Hämärän hetki ja kirjadraama

Ahdistaa bloggaamattomat kirjat, vaikka niitä onkin tällä hetkellä vain kaksi. Noista kahdesta luetusta kirjasta alkaa myös olla sen verran aikaa, etten oikein enää pääse (tai edes jaksa päästä) takaisin niiden tunnelmaan. Molemmista kirjoista kyllä pidin kovasti.

Toinen on Johan Theorinin Hämärän hetki (Tammi 2008, alkuper. Skumtimmen, suomentanut Outi Menna). Pieni Jens-poikaa katoaa 70-luvulla eikä häntä koskaan löydetä. Äidin on vaikea jatkaa elämäänsä epätietoisuudessa. Tuota epätietoisuutta kestää parikymmentä vuotta ennen kuin saapuu vihje. Pojan löytämisestä elossa ei ole juuri toivoa, mutta jos nyt edes syy selviäisi.

Pidin Hämärän hetken hiljaisesta ja surumielisestä tunnelmasta, joka toi yllättäen mieleeni Henning Mankellin Wallander-dekkarit. Kukaan tai mikään ei tietenkään voi yltää Mankellin tasolle, mutta Theorin pääsi Hämärän hetkellään lähelle.

Kyllä, aion lukea lisää Theorinia. Tämän ns. Öölanti-sarjan toisen kirjan nimi on Yömyrsky ja sitä parhaillaan metsästän.

Ainakin Leena Lumi ja Aletheia ovat bloganneet Hämärän hetkestä.

~~~

Marie Hermansonin Hämäränmaa on miellyttävän hämärä - ja hämärän humoristinen. Ja itse asiassa kirjoitan siitä erillisen postauksen, kun nyt yhtäkkiä innostuinkin. Mikä ihana vapaus, kun voi kääntää takkia vaikka minuutin välein. Ei kuitenkaan kannata pidätellä hengitystä postausta odotellessa.

~~~

Lopuksi (eilisen) päivän (kirja)draama: Unohdin parhaillaan luettavana olevan kirjani (Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni) vierailukohteeseeni, jossa majoituin muutaman yön.

Kirja vaikutti hyvältä ja mielelläni lukisin sen loppuun, mutta Postin lakkoilun ynnä muiden sivuseikkojen takia kirjan lähettäminen minnekään juuri nyt ei ole järkevää. Eli täytynee hommata se käsiin uudelleen myöhemmin ja lukea sitten kokonaan vaikka alusta asti.

Ensilumi tuli ja nyt se on menossa.

Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava/Seven, 2013
S. 343

Osallistuin kirjamessuilla Otavan tilaisuuteen, jossa Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola kertoivat uutuuskirjoistaan.

Olen aiemmin lukenut Pekkolalta Lohikäärmeen värit, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Hänen esikoisensa, Unelmansieppaaja, oli mennyt minulta ihan kokonaan ohi.

Siksipä oli iloinen yllätys, kun tilaisuuden päätteeksi mukana olijat saivat kirjakassin, jossa tuo Pekkolan Unelmansieppaajakin oli. Kiitos siis kustantajalle kirjasta ja hienosta tilaisuudesta!

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Erään kirjailijan itsemurha sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jonka myötä toisilleen ennestään tuntemattomat henkilöt kohtaavat - tai ainakin ohittavat - toisensa.

Roosa on kolmekymppinen opiskelija, joka työskentelee metrokuskina. Ei ole vaikea arvata, kuka päättää elämänsä metroraiteille. Mutta Roosan elämä jatkuu ja hänelle kehittyy pakkomielle yliajamaansa kirjailijaan. Kuka hän oli ja miksi hän ei jaksanut elää?

Tapio on entinen koripalloilija, joka uransa päättyessä jäi tuuliajolle. Elämästä puuttuu kiinnekohdat ja viinakin maistuu.

Aki on painonnostaja, joka työskentelee psykiatrisessa sairaalassa. Työssään hän on itsevarma, mutta työn ulkopuolella muuttuu araksi hissukaksi, jonka päässä kummittelevat edelleen lapsuuden traumat. Akin unelma on olla vahvin kaikista. Ja unelmansa eteen hän on valmis tekemään vaikka mitä - ja sitten hän tekeekin.

On nautinnollista lukea (ja arvailla), miten Roosan, Tapion ja Akin elämät lomittuvat toisiinsa. Pekkola paljastaa kytköksiä sopivalla tempolla ja lukija saa nauttia oivalluksen ilosta useammankin kerran.

Toisaalta osa tapahtumista onkin sitten ennalta-arvattavampia, ehkä jopa hieman kuluneita. Se ei silti latista kirjan jännitettä, vaan se (jännite) kantaa loppuun saakka. Tunnustan kyllä hieman pettyneeni muutamiin "kliseisiin". En viitsi mainita tässä yksittäisiä tapauksia, koska ne ovat oleellisia juonen kannalta enkä halua paljastella.
.
Kaiken kaikkiaan Unelmansieppaaja on varsin koukuttava ja tarina on mehukas. Teksti on ajoittain hieman sekavaa, eikä aina niin sujuvaa. Toisaalta kyseessä on esikoinen eikä vastaavia "heikkouksia" esiinny Lohikäärmeen väreissä. Pekkola on selvästi kehittynyt ja saapa nähdä, mihin hän vielä pystyy. Varmasti vaikka mihin!

Pohdin pitkään, miksi kirjan nimi on Unelmansieppaaja. Se aukenee lukijalle hiljaksiin ja on oikeastaan monimerkityksellinen. Unelmansieppaaja on nimittäin myös kirja kirjassa: ja voi jestas, millainen kirja.


Muualla blogeissa: Katja, Susa ja moni muu.

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011
S. 424
Studio-sarjan ensimmäinen kirja

Kiinnostuin Hiltusen Studio-sarjasta eniten siksi, että se sijoittuu Lontooseen. Luonnollisesti minua kiinnostaa, miten suomalainen kirjailija, joka ei asu Lontoossa, kuvaa kotikaupunkiani.

Miten Hiltunen sitten mielestäni onnistuu? Kokonaisuudessaan hyvin, mutta yksityiskohtien tasolla ontuu. Palaan tähän myöhemmin.

Kirjan keskiössä on 28-vuotias suomalainen Lia Pajala, joka on asunut Lontoossa kuusi vuotta. Hän työskentelee graafikkona Level-lehdessä ja elää varsin suljettua elämää.

Lian mielenrauha järkkyy, kun hän näkee raa'an rikoksen. Tai oikeastaan hän ei näe kuin rikospaikan, mutta tapaus jää vaivaamaan häntä muodostuen pakkomielteeksi. Kyseessä on harvinaisen raaka murhatapaus, josta Lia ahmii tietoa eri medioista.

Samoihin aikoihin Lian elämään astuu toinen suomalainen nainen, 31-vuotias Mari. Mari paljastaa Lialle omaavansa poikkeuksellisen kyvyn lukea ihmisiä. Lia suhtautuu epäilevästi Marin kykyyn, mutta ajan kuluessa ja ystävyyden syventyessä epäluulo hieman hälvenee.

Mari on varakas nainen, jolla on hämäräperäinen Studio, jossa hän johtaa pientä mutta ammattimaista tiimiään. Pian Lia huomaa itsekin olevansa osa tiimiä: ainakin jossain määrin. Mari auttaa pakkomielteistä Liaa selvittämään raakaa murhaa. Vastapalveluksena Lia auttaa Maria tonkimaan tunnetun poliitikon taustoja.

Tästä kehkeytyy mielenkiintoinen ja laajalle ulottuva vyyhti, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Kirjan alku on melko maltillinen, joten loppua kohden kiihtyvä tahti nostattaa mukavasti sykettä.

Vapaa-ajallaan neidit ryyppäävät, kuten suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu.

Heidän juomatahtinsa kertoi suomalaisten naisten hyvästä viinapäästä ja tajusta hetken hauraudesta.

Koen, että Hiltunen alleviivaa (naisten) juomista tavalla, jota en ihan ymmärrä. Briteissä alkoholia kulutetaan enemmän henkilöä kohden kuin Suomessa: britit siis todellakin osaavat ryypätä sille päälle sattuessaan. Itse asiassa britit ryyppäävät joka paikassa. Ei tapahtumaa ilman kaljatelttaa. Tuleeko yllärinä? Yleensähän kaljatelttojen ajatellaan olevan vain suomalainen ilmiö. Myös puistoissa ja kaduilla juodaan.

Hiltunen kirjoittaa perushyvää ja sujuvaa kieltä. Ainoastaan ärsytti osoitteiden suomentaminen - tai suomentamatta jättäminen. Yhtenäinen linja olisi ollut toimivampi ja mielellään siten, ettei suomenneta ollenkaan.

Ehdottomasti aion lukea Hiltusen muutkin Studio-kirjat. Seuraava osa on nimeltään Sysipimeä, kolmas Varo minua.

Nyt sitten niitä ulkokirjallisia kokemuksia eli Lontoon kuvauksen autenttisuudesta minun näkökulmastani. Olen asunut Lontoossa kuusi vuotta.

Hiltusen kuvaama Lontoo on erilainen (mutta toki tunnistettavissa) kuin minun Lontooni. Tosin asun eri puolella Lontoota kuin mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, joten se ei ole ihme. Hiltunen selvästi tietää, mistä kirjoittaa ja tuntee Lontoota. Toisaalta hän kuvaa Lontoota lähinnä kadun- ja paikannimin.

Minulle välittyy tunne ns. ulkopuolelta kirjoittamisesta. Ikään kuin Hiltusen pitäisi muistuttaa (itseään vai lukijaa?), että ollaan Lontoossa. "Lia seisoi lontoolaisen jäähallin parkkipaikalla..."

Eräässä kohdassa Lia kumppaneineen on lampsinut rappukäytävään ja rimputtelevat sitten rapussa ovikelloa. Lontoossa asuintalojen ulko-ovet ovat lähes poikkeuksetta lukossa eikä huoneistojen ovissa ole ovikelloja.

Muitakin "outouksia" kirjassa on, mutta en jaksa ripustautua niihin, koska tunnen jo nyt itseni nipoksi.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa. Linkitän nyt Saran postaukseen, josta löytyy liuta linkkejä muihinkin blogeihin, joissa on kirjasta kirjoitettu.

Maaginen Norma

Sofi Oksanen: Norma
Like, 2015
S. 304

Aloitan kertomalla suhteestani Sofi Oksaseen: sitä ei ole. Minulla on suhde hänen kirjoittamiinsa kirjoihin. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa paitsi Kun kyyhkyset katosivat.

 Kyyhkyset on kyllä hyllyssäni ja siten myös lukulistallani, mutta lukulistani on melko eloisaa ja alati muuttuvaa sorttia. Sihen pinoon on moni kirja hukkunut.

Normasta olin lueskellut hiukan netistä, mutta en kovin syvällisesti tutustunut. Luonnollisesti kirja minua kiinnosti ja esimerkiksi kirjamessuilla halusin ehdottomasti päästä kuuntelemaan Oksasta.

Pääsinkin. Kas alla todistusaineistoa: varmaan blogihistoriani surkein kuva (tai voi niitä olla muitakin), mutta haastattelu oli mainio ja kasvatti kiinnostustani Normaan.

Norma Ross on poikkeuksellinen nainen: hänen hiuksensa kasvavat metrin tunnissa. Tämän tiesin ennen kuin aloin lukea kirjaa. Muistaakseni tätä ei kerrottu kirjassa erikseen: nopea kasvu kyllä mainittiin, mutta en muista että tarkkaa määrää olisi paljastettu. Pidätän oikeuden olla väärässä.

Tarina alkaa Norman äidin hautajaisista. Äiti kuoli jäätyään metron alle. Tapausta pidetään itsemurhana, mutta Norma haluaa tietää enemmän. Miksi äiti tappaisi itsensä? Mikään ei viitannut siihen, että äiti olisi itsetuhoinen.

Äidin kuolemaa selvitellessään Normalle alkaa hahmottua hänen oma taustansa, sukujensa juuret. Täytyy kulkea kauas ajassa taaksepäin päätyäkseen nykyaikaan ja voidakseen ymmärtää äitiä. Kaiken taustalla hulmuavat hiukset kuin vilja pellolla.

Näkymätön vaara vaanii jokaisen kulman takana, jokaisessa ihmisessä. Hiukset kihartuvat kauhusta, painavat raskaina ja alati kasvavina päätä kumaraan. On leikattava jatkuvasti, ettei kukaan huomaa, millaista salaisuutta Norma harteillaan kantaa.

Romaaniin siunaantuu melkoinen määrä henkilöitä, ja etenkin alussa henkilögallerian paisuminen pistää pään pyörälle. Kuka olikaan kukin? Oksanen paljastaa maltillisesti henkilöiden taustoja ja yhteyksiä toisiinsa. Lukija saa olla jonkin aikaa ymmällään ja raapia päätänsä, mutta kun sotkuiset ja hieman sekavat suhteet alkavat selvitä, se kyllä palkitsee.

Normaa täytyy lukea erityisen skarppina. Täytyy olla valmis muuttamaan omia käsityksiään ja arvailujaan. Itse jouduin lukemaan jotkin kohdat pariin kertaan, ja palaamaan muutaman kerran taaksepäin kertaamaan jo luettua. En näe sitä kuitenkaan huonona asiana, vaikka joissakin kohdin olisin kaivannut selkeyttä kerrontaan.

Norman tunnelma on taianomainen ja maaginen. Oksasen kieli on kaunista ja tenhoavaa. Ei mitään turhaa kikkailua, mutta sanat on taiten valittu. Tietty mystisyys leijuu ilmassa kautta kirjan.

Norman päätemoina voi pitää hiuskauppaa ja kohdunvuokrausta. Niihin lomittuu suuria kysymyksiä omista juurista ja paikasta elämässä. Kirjasta ei kannata tietää juuri mitään etukäteen. Siksipä en kerrokaan tämän enempää.

Loppusummaus: pidin Normasta todella paljon, ajoittain jopa hieman jännitti kirjaa lukiessani. Ei kannata odottaa suoria vastauksia ja selittelyjä. Paljon jää omankin mielikuvituksen ja arvailun varaan, mutta ei mielestäni liikaa. Norma on kirja, joka kestää toisenkin lukukerran ja kenties toisella kerralla siitä saattaa huomata asioita, joita ei ensimmäisellä lukukerralla rekisteröinyt.

Muutamien muiden bloggauksia: Krista,  Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi ja Kirjapolkuni.

Kiitän tässä samalla Kristaa Normasta, jonka hän antoi minulle kirjamessuilla. Olipa ihana tavata vihdoin livenä!

~~~

Kirjan kansi saa erikoismaininnan kauneudesta ja tyylikkyydestä. Kansi on Anne Kursun ja Toni Härkösen käsialaa.

Lokakuun lisääntymiset plus epämääräinen avautuminen

Lokakuu vaihtui vaivihkaa marraskuuksi enkä ole raportoinut kirjaostoksistani. Korjataanpa nyt se puute, ettei tämä hyvin alkanut kirjanpito mene ihan reisille näin loppusuoralla.

Eli kas tässä lokakuun kirjaperhe, yhteensä 15.

Joo, ehkä snadisti lähti lapasesta. Osan kirjoista olen saanut, osan ostanut. En nyt jaksa eritellä, mikä on mitenkin hankittu, koska tämän raportoinnin perimmäinen idea on seurata vuoden ajan kirjojen lisääntymistä nurkissani: ihan sama, miten ne sinne päätyvät.

Tässä ei muuten ole edes kaikki lokakuussa lisääntyneet. Kotiin jäi muistaakseni kolme hankintaa. Lisään ne marraskuun kirjoihin, etteivät unohdu kirjanpidosta kokonaan.

Koen aiheelliseksi huomauttaa, että osa hankkimistani kirjoista on jo lähtenyt - tai lähtemässä - uusiin koteihin, joten kaikki eivät todellakaan jää nurkkiini pyörimään.

Tämän haluan mainita ihan sen takia, etten jaksa kuunnella niitä "voi kun paljon, miten ihmeessä saat ne mahtumaan hyllyyn tmv." No en saakaan. Meillä on kirjoja muuallakin kuin hyllyssä. Tai no, ovathan ne muutkin periaatteessa hyllyjä (tai oikeastaan tasoja), vaikkeivat kirjahyllyjä olekaan.

Kirjat tekevät kodin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi vieroksua kirjoja kodissani. Olisi aika tyhjä koti, jos ei olisi kirjoja, sillä kaikenlaiset krumeluurit ja muu krääsä puuttuu lähes kokonaan, eikä edes kiinnosta minua. Kirjojen olemassaolo rauhoittaa ja on mukavaa, kun kotoota löytyy aina lukemista mihin tahansa mielentilaan.

Käytän toki myös kirjastoa, mutta läheskään kaikki kirjallisuus ei sinne päädy. Jos vähänkin erilaisempaa/vanhempaa/käännettyä haluaa, niin on pakko ostaa. Tuoreet jytkyt ja hypetetyt kirjat sinne toki huolitaan, mutta minähän luen paljon myös vanhempaa kirjallisuutta.

Ja käännettyä. Käännöskirjallisuus on vähemmistönä kirjastoissa eli lähinnä sieltä voi löytyä klassikoita ja ruotsalaisia dekkareita. Ja nykyään jonkin verran myös suomalaista kirjallisuutta.

Että hieman eri sarjassa painitaan kuin suomalaiset kirjastot. Minun lähikirjastossani ei ole edes vessaa.

Ps. Seuraavassa postauksessa mietteeni Sofi Oksasen Normasta. On pitänyt hieman sulatella kirjaa, mutta voin jo ennakkotiedoksi sanoa, että pidin. Tarkoitukseni on myös vääntää jonkinlainen kirjamessupostaus ensikertalaisen näkökulmasta.

Katsaus orjuuden historiaan

Lawrence Hill: The Book of Negroes
Black Swan, 2007
S. 488
Yhdysvalloissa julkaistu nimellä Someone Knows My Name

I seem to have trouble dying. By all rights, I should not have lived this long.

Kenties kaunein kirjan alku sitten Martaan. Muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan: niitä erottaa parisataa vuotta ja valtameri.

The Book of Negroes kertoo orjamarkkinoista. Siitä, kuinka mustia kaapattiin eri puolilta Afrikkaa ja kuljetettiin Yhdysvaltoihin valkoihoisten orjiksi.

Kirjan kertoja on Aminata Diallo, joka lopulta lukuisien vaiheiden kautta päätyy Lontooseen. Aminata on vain 12-vuotias, kun hänen kyläänsä tunkeudutaan ja hänet kaapataan monien muiden mukana. Matka on rankka, ja moni kuolee jo sen aikana.

Vaikka kirja on fiktiivinen, se mukailee todellisia tapahtumia. Miljöö- ja aikakuvaus on autenttista ja niissä onkin mielestäni kirjan vahvuus. Vaikka Aminatan kokemukset ovat koskettavia, en pääse niihin oikein tunnetasolla kiinni.

Mietin paljon, mistä se voisi johtua ja tulin siihen tulokseen, että tapahtumien kuvaaminen ja muu selittäminen syö tunteet. Toisaalta Aminata kertoo tarinaansa, kun hänellä on jo kaikki ns. hyvin (mikä on tietenkin suhteellista), joten ehkä myös se etäännyttää lukijaa. Ja onhan Aminatan ollut pakko kovettaa itsensä kestääkseen sen kaiken, mitä joutui kokemaan.

Kirjan pohjalta on tehty kuusiosainen tv-sarja. Katsoin sen trailerin ja mietin, että tämä voisi olla kirja, jonka pohjalta tehty sarja on parempi kuin itse romaani. Täytyypä katsella kys. sarja joskus, että voin joko vahvistaa tai tyrmätä ennakkoaavistukseni.

The Book of Negroes viittaa saman nimiseen kirjaseen, joka on oikeastikin olemassa. Varsinen Book of Negroes on laajin yksittäinen mustista ihmisistä kirjoitettu dokumentti Pohjois-Amerikassa aina 1900-luvun loppuun saakka.

It (The Book of Negroes) contains the names and details of 3000 black men, women and children, who, after serving or living behind British lines during the American Revolutionary War, sailed from New York City to various British colonies.

The Book of Negroes voitti Commonwealth Writers' -palkinnon vuonna 2008. Sanonkin, että hyvin kiinnostava ja koskettava kirja, ja rohkenen sitä suositella kaikille historiasta ja orjuudesta kiinnostuneille. Minulle tämä kirja avasi myös muutamia näkölulmia, joita en pahemmin ole tullut ajatelleeksi.

Kirjaa ei tutkimusteni perusteella ole käännetty suomen kielelle.