Monet on maailmat

I create my own Fantasy.

Kuullessani Minna Eväsojan kirjasta Melkein geisha tiesin heti haluavani lukea sen (kirjamiete tulossa tämän viikon aikana). Minähän olen varsinainen "aasiafriikki", mutta erityisesti Japani on liki sydäntäni: ollut jo pienestä pitäen. Minusta oli alun perin tarkoitus tulla ninja.

Ei tullut minusta ninjaa, mutta Japani on kulkenut jollain tasolla mukanani koko elämäni. Minulla oli jopa japanilainen mielikuvitusystävä (minulla oli myös ystävänä nokikana nimeltä Sante). Olikin aivan selvää, että opiskellessani kulttuurienvälistä viestintää, halusin syventyä nimenomaan Japaniin.

En ihaile kritiikittömästi mitään kulttuuria, toisaalta tapohini ei myöskään kuulu tuomita. Mieluummin pohdiskelen, että oppisin ymmärtämään. Kussakin kulttuurissa on puolensa. Tykkään lukea eri kulttuurien kirjallisuutta, koska ne saavat näkemään asioita eri kanteilta - joskus jopa nyrjäyttämään aivot ihan eri asentoon.

Olen myös tietyssä määrin kyllästynyt ns. tuttuihin kulttuureihin ja jopa "nykyaikaan". En silti varsinaisesti kaipaa minnekään muualle, eli en haikaile elämisestä toisena aikakautena tai toisessa maassa ja kulttuurissa. Se voi toisaalta johtua siitä, että sisimmässäni voin elää missä tahansa.

Tästä rakentuukin aasinsilta blogeissa ahkerasti kiertäneeseen Sieluni hymyt  -haasteeseen, jonka sain jo jokin aika sitten Ompulta ja Takkutukalta. Kiitän haasteesta ja pahoittelen, etten jaksa nyt linkittää.

Olen paljon miettinyt, miten tätä elämää "pitäisi" elää. Olen taipuvainen elämään oman pääni sisällä (näin on ollut niin kauan kuin muistan). Elämääni sisältyy paljon muutakin kuin lukeminen (luen lähinnä vain iltaisin), mutta tunnistan itseni ns. fantasiaan taipuvaikseksi persoonallisuudesi. Olen hyväksynyt, että minun ei tarvitse elää koko ajan "tässä" maailmassa. Vain kuoreni on täällä.

Olen onnekas, että voin elää melko lailla niin kuin haluan ja toteuttaa itseäni. Olen myös hyväksynyt, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää, vaikka sellaista meille tuputetaankin ja normista poikkeavaa katsotaan alta kulmain ja arvostellaan eikä yleensä niin hyvässä mielessä. Pitää elää tietyllä tavalla, tietyssä järjestyksessä. Minusta on parasta elää niin kuin itselle sopii niin kauan kun se ei loukkaa tai satuta toisia. Eikä omaa elämäänsä saati itseään tarvitse hävetä.

Palataksemme onnellisuuteen: onnellisuutta on, että on mieluummin elossa kuin kuollut. Se on iso asia, mielestäni.

Patahuora, check

Tulipa henkilökohtainen postaus. Piti monta minuuttia miettiä viitsinkö edes postata tätä. Toki pidätän oikeuden poistaa horinat myöhemmin, jos tulen katumapäälle.

Pitkät jäähyväiset

Keigo Higashino: Naoko
Alkuper. Himitsu, 1998
Vertical, 2004
Japanista englanniksi kääntänyt Kerim Yasar
S. 282
Naokoa ei ole käännetty suomeksi


Naoko on ensimmäinen Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Minulle Naoko on viimeinen Higashinolta lukemani enkkukäännös. Nyt ei ole enää muuta jäljellä kuin odotus. Toive, että käännetään lisää ja mielellään pian.


Heisuke työskentelee tehtaassa elättääkseen pientä perhettään. Perheeseen kuuluu vaimon, Naokon, lisäksi 11-vuotias tytär, Monami. Lukija ei ehdi perheidylliä pahemmin katsella, sillä tapahtuu onnettomuus. Linja-auto, jossa Naoki ja Monami ovat kyydissä, ajaa ulos tieltä. Suurin osa matkustajista menehtyy. Naoko ja Monami kiidätetään sairaalaan, jossa Naoko pian menehtyy.

Monamin suhteen on toivoa ja hän herääkin maattuaan koomassa joitakin päiviä. Tai kuka herää, kuka ei. Monamin ruumiissa herääkin hänen äitinsä, Naoko. Heisuke on ymmällään, mutta pakkopa se on uskoa, sillä Naoko tietää asioita, joita Monami ei millään voisi tietää.

Tästä alkaa Heisuken ja Naokon uusi elämä. On pohdittava, miten elää tässä uudessa tilanteessa. Miten elää, kun vaimo onkin tyttären ruumiissa ja tytär poissa. Ketä pitäisi surra, kun vaimo on poissa, mutta hänen mielensä on läsnä, mutta lihallisena edessä seisoo rakas tytär?

Kammoan tästä kirjasta kirjoittamista, ja ehti jo käydä useammankin kerran mielessäni, etten kirjoita ollenkaan. Mutta en voi olla kirjoittamatta, koska tämä kirja on ihastuttava, koskettava, koominen, itkettävä, suututtava, kaikkea!

Naoko osui hermooni. Sitä ei huomaa heti alussa, vaan hermopinne alkaa kiristyä vaivihkaa kirjan edetessä. Alun koomisuus ja huumori haipuvat luku luvulta siten, ettei sitä heti edes huomaa. Tyhjyys alkaa jäytää salavihkaa, tulee tukala olo. Vesi vyöryy eteenpäin, virtaukset kasvavat ja kiihtyvät. Vesi runnoo patoa, kunnes saa sen murtumaan allaan. Tukehdun kyyneliini.

Aluksi mietin, missä suru. Mutta kukin suree tavallaan eikä se välttämättä ilmene päällepäin mitenkään tai ainakaan siten kuin on totuttu. Siellä se suru silti on ja saa ihmisen tekemään asioita, toimii ehkä jopa kannustimena. Ainakin Naokolle se antaa tilaisuuden elää annettu elämä uudelleen, toisin, silti lastaan ajatellen. Mutta onko Monami kokonaan poissa?

Minut tämä kirja yllätti muutamankin kerran. Lisäksi lukiessa ei muutenkaan ollut paljonkaan hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vääjäämättä Naokon ja Heisuken suhde kuitenkin luisuu kohtia tuhoa. Mukaan astuu myös mustasukkaisuus, katkeruus, pelko.

Aloin itkeä ennen kuin kirja päättyi ja itkin kauan sen jälkeen. Itketti vielä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana. Siksi tästä kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. Pelkkä kirjan koskettaminen itketti. Nyt on tunneryöppy laantunut, mutta haava tästä taitaa jäädä. 

Tämä kirjoitukseni ei tee oikeutta Naokolle. En vain pysty parempaan.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Naisten alapään silpomisesta

Hibo Wardere: Cut
One woman's fight against FGM in Britain today
Simon & Schuster, 2016
S. 256
Kannen suunnittelu: Sian Wilson
Kirjaa ei ole toistaiseksi käännetty suomeksi


Somalialainen Hibo Wardere oli 6-vuotias, kun hänen alapäänsä silvottiin. Kyseessä on kulttuurinen traditio, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnon/Islamin kanssa, vaikka niin joskus kuulee väitettävän: että silpomiselle on muka uskonnolliset perusteet. No ei ole.

En käytä sanaa naisten ympärileikkaus, koska kyseessä ei ole ympärileikkaus. Tai no, kolmostyypin silpomisessa poistetaan melko paljon kamaa (klitoriksen lisäksi häpyhuulet) naisen vaginan ympäriltä. Lopuksi koko hoito ommellaan kiinni jättäen vain pieni aukko virtsaamista ja kuukautisverta varten. Varderelle tehtiin kolmostyypin silpominen, katso eri tyyppien kuvaus tästä.

Hibo Warderen tarina on surullisen tuttu. Kun koulutoverit saavat tietää, ettei Hiboa ole leikattu, häntä aletaan nimitellä saastaiseksi ja muutenkin kiusata. Paine on niin kova, että Hibo haluaa, että hänetkin leikataan. Kyseessähän on lopulta vain pieni haava, näin hän uskoo eli hänelle on uskoteltu.

Ei kannata ajatella, että Hibon äiti olisi silpomista vastaan. Ei suinkaan, hän oli vain odotellut että heiveröinen Hibo vahvistuisi. Tietenkin on selvää, että silpominen tehdään. Se on tehty Hibon äidille ja äidin äidille. Naisen pitää olla puhdas ja neitsyt saadakseen miehen, päästäkseen naimisiin.

FGM on lyhenne sanoista female genital mutilation. FGM:n suorittaminen rikkoo Hibon alapään lisäksi hänen suhteensa äitiinsä. Kuluu paljon aikaa ennen kuin Hibo ymmärtää ja voi jotenkin antaa anteeksi, että hänen oma äitinsä petti hänet niin karmealla tavalla, käänsi päänsä kun Hibo huusi tuskasta. Lopeta huutaminen ja ole urhea, siinä äidin tuki lapselle.

Kirja on noin puoliväliin asti melko omaelämäkerrallista kerrontaa. Hibo kertoo lapsuudestaan Mogadishussa, ja kuinka perhe joutuu pakenemaan sisällissotaa Nairobiin, Keniaan. Nairobissa Hibolle avautuu mahdollisuus päästä Englantiin ja hän lähtee. Hibo on tuolloin 18-vuotias.

Vasta Lontoossa Hibo voi alkaa selvittää, mitä hänelle on tehty. Painajaiset silpomisesta ovat edelleen läsnä ja äidin petos katkeroittaa. Mutta elämän on jatkuttava ja se jatkuukin, ja tuo Hibon tielle myös onnea.

Hiljalleen kirja muuttuu enemmän tietokirjamaiseksi. Hibo pohtii tutkimuksiin nojaten (kirjassa on runsaasti lähdeviitteitä) FGM:n vaikutusta naisiin sekä yksilöllisellä että kulttuurisella tasolla. FGM:n taustat ovat syvällä kulttuur(e)issa, ja asenteita silpomista kohtaan on vaikea muuttaa.

Hibo kuitenkin aloittaa tietoa välittävän työnsä säästääkseen tytöt tuolta kauhealta kohtalolta. Briteistä viedään tyttölapsia lomalle Afrikkaan, jossa heille tehdään FGM. Toisaalta silpomista tehdään myös Briteissä, vaikka se on kielletty. Tämä kirja onkin melko kattava katsaus "silpomiskulttuuriin" tämän päivän Brittilässä.

Miehiä ei naisten leikkelyt juuri kiinnosta (vaikka miehiä vartenhan naiset silvotaan, mutta naiset hoidelkoot asian keskenään), ne ovat naisten juttuja joista ei puhuta edes naisten kesken. Silti moni mies jättää vaimonsa (tai harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä), koska seksi silvotun naisen kanssa ei ole kovin tyydyttävää. Toisaalta on niitäkin miehiä, jotka kokevat itsensä miehekkäämmäksi, mitä enemmän nainen kärsii yhdynnässä.

On ihan mahdotonta käydä tätä kirjaa kokonaan läpi, koska tässä on niin paljon tietoutta, näkökulmia ja tarttumispintaa. Jos nostaisin esille kaikki vaikuttavat osiot, tästä postauksesta tulisi kilometrin pituinen referaatti. Sellaiseen en ryhdy.

Tietouden  lisäksi Hibo ehdottaa ihan selkeitä toimintatapoja, joilla asenteita silpomiseen voidaan muuttaa, ja siten ehkä joskus päästään tuosta sairaasta perinteestä kokonaan eroon. Siihen on vielä matkaa, sillä on otettava huomioo niin monta asiaa, muun muassa miten silpomisen lopettaminen vaikuttaisi toimenpiteen suorittajiin. Silpominen on usein ammatti ja tulonlähde, ammatti taas kulkee suvussa.

Suosittelen todellakin lukemaan tämän kirjan.  Siitäkin huolimatta, että kokee tietävänsä aiheesta paljon. Tässä kirjassa käsitellään suurta epäkohtaa ja ongelmaa, joka ei todellakaan kuulu tähän päivään eikä tähän maailmaan. Silpomista voisi verrata tietyllä tapaa jalkojen sitomiseen Kiinassa. Onneksi se on sentään saatu kitkettyä, vaikka vasta niinkin myöhään kuin noin 1949.

Miltä tuntuu olla autisti?

Naoki Higashida: The Reason I Jump
Japaniksi julkaistu 2007
Spectre, 2013
Japanista englanniksi kääntänyt Ka Yoshida ja David Mitchell
S. 178
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole käännetty suomeksi


Naoki Higashida syntyi Kimitsussa, Japanissa, vuonna 1992. Higashidan ollessa kuusivuotias, hänellä diagnosoitiin autismi. Tämä kirjaa kertoo autismista: miltä tuntuu olla autisti ja miten se vaikuttaa henkilön ajatteluun ja tekemisiin.

Kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon. Kysymyksiä - ja vastuksia - on yhteensä 58. Ne ovat kysymyksiä, joihin varmasti kaikki autismista kiinnostuneet haluaisivat saada vastauksen: varsinkin, jos itsellä on autistinen lapsi.

Higashida ei yleistä liikaa, vaan pohtii autismia omien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa kautta. Kysymys- ja vastaustulva keskeytyy muutaman kerran pieniin tarinoihin, jotka mielestäni tuovat mukavan sulattelutauon "kysymyspatteriin".

Voin suoraan sanoa, että minulla ei ole oikeastaan mitään kosketuspintaa autismiin. Tietenkin olen kuullut autismista ja tiedän joitakin yleisiä perusasioita siitä, mutta en mitään sen syvällisempää. Siinä mielessä tämä kirja onnistui avaamaan minulle ihan toisenlaista maailmaa, mikä onkin eräs Higashidan keskeinen tavoite: hän toivoo ymmärrystä ja samalla tarjoaa vertaistukea.

Naoki Higashida oli vain 13-vuotias kirjoittaessaan the Reason I Jumpin (kirjan nimi muuten selviää lukemalla kirjan). Muutamissa Goodreadsin arvioissa spekuloidaan muun muassa voiko 13-vuotias autisti kirjoittaa tuollaista tekstiä. Lisäksi jotkut epäilevät, että kirja olisi enemmänkin David Mitchellin käsialaa (Mitchell on ollut mukana kääntämässä kirjaa ja kirjoittanut siihen esipuheen: hänellä on itsellään autsitinen lapsi) kuin Higashidan. Eihän nyt 13-vuotias.

Minä koin kirjan äärimmäisen mielenkiintoisena. En pysty ottamaan mitään kantaa joidenkin esittämiin spekulaatioihin käännöksen ja Higashidan kokemusten aitoudesta. Mielestäni kirjan tyyli on kuitenkin ihan "sopiva" 13-vuotiaalle: eiväthän sen ikäiset nyt mitään idiootteja ole. Kirjasta paistaa läpi ikään kuuluva naiivius, vaikka ajatukset ovatkin kypsiä. Autismi ei myöskään ole sama asia kuin tyhmyys.

Kirjassa on kaunis kuvitus, joka on Kain ja Sunnyn käsialaa.
Lue Guradianin juttu kirjasta täältä (englanninkielinen).

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Taas vaihteeksi.

Mistä tunnet sä ystävän

A Yi: A Perfect Crime
Point Blank, 2015
Kiinasta englanniksi kääntänyt Anna Holmwood
S. 210
(kirjaa ei ole käännetty suomen kielelle)

Tapahtumapaikka: kaupunki Kiinassa

Nuori opiskelijapoika murhaa ystävänsä ja häipyy maisemista. Kyseessä ei ole vahinko, vaan tarkasti harkittu teurastus.

Myös pako on harkittu. Kaikki on harkittua. Poliisi ja läheiset ovat ymmällään, motiivia ei tiedä kuin tekijä itse - muut voivat vain arvailla.

I went to buy glasses today. I reached for a pair of sunglasses first, but the more you try to disguise yourself, the more you stick out, so I chose a pair of normal ones instead... They'd think I was short-sighted, and short-sighted people seem trustworthy.

A Perfect Crime on kauttaaltaan kirjoitettu murhaajamme (jonka nimellä ei oikeastaan ole merkitystä ja se mainitaankin muistaakseni vain kerran pari) näkökulmasta. Hän kertoo, mitä teki ennen murhaa ja miten asiat etenevät sen jälkeen.

Jo kirjan alussa saamme maistiaisia nuorukaisen luonteesta. Hänen toimintansa (esimerkiksi puvun ostaminen tinkimisineen kaupassa) näyttää päällepäin periaatteessa ihan järkeenkäyvältä, mutta syyt sanojen taustalla ovat kieroja. Hän leikkii ihmisillä, kiusaa.

Kirja on ovelasti kirjoitettu siten, että lukijakaan ei alussa täysin tajua nuorukaisen murhamotiivia. Selvää on, että hän on jonkin sortin psykopaatti, mutta ei hän periaatteessa ole väkivaltainen. Ja kuitenkin on. Tai oli kerran.

Mutta miksi kukaan murhaisi ainoan ystävänsä? Miksi miksi miksi? Ihminen haluaa tietää miksi, että voisi jotenkin ymmärtää ja selittää teon. Murhaa yrittää selvittää moni muukin, etsiä järkeviä ja perusteltuja syitä sille.

Kirjan alussa on sisällysluettelo, josta voi luntata kunkin luvun otsikot. Ei haittaa ollenkaan, että tietää kirjan "raamin", sillä tärkeämpää kuin mitä tapahtuu, on miten tapahtuu.

Mistä kirjan nimi täydellinen rikos? Tämähän ei ole missään määrin täydellinen rikos, sillä tekijä on heti (poliisinkin) tiedossa ja jää lopulta kiinni. Nimi pitääkin ymmärtää ihan toisin. Rikos on kenties täydellinen vain tekijälleen: hän sai, mitä halusi.

Tämä on synkkä kirja, jossa on kieroa huumoria. Mitenkään erityisen raaka (on vain se yksi brutaali kohtaus, mutta sitäkään ei pitkitetä) tämä ei ole, mutta tarjoilee kyllä melkoista kyytiä mielelle.

Olen lukenut tämän kirjan noin viikko sitten ja huomaan että tämä on jälleen sellainen kirja, joka tuntuu sitä paremmalta mitä kauemmin sen lukemisesta on aikaa. Melkoinen romaani siis, jonka voisin lukea joskus toisenkin kerran!

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Aamuisia kuvia ja ajatuksia

Pidän varhaisaamuista, kun linnut ovat jo heränneet mutta moni muu vielä ei. Tosin suurkaupunki ei koskaan nuku: linja-autoja kulkee 24/h, kadunlakaisijat aloittavat työnsä kukonlaulun aikaan, markettien jakeluautot aloittavat kierroksensa jne. Kaupunkia aletaan herätellä, sillä eihän se herää jos ei sinne kukaan mene.

Tiesin, että tänään Thames haluaa ulos uomastaan heti aamulla. Pakkasin kamerani ja lähdin katselemaan tuota luonnon esitystä. Bonuksena sain ihastella kaunista aamupunaa.

Aamua ihastellessani päätin, etten julkaise Samuel Bjorkin kirjasta I'm Travelling Alone (Minä matkustan yksin) kirjoittamaani mielipidettä. Kirjoitus on ollut valmiina jo pidemmän aikaa, mutta siitä tuli niin hapokas, etten viitsi sitä edes julkaista. Nyt on helpottunut olo, ja voin keskittyä pohtimaan muita lukemiani kirjoja.

Linnut eivät olleet vielä tulleet uimaan, mutta roskat olivat karanneet kasseistaan. Onneksi on ne kadunlakaisijat: tämä kaupunki nimittäin hukkuisi paskaan, ellei olisi - taitaapa tosin hukkua muutenkin.

Loppukevennykseksi, vaikka eivät nämä mitkään kybän uutiset olekaan, haluan esitellä Miss Magnolian. Magnolia toivottelee mukavaa alkanutta viikkoa!

Koukuttava ja koskettava Murtumispiste

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti, 2016
S. 490
Arvostelukappale

Tätä kirjaa olen odottanut siitä lähtien, kun luin Tuomisen Muistilabyrintin ja sain kuulla, että jatkoa on luvassa.

Nyt on sitten Murtumispiste luettu ja olen sulatellut sitä tovin. Mahtava lukukokemus - kuin olisi vuoristoradassa ollut. Sellaisessa, joka kulkee maiden ja mantereiden halki eikä vain pyöri pienessä rajatussa karsinassaan.


Poria piinaa tällä kertaa Veljeskunta-niminen rikosllisjärjestö. Poliisilla on kädet täynnä työtä Veljeskunnan takia ja lisää käsiä tarvittaisiin, kun paikkakuntaa alkaa lisäksi riepotella raiskaukset, joiden tekijästä ei tunnu jäävän mitään jälkiä. Huono onni ei pääty tähän, vaan vielä sairaampi rikos tapahtuu. Tilanne alkaa olla epätoivoinen.

Tapaamme jälleen Muistilabyrintistä tutut henkilöt. Vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja on saanut uudeksi parikseen Ilari Strandin, jonka menneisyydestä paljastuu kaikenlaista jännää. Ilari Strand on mielenkiintoinen ja varsin pidettävä henkilö, vaikka vaikuttaakin salaperäiseltä.

Salaperäisyys ei kuitenkaan ole sellaista hämäräperäistä laatua niin kuin esimerkiksi erään toisen henkilöhahmon kohdalla. En voi paljastaa tuota henkilöä, koska saattaisin mahdollisesti spoilata tai ainakin johdattaa lukijaa johonkin suuntaan ja ehkä jopa harhaan tai sitten en. Erittäin mielenkiintoista kuitenkin, sanoisin. Ja hieman jäi hampaankoloon asioita - jopa siinä määrin, että jatkoa voisi olla luvassa tällä(kin) saralla. Kovasti ainakin toivon jatkoa.

Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia jääneen rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven täyttämää aukkoa on kuitenkin vaikea paikata. Erityisesti Liisa Sarasoja (ja minä!) ikävöi entistä työtoveriaan ja -pariaan. Poliisi kaipaa kuitenkin kipeästi lisää apuvoimia, ja Rautakorpi päätyy melko vastahakoisesti avustamaan poliisia.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa. Mennyt taustoittaa erään keskeisen henkilön vaiheita aina teiniajoista tähän päivään. Tämän henkilön siivellä lukija pääsee matkustamaan aina Afrikan mantereelle asti. Ratkaisu toimii ja tuo syvyyttä kyseiseen henkilöhahmoon ja koko romaaniin. Tämä henkilö on jälleen kerran todella kiinnostava ja ristiriitainenkin.

Pakko antaakin Tuomiselle kunniamaininta kiinnostavien henkilöiden luomisessa. Henkilöt ovat periaatteessa tavallisia, mutta kuitenkin persoonallisia. Meillä jokaisella on menneisyys, kullakin omat ominaisuutemme ja omituisuutemme. Tuomisen luomat henkilöt ovat todentuntuisia, aitoja.

Murtumispiste päihittää jopa Muistilabyrintin. Tuominen on selkeästi löytänyt oman tyylinsä ja vakavista teemoista huolimatta Murtumispisteessä on mukana huumoriakin. Ei tämä mikään vitsikirja kuitenkaan ole: huumoria on siellä täällä, sopivissa väleissä heittoina, ja se on ajoittain ironisen, ajoittain sarkastisen kuivakkaa - siis juuri sellaista, mikä minuun uppoaa.

Suosittelen lukemaan Muistilabyrintin ennen Murtumispistettä, sillä siten tästä (Murtumispisteestä) saa enemmän irti. Periaatteessa tämän voi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta näiden kahden romaanin taustalla kulkee selkeästi ns. kestojuoni, jonka ymmärtää paremmin, jos lukee järjestyksessä.

Harmikseni joudun nipottamaan kirjan kielestä. Vaikka Tuominen on löytänyt oman tyylinsä, on kirjaan jäänyt valitettavan paljon kielellisiä kömpelyyksiä, jopa suoranaisia virheitä. Ne olisi voinut helposti viilata pois oikolukemalla käsikirjoitus vielä kerran. Muun muassa teitittelyssä on selkeitä virheitä. Sellaistakin näki, että osa virkkeestä oli sinuttelua, osa teitittelyä.

Lisäksi runsas ja aivan tarpeeton "tulla-futuurin" käyttäminen ärsytti. Suomen kielessähän ei ole futuuria. Tosin "tulla-futuurin" käyttäminen on ihan asiallista, jos se on perusteltu eli sekaantumisvaara on ilmeinen. Suurin osa Muistilabyrintissä esiintyvistä futuurimuodoista oli aivan turhia enkä näe niille mitään perustetta. Kirjasin joitakin kohtia ylös, mutten jaksa niitä tänne toistaa. Pyydettäessä kyllä kerron enemmän ja perustelen lisää.

Luen muuten tällä hetkellä Suomessakin paljon kohuttua Samuel Bjorkin dekkaria Minä matkustan yksin. Olen noin puolivälissä ja kirja on hyvä ja koukuttava. Mutta arvatkaas mitä: tähän mennessä Murtumispiste pesee senkin kuus-nolla.

Toivottavasti kuulemme vielä Arttu Tuomisesta! Murtumispiste lentää heittämällä suosikkeihini.

Murtumispisteestä haluan vielä huomioida kannet. Ne kuvaavat täydellisesti romaania ja ovat tyyliltään hyvä jatkumo Muistilabyrintin kansille. Mainitsisin tekijän, jos tietäisin.

Tunnelma suljettuani kirjan kannet: Voi hitsi.