Valheellinen elämäni

Cris Owen: Valheellinen elämäni
Lady Madeleine Oy, 2002
s. 240

"Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu Finlandia-palkintoehdokkaaksi eikä haastamaan yhtään kaunokirjallista teosta."

Näin Owen kirjoittaa jo alkusanoissa ja ihan oikeassa hän onkin. En voi olla pohtimatta onko käsikirjoitusta edes luettu ennen painamista.

Ymmärrän, ettei Owenin äidinkieli ole suomi, mutta ei kai se ole mikään syy jättää oikolukematta ja siistimättä tekstiä.

En aio tämän enempää kirjan kieleen puuttua, koska se on turhaa: eiköhän se tullut jo selväksi, että se on järkyttävän huonoa. Jos kirjaa lukisi punakynän kanssa, sivuista tulisi melkoisen punakoita.

Mutta kuka on Cris Owen? Itse muistan hänet hämärästi teiniajoiltani ja liitän hänen nimensä lähinnä Miisaan ja Janina Frostelliin. Myös erityisesti hänen transsukupuolensa on jäänyt mieleeni: mies naisen kehossa.

Bongasin tämän kirjan erään ystäväni "kirppislaarista" (netissä) ja ilmoitin halukkuuteni ostaa kirjan (maksoi huimat 20 senttiä). Kirja kiinnosti minua ehkä eniten siksi, että Cris Owenin nimi toi mieleeni muistoja.

Tämä kirja tarjoaakin eräänlaisen nostalgiatripin teiniyteen, ja muistuttaa taannoisista kohuista iltapäivälehdissä. Tuolloinhan ei nettiä ollut, joten luin ahkerasti paperilehtiä.

Cris aloittaa kertomalla vaikeasta lapsuudestaan, ja kirja eteneekin aluksi kronologisesti. Myöhemmin tapahtuu omituisia aikahyppelyitä, jotka tekevät kirjasta ajoittain sekavan ja repaleisen.

Owen on ollut pariinkin otteeseen sairaalahoidossa mielenterveysongelmien takia. Rankka lapsuus ja seksuaali-identiteetin parissa painiskelu lienevät syitä siihen.

"Vaikka menneisyyteni oli traumaattinen, olin kuitenkin saanut kehitettyä itselleni vain kohtauksia, jotka nykyään kulkevat paniikkihäiriökohtausten nimellä. Tuolloin niitä ei vielä oltu diagnosoitu. Tänä päivänähän paniikkihäiriökohtaukset ovat melkein muotioikku, eikä ketään suljeta pakkohoitoon niiden vuoksi..."

Cris Owen on varmasti kokenut melkoisesti vaikeuksia elämässään jo lapsesta lähtien, joten kaikki kunnia hänelle, että on selviytynyt. En voi silti mitään, että hänen mielipiteensä ajoittain ärsyttävät. Kirjan perusteella luomani mielikuva Owenista ei ole mitenkään kovin mairitteleva.

Itse asiassa minulle tuli mieleeni tämä sarjakuva.

Ruutukaappaus Nyt.fi:n sivulta.

Owen kertoo ajastaan Jenkeissä:

"Olin kuin kotonani, tunsin löytäneeni henkisen asuinpaikkani. Kukaan ei kyseenalaistanut minua, vaan otti minut vastaan sellaisena kuin olen. Itse asiassa minua pidettiin usein liiankin normaalina ja se on jo aika paksua!

"Normaali! Minut leimattiin tuiki tavalliseksi tallaajaksi. Olin aina tuntenut itseni epänormaaliksi, muista poikkeavaksi yksilöksi, mutta yhtäkkiä olinkin pelkkää harmaata massaa. Se tuntui hyvältä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se hätkähdyttänyt.

Päätin, että on minussa sentään jotain erilaistakin. Kerroin avoimesti transsukupuolisuudestani. Itse asiassa toitotin sitä kaikille, jotka vain halusivat - tai jaksoivat - kuunnella."

Myönnän, että minun on vaikea kestää ihmisiä, jotka tuulettavat kuinka erilaisia ja erikoisia he ovat. Minua sellainen lähinnä tylsistyttää. Kyllä me olemme kaikki ihan erilaisia ja omalla tavallamme uniikkeja, vaikkei sitä erikseen mainostaisikaan.

"Olen usein sanonut, että olisi ollut helppoa syntyä Amerikkaan, sillä silloin olisi syntynyt valmiiksi tyhmänä."

"Olet liian hyvä Suomeen, äidilläni oli tapana sanoa ja Atlantassa ymmärsin sen todeksi."

Joskus tuntuu, että eniten meluavat ne, jotka pelkäävät olevansa samanlaisia, koska samanlaisuus on heille jotakin kammottavaa massasieluisuutta.

Minä pelkäsin nuorempana olevani erilainen ja friikki ja yritin olla mahdollisimman normaali, ettei kukaan huomaa. Pelko oli luonnollisesti lähinnä omassa päässäni: pelkäsin, että kaikki se paska mitä olen, näkyy päällepäin. Näin siis aikana ennen eheytymisen tietä (eli toisin sanoen terapiaa: olen käynyt kaksi kertaa pitkäkestoisessa terapiassa).

"En tiedä, mistä olen kummallisen tapani keksinyt, mutta se on paljastanut tehokkuutensa monta kertaa. Systeemi on yksinkertainen: asetan vastaajan istumaan vastapäätä itseäni, sytytän kynttilän ja alan kysellä. Teen liudan psykologisia kysymyksiä, joilla ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta joista voi päätellä paljon. Ehkä olen ollut liikaa psykologin vieraana itsekin, kun olen alkanut samastua päätohtoreiden toimintamalleihin."

Ja mitä nuo kysymykset sitten ovat? No, ne ovat mallia jos olisit eläin/hedelmä/plaaplaa mikä eläin/hedelmä/plaaplaa olisit? Millainen suhde sinulla oli lapsena isään jne. Hmm.

Nyt tapahtuu (kirja)blogihistoriani ensimmäinen sensuuri. Olen kirjoittanut tästä kirjasta pitkät pätkät, mutta arvaas mitä - jätän ne julkaisematta. Kerron kohta miksi.

Sitä ennen haluan sanoa, että en koe tätä kirjaa kovin uskottavana. Totuus on tuoli ulkona. Mielestäni kirjan tyyli on liioitteleva, ehkä jopa provosoiva. Vai onko kyseessä sittenkin huumori, jota en ymmärrä?

Tämä ei ole Owenin mielestä kohukirja. Minusta saattaisi ollakin. Kyytiä saa etenkin Janina Frostell ja muutama muukin.

Syy, miksi sensuroin tekstiä? Koska tämä kirja on tavallaan elämäkerta, se luonnollisesti henkilöityy Oweniin itseensä. En halua ruotia (sen enempää, mitä jo tein) "julkisesti" edes julkisuuden henkilön oletettua persoonallisuutta. Tästä kirjasta on kuitenkin vaikea kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Valheellinen elämäni on melko tapahtumapainotteinen eikä lainkaan syvällinen. Transsukupuolisuutta Cris käsittelee lähinnä sivulauseissa. Kirjan lopussa on joku infopaketti ruotsiksi, jota en jaksanut lukea.


Owen tuskin tätä lukee, mutta jos nyt jostain syystä niin käy, haluan vilpittömästi toivottaa hänelle kaikkea hyvää.