Raiskaustapaus

 

Shiori Iton teoksen nimi Black Box viittaa raiskaukseen, joka tapahtuu suljettujen ovien takana ja on siten vaikea todistaa että mitään raiskausta on tapahtunut. Siispä tapauksesta ei suostuta nostamaan syytettä, vaikka aihetodisteita on.

Tämä on iso ongelma Japanissa. Tai ei se ole ongelma raiskaajille tietenkään. Noriyuki Yamaguchikin olisi päässyt pälkähästä, ellei Ito olisi sinnikkäästi päättänyt saada oikeutta.

Huomio tähän väliin: Ito ei kirjoittanut Black Boxia saadakseen huomiota itselleen, vaan koska haluaa nostaa esiin tämän epäkohdan Japanin lainsäädännössä, joka on paikoin varsin vanhentunut. Ito avaa seikkaperäisesti lainsäädäntöä raiskausten/seksuaalisen väkivallan osalta ja hänen oma keissinsä toimii mielestäni enemmänkin kehyksenä ja esimerkkinä. Toki hän kuvaa myös sitä, miten raiskaus vaikutti ja yhä vaikuttaa häneen.

Suuressa osassa raiskaustapauksia, uhri ja raiskaaja tuntevat toisensa. Näin on myös Iton tapauksessa. Hän tapaa Noriyuki Yamaguchin New Yorkissa työskennellessään journalistiopintojensa ohessa pianobaarissa tarjoilijana. Juttua syntyy, koska Yamaguchi on (media)alalla ja voi mahdollisesti auttaa Itoa löytämään työtä. Kyse on professionaalisten suhteiden luomisesta.

Kuluu muutama vuosi.

3.4. 2015.  Ito ja Yamaguchi tapaavat Tokiossa. Kyseessä on työhön liittyvä tapaaminen, joka toteutetaan ravintolassa syöden ja juoden kuten on melko tavanomaista Japanissa. Itolla ei siten ole syytä epäillä, että taustalla olisi muutakin.

Itolta katkeaa filmi kesken illan. Hän havahtuu yöllä siihen, että Yamaguchi raiskaa häntä. Hän on Yamaguchin hotellihuoneessa.

Ito kertaa illan ja yön tapahtumat. On melko todennäköistä, että Yamaguchi on huumannut Iton, mutta sitä ei tietenkään voida todistaa.

Muunlaisia todisteita saadaan. Muun muassa hotellin valvontakamerasta käy ilmi, että Yamaguchi on raahannut Iton hotelliin. Ito on avuttomassa tilassa eikä pystyisi omin jaloin kävelemään. Myös heidät hotellille kyydinnyt taksikuski antaa oman lausuntonsa, joka puoltaa Iton näkemystä.

En aio mennä yksityiskohtaisesti näihin, koska ne voi lukea kirjasta.

Tämä on aika hyhmäinen keissi, sillä on selvää että Yamaguchia suojelee myös hänen korkea asemansa ja siteet Japanin entiseen pääministeriin Shinzo Abeen.

Iton sinnikkyys kuitenkin tuottaa tulosta ja lopulta Yamaguchi saadaan oikeuden eteen. Yamaguchi kiistää viimeiseen asti raiskauksen, vaikka myöntää penetraation. Oikeus kuitenkin katsoo, että Yamaguchi aloitti raiskauksen Iton ollessa tiedoton.

Kirjassa käsitellään myös suostumusta ja sen ilmaisemista. Suosittelen kirjaa heille, joita Japanin lainsäädäntö ja yleinen asenneilmapiiri seksuaalirikosten tiimoilta kiinnostaa.

Raiskauksen kuvaaminen on mielestäni ainoa kohta, joka saattaa joillekin lukijoille olla liikaa. Noin muuten Ito on tyyliltään asiallinen ja pysyttelee faktoissa. Hän avaa jonkin verran omaa taustaansa, mutta pysyttelee yleistasolla ja mainitsee lähinnä relevantteja asioita.

Tapaus on saanut paljon kansainvälistä huomiota, googlettamalla löytyy jos kiinnostaa perehtyä aiheeseen enemmän, mutta ei jaksa lukea kirjaa.


Shiori Ito: Black Box
alkuper.  文藝春秋, 2017
Tilted Axis Press, 2021
japanista englannintanut Allison Markin Powell
s. 213

Juuria selvittelemässä

Olen lukenut viime aikoina ja luen edelleen. Nyt on vaihe, kun koen suurta vaikeutta saada ajatuksiani ulos, koska ne karkailevat kuin ketun aitauksessa hätyyttelemät kanat.

Tuorein lukemani romaani on Chibundu Onuzon Sankofa, joka jätti omituisen jälkimaun jota voisin kuvailla vaikkapa sanoilla “jaahas”, “vain niin”, “sillä lailla”, “selvä”.

 

Anna on mustan isän ja valkoisen äidin “rakkauslapsi”. Suhde syntyy Briteissä eikä se kauan kestä, sillä isä häipyy maisemista jo ennen Annan syntymää eikä äiti ole halukas puhumaan Annalle tämän isästä. Kun Annan äiti sitten menehtyy, jo keski-ikäiseksi ennättänyt Anna saa jäämistöstä käsiinsä isänsä vanhat päiväkirjat.

Alkaa tutustumismatka juurille.

Annan oma avioliitto on kariutumassa ja tytär jo omillaan, joten Annalla on hyvin aikaa kaivella menneisyyttä. Selviää, että Annan isä on ollut läntisessä Afrikassa sijaitsevan (kuvitteellisen) Bamanan valtion presidentti ja diktaattori.

Ja hän on yhä elossa. Ei muuta kuin tapaamaan.

Tarina herättää pohtimaan omia juuria ja taustaa, ulkopuolisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunnetta. Anna on elänyt aikuisikänsä lähinnä miehensä siipien suojassa antaen puolison tehdä tärkeimmät päätökset.

Rasismi ja ennakkoluulot.

Anna on Bamanassakin ulkopuolinen eikä sitä epäröidä tuoda esille. Paikallisilla on omat käsityksenä (ennakkoluulot, oletukset) siitä, millaisia obronit ovat.

Sankofa on kiinnostava teos, mutta kokonaisuus jää minun makuuni latteaksi. Ehkä perimmäinen sanoma on, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itseään ja paikkaansa elämässä. Tai ainakin etsimisen voi aloittaa myöhemmälläkin iällä.

Tarinassa on melko paljon rönsyjä, joille en näe perustetta. Esimerkiksi Annan tyttären syömishäiriö tuntui melko turhalta sivujuonteelta.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja pääsääntöisesti melko sujuvasti etenevä romaani, joka loppupuolella saa jopa hieman trillerimäisiä piirteitä.

Chibundu Onuzo: Sankofa
Virago 2021
s. 291

Chibundu Onuzo Wikipediassa.

Palkkamurhaajanaisen tilinpäätös

Tulin jälleen lukeneeksi kirjan, josta en oikein osaa muodostaa mielipidettä. Kirja jätti samalla lailla hämmentyneeksi kuin vastikään lukemani Nukentekijä. Nyt kyseessä on eteläkorealaisen Gu-Byeong-Mon romaani The Old Woman wtih the Knife.

 

Gu-Byeong-Mo: The Old Woman with the Knife
alkuper. Pagwa, 2013
Canongate, 2022
koreasta englannintanut Chi-Young Kim
s. 281


Hornclaw on 65-vuotias palkkamurhaaja, joka harkitsee eläköitymistä. Kroppa on alkanut reistailla ja salakavalasti myös muisti. Tai mieli. Ja ehkä ikääntyminen myös muuttaa ja saa aikaan menneisyydessa tapahtuneiden asioiden kertaamista ja uudelleentulkintaa.

Ja sitten menneisyys palaakin kummittelemaan nuoren nousukkaan muodossa. Lukija on askeleen Hornclaw'ta edellä, sillä lukija pystyy yhdistelemään tapahtumia ja päättelemään asioita. Hornclaw itse sen sijaan on hämillään ja pohtii motiivia nousukkaan omituiselle käytökselle, jonka aluksi pistää mahtailun piikkiin. Mutta kyseessä ei sittenkään taida olla silkka brassailu.

Kiintoisa kertomus palkkamurhaajanaisesta ja hänen alalle päätymisestään, joka valottuu hiljaksiin tarinan edetessä. Muita malleja ei oikeastaan ollut, joten Hornclaw tarttui siihen, mitä oli tarjolla. Se ei tietenkään ole synninpäästö ihmisten tappamiselle, mutta mutta… Elämän ehtoopuolella on sitten aikaa ajatella tekosiaan.

Koukuttava romaani, joka antaa juoneen liittyviä vastauksia riittävästi, mutta kaikenlainen muu pohdinta jää lukijalle. Muulla pohdinnalla tarkoitan moraalista pohdintaa ja joitakin valintoja. Oikeastaan motiivien pureskelukin jää melko lailla lukijan harteille. Samoin tunteet.

Kirja jätti varsin kliinisen olon, vaikka ilmeisesti oli tarkoitus, että Hornclaw'ssa herää tunteita ja tuntemuksia, joita hänellä ei ollut aikoihin ollut. Ne kyllä tulevat kirjassa esille, mutta ikään kuin matter of fact – eli tunne puuttuu tunnekuvauksesta (!).

Virkistävää on, että kirjan päähenkilö on nimenomaan nainen eikä ihan nuorikaan enää. Ja että tämä 65-vuotias nainen ei ole mikään avuton mummeli, jota kuvataan kehon kremppojen kautta vaikka itse asiassa Hornclaw’n kroppa kremppaakin ja sitä tuodaan esille aika paljon. Hieman ristiriitaista, mutta ehkä tarkoitus on alleviivata sitä, että rapistumisesta huolimatta naiset ovat sisukkaita. Sivuliepeessä nimittäin lukee

...no matter their age, the female of the species is always deadly than the male.

Kirjaa luki mielenkiinnolla, mutta kliimaksi jäi puuttumaan. Juoni sinänsä on kiinnostava ja koukuttava, mutta tunnetasolla kirja jätti kylmäksi. Mahtaako jotain olla kadonnut käännöksen myötä, jään miettimään.

Vastaavaa aihetta käsittelee muuten myös Un-Su Kim teoksessaan Plotters, joka oli enemmän makuuni. Siinä oli sellaista syvyyttä, joka tästä Old Womanista mielestäni puuttuu.