Englannistanut Don Bartlett
S. 437
Suom. Torakat
Harry Hole -sarjan 2. kirja


Olen kuullut Nesbøn Harry Hole -dekkareista paljon hyvää, joten ajattelin nyt vihdoin kokeilla itsekin voidakseni langettaa tuomion.

Torakat otin kyllä lukuun ikään kuin vahingossa (minulla oli taas suuria vaikeuksia päättää, mitä luen koska yhtäkkiä mikään ei taas kiinnostanutkaan, vaikka ostin jopa muutaman kirjan virkistämään mieltäni): piti lukea vain vähän alusta, koska kiinnosti Thaimaa miljöönä, mutta jäinkin koukkuun.

Torakoissa liikutaan siis Thaimaassa, pääasiassa Bangkokissa. Norjan Thaimaan suurlähettiläs löytyy murhattuna rähjäisestä motellista. Harry Hole lähetetään tutkimaan tapausta tiukkojen ohjeiden saattelemana: kaikenlaista hälyä ja skandaalia pitää välttää ja tutkinta tulee hoitaa nopeasti ja hienovaraisesti yhteistyössä paikallisen poliisin kanssa. 

Well, perhaps it's just the sort of job Harry needs right now, Møller hoped.
"Sorry we have to deprive you of such an important man," Asklidsen said. PAS Bjarne Møller had to stop himself bursting into laughter.

Pitkän lennon uuvuttama känninen Hole saapuu hikiseen Bangkokiin ja tapaa thaimaalaisen murhatutkintaryhmänsä. Ja ei muuta kuin keissin kimppuun, joka tutkimusten edetessä mutkistuu ja muuttaa muotoaan. Tapauksen nopea selvittäminen ja lakaisu maton alle ei näytä onnistuvan, sillä taustalla kytee muunlaisia, epämääräisiä uhkia.

Torakoissa on paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja vaikka perustunnelma on synkähkö, se on maustettu kuivalla huumorilla, sarkasmilla ja tilannekomiikalla. Lakoniset dialogit saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Oli siis oikein positiivinen yllätys tämä.

Jos nyt jostain pitää kitistä, niin lopun actionpläjäykset latistivat hieman tunnelmaani. Minua eivät siis raakuus, veressä liukastelu ja ammuskelu ällötä, vaan pikemminkin tylsistyttää. Olen tässä mielessä hidastempoinen ihminen enkä tosin kyllä innostu actionleffoistakaan. Mutta onneksi pläjäys oli (tietenkin ennalta-arvattavasti) lopussa eikä koko romaani ollut sellaista tykitystä.

Torakoissa on lukuisia viittauksia Lepakkomieheen, joka on sarjan ensimmäinen kirja. Se ei häiritse lukemista, vaan taustoittaa Holen persoonaa ja uteloittaa mieltä. Tietenkin käväisi mielessä olisiko pitänyt sittenkin lukea se (Lepakkomies) ensin. Jostain luin, että Hole-sarjan lukemisen voi aloittaa varsin hyvin vasta kolmannestakin kirjasta eli Punarinnasta (jolla aion sarjan lukemista jatkaa sitten kun jatkan). Torakat halusin lukea nimenomaan sen takia, että sijoittuu Thaimaahan.

Punarinnasta vielä: Torakoiden lopussa oli Punarinnan ensimmäinen luku. Enkunkielisissä (sarja)pokkareissa joskus tehdään niin, että kirjan loppuun laitetaan maistiainen tulevasta kirjasta. Luin sen ja varsinainen teaser se oli. Ihastuin sen verran Holen hahmoon, että jatkanen sarjan lukemista melko pian, joka tosin minun kirjamaailmassani tarkoittaa mitä tahansa viikon ja vuoden väliltä.

Torakoista on kirjoittanut muun muassa Mikko/Iltaluvut.


Kunpa kaikkiin kirjasarjoihin painettaisiin tällainen! Iso kiitos kustantajalle: helpottaa huomattavasti sarjan hankkimista, kun ei tarvitse muistaa järjestystä ulkoa, mitä en kyllä muistaisikaan joten jäisi helposti lukematta ihan vain siksi.

Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies
2. Torakat (tässä postauksessa)
3. Punarinta
4. Suruton
5. Veritimantit
6. Pelastaja
7. Lumiukko
8. Panssarisydän
9. Aave
10. Poliisi
11. Jano

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Edit. 10.5. Nyt vasta tajusin, että Torakoilla voin myös osallistua Kukko kainalossa -haasteeseen eli nyt on sekin sitten korkattu.

Miksi sisareni piti kuolla - ja olisiko sen voinut estää?

Sheila Kohler: Once We Were Sisters
Canongate 2017
S. 242

Sheila Kohlerin sisar, Maxine, kuoli tapaturmaisesti ollessaan nelikymppinen (kuolemasta on nyt kulunut kolmisenkymmentä vuotta). Sheila palasi juurilleen Etelä-Afrikkaan kysymysten piinaamana. Oliko kuolema oikeasti onnettomuus vai "tahallinen" teko. Kyseessä oli nimittäin auto-onnettomuus ja autoa ajoi Maxinen väkivaltainen aviomies, joka ei itse kuollut onnettomuudessa (hänellä oli turvavyö päällä, Maxinella ei).

Ennen kuin Kohler varsinaisesti käsittelee onnettomuutta, hän kertoo yltäkylläisestä ja erikoisesta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa 1950-luvulla. Sieltä Kohler kuljettaa lukijan nykyaikaan ja Maxinen kuolemaan johtaneen onnettomuuden juurille.

Kirja on jaettu lyhyisiin otiskoituihin lukuihin: vähän niin kuin mosaiikkimaiset muistot. Rakenne on miellyttävä ja kieli kaunista, mutta harmikseni mitään aihetta ei käsitellä kunnolla. Kohler kuittaa muutamalla virkkeellä sellaisia asioita, joista olisin itse mielelläni lukenut sivutolkulla (mainittakoon nyt vaikka apartheid).

Maxinen perhettä (Maxinella oli miehensä kanssa kuusi lasta) Kohler kohtelee kunnioittavasti ja paljastaa hyvin vähän siitä, mitä suljettujen seinien sisällä tapahtui. Selvää kuitenkin on, että kirurgi-aviomies pahoinpiteli Maxinen lisäksi lapsiansa. Oletan, että Kohler on hyväksyttänyt kirjansa Maxinen lapsilla, sillä tämä teos on omistettu heille.

Tätä kirjaa voisi pitää ns. läpileikkauksena tai pikakelauksena Kohlerin sisarusten elämään. Kirjassa on siellä täällä kuvia, jotka tekevät kirjasta albumimaisen. Kuvat on painettu samalle paperille kuin teksti eli mitään erillistä kuvaliitetta ei ole. Tämä ratkaisu onkin mielestäni parempi, sillä näin kuvat on voitu sijoittaa tarinan kannalta oikeisiin kohtiin. Lisäksi hieman rakeinen ja huono laatu sopii kirjan tyyliin.

Kohler on kirjoittanut useita romaaneja. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti Crossways, jossa Kohler käsittelee sisarensa kuolemaa fiktiivisesti.

Sheila Kohler syntyi Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ja asuu nyt Yhdysvalloissa. Tsekkaa Kohlerin nettisivut täältä.

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Elämäkerta tai muistelmateos

Pääsiäisen lukemiset

Pääsiäispyhinä en lukenut lainkaan kirjoja. Päätin, että pidän vapaata kirjallisuudesta (tai siis sen lukemisesta - siitä kyllä luin). Tosin luin yhden novellin ja runsaasti lehtiä eli en kokonaan ollut lukematta. En osaisi kuvitella päivää, etten lukisi lainkaan.

En laske netistä luettuja uutisia ja vastaavia lukemiseksi. Se ei johdu välineestä, josta luen vaan siitä, etten yleensä jaksa lukea ruudulta kovin pitkiä juttua.

Imagesta kiitän ihanaa kirjaystävääni, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjaa. Olipa mukava lukea suomenkielinen lehti pitkästä aikaa!

Sitten se novelli, jonka poimin luettavaksi The Oxford Book of Japanese Short Stories -kirjasta (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen).


Kōbō Abe (1924-1993): The Bet (engl. Juliet Winters Carpenter)

Arkkitehti saa erikoisen toimeksiannon, joka sotii kaikkia arkkitehtuurisia teorioita vastaan. Toimeksiantaja ei suostu arkkitehdin pyynnöstä huolimatta allekirjoittamaan työsuunnitelmaa, vaikka vakuuttaa olevansa siihen tyytyväinen. Sen sijaan hän kutsuu arkkitehdin tutustumaan työtiloihinsa: siten arkkitehti kuulemma ymmärtäisi, että toimeksiantajan sanaan voi luottaa.

Tuomio: Koukuttava futuristinen ja scifimäinen novelli, joka vaikuttaa yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on kirjoitettu 1960. Pidin kovasti ja syntyi halua lukea lisää kirjailijan tuotantoa.


Kōbō Abelta löytyy runsaasti romaaneja eli valinnanvaraa on. Osaisiko joku suositella, mistä kannattaisi aloittaa, kokemuksia?

Kōbō Abe Wikipediassa
Kōbō Aben kirjat Goodreadsissa

~~~

Novellihaastetta kartutin näin yhdellä novellilla. Nyt olen lukenut haasteeseen yhteensä 36 novellia. Olen aika ylpeä itsestäni, mutta en ylpisty liikaa vaan jatkan novellien parissa. Olen alkanut tässä haasteen myötä ymmärtää paremmin novellien hienoutta ja myös hiljalleen pääsemään novellikammostani. Eli haaste selkeästi haastaa ja opettaa minua. Se on kuulkaa hieno asia!

Ne jotka jäävät - ja lähtevät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
S. 269

Ne jotka jäävät on ensimmäinen suomeksi lukemani romaani tänä vuonna. Miten tässä näin on käynyt? Kynnys lukea suomeksi on noussut omituisen korkeaksi. Mitään syytä en osaa sanoa.

Nyt tuo kynnys on kuitenkin ylitetty ja pyrin jatkossa pitämään sen (kynnyksen) matalampana.

Ne jotka jäävät on hengästyttävän kaunis ja runsas romaani. Virkkeet huuhtoutuvat rantaan juuri oikeassa järjestyksessä hajotakseen yksittäisiksi sanoiksi veden vetäytyessä takaisin. Ne ovat kuin valintoja, jotka hukkuvat tai haaksirikkoutuvat törmätessään karikoihin; yhtä kaikki, ne muuttavat muotoaan, kurssiaan.

Frida on oman elämänsä kertoja ja suvunkertoja. Hän päätyy kuorimaan auki isoisänsä, Pojun, tarinan. Pojun tarina - jo ennen kuin häntä on edes olemassa - onkin mielestäni kaikkein kiinnostavin. Moni tarina on nimittäin alkanut ennen kuin henkilö itse astuu näyttämölle, sillä oma elämä ei koskaan ole täysin oma, vaan se on lastattu toisten odotuksilla ja unelmilla: jotkut painavammin kuin toiset, vaikka ei toisen laivaa saisi lastata. Pitäisi lastata vain se oma.

Pojua ei voi ymmärtää, sen enempää kuin ketään muutakaan miestä, tuntematta miehen äitiä.

Pojun tarinan rinnalla avautuu Fridan isän, Raimon, tarina. Sama levottomuus jäytää Raimoa niin kuin Pojuakin, ja isien poissaolo yhdistää sekä Raimoa että Fridaa: Poju ei ollut Raimolle läsnä eikä Raimo lopulta Fridalle. Molemmat katosivat lapsiltaan eri tavoin: toinen lähtemällä, toinen jäämällä.

Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.

Fridan oma tarina, se on vielä kesken. Jo heti alussa lukijalle kerrotaan Fridan olevan risteyksessä: kohdassa, jossa tulee valita suunta.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Fridan kumppani, Emil, haluaa vastoin kaikkea sanomaansa lapsen. Emil on suhteen alussa sanonut vähän mitä tahansa, heitellyt ilmaan valoja, joilla ei todellisuuspohjaa ollutkaan. Esimerkiksi että ei koskaan halua lapsia, vaikka tiesi jo silloin, että voisi halutakin. Se oli vain heitto, jolla testata tyttöjä, sittemmin naisia. En pitänyt Emilistä, tuollaisilla asioilla ei ole hyvä pelleillä. Myöskään vaelluksella ei jätetä ikinä koskaan ketään taakse. Ei edes sillä helpoimmalla reitillä.

Kummastelin myös lapsen hankkimiseen liittyvää asiaa: miksi Frida lähti miettimään Emilin kysymystä Montpellieriin, kun oli jo päätöksensä periaatteessa tehnyt (hänhän oli lopettanut e-pillereiden syömisen ja Emilkin oli siitä tietoinen). Eikö se tarkoita, että on tehnyt päätöksen?

Ne jotka jäävät alkaa nykyajasta ja virkkaa silmukkaa menneisyyteen. Kun silmukka on valmis, siihen jää häntä. Häntä on se osuus, jossa Frida ei ole enää mukana. Sillä Frida valitsi väärin, hän valitsi itseään vastaan ja hajosi.

Uskomattoman kaunis romaani, jossa on niin paljon tarttumapintaa, että ajateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. Ne jotka jäävät jää myös minuun. Kirja on omani, joten siitä jää minulle myös fyysinen jälki, jota en ikinä anna kiertoon, sillä minä luen sen joskus uudelleen. Aion myös kuunnella kirjassa mainitut Leonard Cohenin kappaleet, sillä minulle Cohenilta on tuttu vain Hallelujah (jota ei kirjassa edes mainita).

Luin kirjan epilogin useita kertoja ja kuiskasin Fridalle että olisit lähtenyt tai vain jäänyt. Jäänyt sinne Montpellieriin.

Muulla blogeissa mm.

Mari A
Lumiomena
Kirjoihin kadonnut
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä

~~~

Ne jotka jäävät on Tua Harnon esikoinen, joten Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42. esikoisteos.

EDIT 2.5.2017 - Vaihdankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9 eli Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Perustelut: Leonard Cohen.

Kolme japanilaista novellia

Lukeminen on ollut nihkeää viime aikoina. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään luettavaa, vaikka hyllyt pursuavat kirjoja, ja kirjastosta olen kantanut lisää luettavaa edellisten kaveriksi.

Tällä hetkellä luvussani oleva Affinity Konarin Mischling tuntuu kuin rämpisi suossa. Syy ei ole tekstin vaikeudessa (se ei ole vaikeaa, vaan pikemminkin kaunista ja kuvailevaa - tosin ajoittain hieman "teennäistä" juuri siksi), vaan tapahtumien irrallisuudessa ja sivupoluissa, jotka eivät ole pitkiä mutta rikkovat harmonian ja mielenkiintoni herpaantuu.

Mischling on nyt jäähyllä: saas nähdä palaanko sen pariin myöhemmin vai jätänkö tällä erää kesken ja luen kenties joskus toiste uudelleen kokonaan. Luulen nimittäin, että aika saattaa olla väärä kys. kirjalle.

*

Novellihaaste on kohdallani edennyt melko tahmaisesti liukkaan alun jälkeen, mutta kaikenlaisiin lukujumeihini ja -ongelmiini yleensä auttaa aasialaisen kirjallisuuden lukeminen. Niin nytkin. Luin kolme novellia ja saavutin sisäisen rauhan ja aloitin toisen romaanin (Tua Harno: Ne jotka jäävät) lukemisen.

Lainasin kirjastosta kirjan, The Oxford Book of Japanese Short Stories (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen), joka sisältää novelleja japanilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta.

Valitsin lukemani novellit ihan randomisti eli en alkanutkaan lukea kirjaa järjestyksessä ja alusta. Hurjaa. Kirjassa on yhteensä 35 novellia ja minä luin ensin kahdeksannentoista, joka on



Hirabayashi Taiko (1905-1972): Blind Chinese Soldiers (engl. Noriko Mizuta Lippit)

Maaliskuu 1945, mies odottaa junaa laiturin tungoksessa, kun yhtäkkiä paikalle saapuu poliisi, joka jakaa laiturialueen piirtämällä liidulla rajat. Valkoisen viivan sisäpuolelle ei ole asiaa, matkustajat menkööt muihin vaunuihin.

Blind Chinese Soldiers on lyhyt tapahtuma- ja tuokiokuvaus. Novelliin on ikuistettu pieni hetki ja tuosta hetkestä johtuva hämmennys. Tapahtuu kaksi hämmentävää asiaa, joista toinen jää toisen jalkoihin. Ja elämä jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma elämä: se kaikista tärkein.

Tuomio: mielenkiintoinen novelli, joka alkaa keskeltä ja päättyy keskelle niin kuin tuokioilla on tapana. Pidin, mutta maa ei tärissyt allani.


Higuchi Ichiyo (1872-1896): Separate Ways (engl. Robert Danly)

Separate Ways kertoo orvosta pojasta, Kichizosta, joka on ystävystynyt nuoren naisen, Okyon, kanssa. Tuo ystävyys on kaunista ja Kichizo on siitä ylpeä. Okyo on aina ollut ystävällinen Kichizolle, mikä on tärkeää, sillä orvon elämä ei ole helppoa ja ystävälliset sanat ja teot ovat harvinaista maustetta.

Kichizo on menettänyt tärkeät ihmiset elämästään ja niin käy nytkin, sillä Kichizo ei voi hyväksyä Okyon tekemää päätöstä.

Tuomio: Lukemistani kolmesta novellista ehdottomasti lempparini. Tunnelmaltaan voimakkain ja koskettavin.


Natsume Soseki (1867-1916): The Third Night (engl. Aiko Ito ja Graeme Wilson)

Tämä vain kaksi ja puoli sivua lyhyt novelli on uni. Se on kertomus siitä, kun kantamus muuttuu taakaksi - kevyt painavaksi.

Tuomio: Monitulkintainen novelli, ja kuten unien kohdalla yleensä, pitäisi tuntea unennäkijä voidakseen tulkita hänen unensa. Toisaalta - voiko unen perusteella tehdä tulkinnan henkilöstä? No toki voi: me olemme vapaita tulkitsemaan sekä lukemamme että unemme, miten haluamme.

~~~

Näin kartutin haastetta kolmella novellilla. Edistymistäni voi seurata täältä.

Roanoken niljakas sukutarina

Amy Engel: The Roanoke Girls
Hodder & Stoughton 2017
S. 274


On kirjalla komea kansi ja messevä takateksi. Tai sivuliepeessähän tuo "takateksti" on, koska kirjan takakansi on varattu mainosmaisille kehuille. Tällainen alkaa olla melko yleistä täällä: kehut ovat tärkeämpiä kuin sisältö.


Roanoken tytöillä on kaikkea: he ovat kauniita ja rikkaasta perheestä. Ja silti osa heistä karkaa, osa kuolee. Miksi kukaan karkaisi paratiisista? No ehkä siksi, että kyseessä ei ole paratiisi, vaan helvetti.

Eikös olekin jännittävää? Varmaan olisi, ellei olisi niin ennalta-arvattavaa. Valehtelematta voin kertoa, että arvasin noin 90 prosenttia juonesta ennen kuin olin lukenut edes kolmeakymmentä sivua. Eikä se kymmenenkään prosenttia varsinaisesti tullut yllärinä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa kertojana on Lane Roanoke. Lanea voi pitää onnekkaana - toisin kuin serkkuansa Allegraa - sillä hänen ei tarvinnut varttua Roanoken kartanossa Kansasissa. Camilla-äiti karkasi Lanen vielä ollessa hänen kohdussansa. Vaan eipä se elämä Lanellekaan mitään herkkua ollut Camillan vollottaessa päivät ja yöt. Camilla tekee itsemurhan Lanen ollessa 15-vuotias ja niin Lane päätyy Roanokeen isovanhemmillensa.

Mennyt aikataso käsittää yhden kesän Lanen elämää isovanhempiensa (Yatesin ja Lillianin) hoteissa. Hän ystävystyy serkkunsa Allegran kanssa ja lyhyessä ajassa heistä tulee hyvinkin läheiset. Samoin Lanesta tulee hyvin läheinen erään Cooperin kanssa: he vuoroin paneskelevat, vuoroin riitelevät. Ette ikinä arvaa jatkuuko tuo vehtaaminen ja veivaaminen yksitoista vuotta myöhemmin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siis yksi kesä, sata päivää kirjan mukaan. Ja sitten yksitoista vuotta myöhemmin ja kaikki on ennallaan. Sori, melko vaaleanpunaista.

En myöskään saa otetta Lanen hypnoottisesta sidoksellisuudesta isovanhempiinsa, tai siis lähinnä Yatesiin. Lane oli siellä vain yhden kesän eikä ole muutoin edes tavannut heitä: ei aiemmin eikä sen jälkeenkään. Ei ennen kuin yhdentoista vuoden kuluttua, kun hän palaa Roanokeen. Ja silloinkin Lane palaa vain ja ainoastaan siksi, että Allegra on kadonnut.

Olin lopettaa kirjan kesken jo sivulla seitsemän, kun Allegra ja Lane kohtaavat ensimmäisen kerran Roanokessa. Pyörittelin silmiäni tisseille, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeä osa ihmistä. Big boobs. Tissit mainitaan useammankin kerran - se tuntuu olevan kirjailijalle tärkeä aihe. On tärkeää tietää, millaiset rinnat kenelläkin on. Allegralla taisi olla hieman isommat kuin Lanella.

On ihan luontevaa keskustella rinnoista, kun äiti on kuollut. Mutta Lane vihasi äitiänsä. Niinhän se menikin. Äidin kuolema ei hetkauta Lanea suuntaan eikä toiseen. Vaikka äiti olisi ollut kuinka paska, niin vaikea kuvitella, ettei mitään tunnereaktiota synny. Noh, Roanoket ovatkin niin sanotusti totally fucked up.

Oikeastaan on huijattu olo. Yritän miettiä, mitä hyvää The Roanoke Girlsissä on, mutta en keksi mitään. Siis ei kerrassaan mitään. Tai no, jos tykkää helposta kielestä ja ennalta-arvattavuudesta, niin tämä kirja on ykkösvalinta. Myös kansi (kuva by Shutterstock) on kaunis.

Kirjoitin väliaikakommentin Goodreadsiin ollessani kirjassa sivulla 217.

Monta kertaa olen ollut jättää kirjan kesken, mutta kuitenkin urhoollisesti jatkanut. Nyt olen jo niin lopussa, etten viitsi jättää kesken ja kiinnostaa todellakin tietää, onko tässä mitään ylläriä edes lopussa. Jos ei, niin melkeinpä voi sanoa että waste of time.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 26. sukutarina. Joo, erittäin sisäsiittoinen sukutarina on kyseessä. Kattaa kolmen sukupolven naiset. Kukko tunkiolla jää melko etäiseksi.

Kartanon ovet ammollaan

Oletko koskaan miettinyt millaisessa kartanossa kruunaamaton lukija lukee. Ihan sama oletko vaiko et, mutta tässäpä se. Puutarhuria ei ole näkynyt viime aikoina.

Portaat johdattavat kirjastooni, jossa toinen toistaan houkuttelevammat romaanit huutavat nimeäni. Ne haluavat tulla kosketelluksi, ymmärretyksi (jos ei muuten niin väärin).

Käykää sisään, sori en ole jaksanut siivota.

Enkä sisustaa. Ei millään repee joka suuntaan, kun pitää vaan lukea koko ajan. Sitä paitsi TIME IS RUNNING OUT.

Olen taiteilijaihminen ja joskus on paperi loppu. Silloin maalaan seinään tai ikkunaan. Tässä porraskollaasi nimeltä Musta hymy.

Vessassakin voi lukea, siitähän olen aiemminkin avautunut. Lattialla lojuu klassikko.

Taustaa

Sain sattumalta tietooni, että olen asunut jo vuosikausia aarrearkun kupeessa itse siitä mitään tietämättä. Luonnollisesti oli pakko päästä todistamaan asia omin silmin. Tulokulmaa piti vaihtaa useamman kerran ennen kuin löytyi porsaanreikä, mutta siinähän minä olen hyvä.

Päärakennus on 1700-luvulta. Lisäosa eli galleria on rakennettu 1800-luvulla. Galleriassa on ollut arvokas yksityinen taidekokoelma, joka ei luonnollisesti siellä enää ole. Talon historia (ja osa tulevaisuutta) on tiedossani, mutta en mainitse nimiä blogissani, koska en halua mainostaa paikkaa. Jos talon tiedot kiinnostaa enemmän, laita viestiä. Harkintani mukaan paljastan kaiken.

Miksi minua tällainen kiinnostaa ja rikonko lakia? Joo, rikon. Lue harrastuksestani ja asenteestani enemmän täältä.

Lisäys klo. UK 18:55 FI 20:55

Yksi kuva unehtui, tässäpä se.