Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Juoksuhaudantie pähkinänkuoressa:

Iskä lyö äippää, äippä alkaa itkeä ja pakkaa kamansa ja kersan. Häipyy. Iskä jää ihmettelemään ja luulemaan, että äippä tulee takaisin, kunhan kiukku laantuu. No ei tule. Lyöminen oli viimeinen niitti, ei kuitenkaan se pääsyy kytkimen nostolle.

Iskä keksii – tai ainakin luulee keksivänsä - miten saa äipän ja kersan takaisin, ja ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa. Iskä paneutuu hyvin tarkasti suunnitelmaansa, sellaisella intensiteetillä, että ADHD-häiriöinen pakahtuisi kateudesta. Iskällä on suuret luulot ja jossain vaiheessa matkaa alkaa vintilläkin viirata.

Mitä tapahtuu: saako iskä perheensä takaisin, miten käy lihavalle kiinteistönvälittäjälle, entä alakerran väelle, joita iskän parveketupakointi häiritsee? Miten käy iskälle?

Kirjan loppuratkaisu oli taas pettymys. Koska kirjan tapahtumiin paneuduttiin niin suurella intohimolla ja yksityiskohtaisuudella, olisin kaivannut vähän yksityiskohtaisempaa loppuakin. En oikein osaa itsekään sanoa, millä tavalla yksityiskohtaisempaa, mutta jokin siinä jäi häiritsemään.

Juoksuhaudantie oli ihan ok, mutta ihan ok –kirjoja on aika paljon. Olisin voinut elää, jos en olisi sitä koskaan lukenut, mutta toisaalta olen iloinen, että luin. Lukeminen ei kuitenkaan ollut mikään kärsimysnäytelmä, jossa ajatus olisi katkennut tappavaan tylsyyteen joka toisen virkkeen kohdalla, vaan kirjaan oli mahdollista uppoutua ja unohtaa muu. Se on hyvä merkki.

Jollekin asunnonostajalle tämän kirjan voisi antaa lahjaksi –ihan huumorimielellä. Saattaa olla enemmän miesten kuin naisten kirja. Saatan tosin olla väärässäkin. Olen yrittänyt saada mieheni lukemaan Juoksuhaudantien (en ole vielä onnistunut) voidakseni tentata hänen mielipiteensä ja käyttää sitä sitten hyväksi omiin tarkoitusperiini.