Hae tästä blogista

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Lukukuulumisia ja sitaatteja

 

Kirjoitin aiemmin Choi Eunyoungin novellikokoelmasta Shoko’s Smile. Olin silloin lukenut kaksi ensimmäistä novellia, joista pidin kovasti.

Nyt olen lukenut kirjan muutkin novellit ja totean, että kokoelma on melko tasalaatuinen. Tosin mikään muu novelli ei oikein noussut kirjan nimikkonovellin tasolle. Toisaalta näitä novelleja on vaikea verrata, koska kussakin on omanlaisensa asetelma ja lataus.

Ihmissuhteet – erityisesti ystävyys tai äitien ja tytärten väliset suhteet – nousevat novelleja yhdistäviksi tekijöiksi. Yleistunnelma kussakin novellissa on hieman unenomainen ja usein melankolisen pohjavireen sisältävä. Eivät nämä kuitenkaan depressiivisiä ole, haikeus olisi ehkä kuvaava sana.

Hieno kokoelma, kannatti lukea vaikka uuteen novelliin tarttuminen oli aina melko raskas prosessi. Siis saada itsensä aloittamaan lukeminen. Kun alkuun pääsi, niin novellin luki yleensä yhdeltä istumalta iltasella.


Choi Eunyoung: Shoko's Smile
John Murray 2021
alkuper. Shokoui Miso
koreasta englannintanut Sung Ryu


Yleiset lukukuulumiset

Olen lukenut tänä vuonna tähän mennessä vähemmän kuin yleensä eikä luettujen määrä (nyt 55) tästä taida hirveästi enää nousta, vaikka vuotta on vielä jäljellä. Otaksun, että noin viitisen kirjaa tullee vielä luettua eli lopullinen määrä jää kuudenkympin kieppeille. Asia ei sinänsä minua haittaa, koska en lue suorittaakseni jotain vaan intressieni mukaan. Perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsauksen teen joko loppu- tai alkuvuodesta.

Helmet-lukuhaaste
menee tänäkin vuonna penkin alle. En ole enää edes jaksanut päivittää listaa enkä varta vasten etsiä siihen sopivaa luettavaa. Luulen, että ensi vuonna skippaan koko haasteen. En näe syytä roikkua mukana haasteessa, josta en enää jaksa innostua.

Minulla on useampi kirja parhaillaan kesken, eniten lukuaikaa saa nyt Kerry Daynesin The Dark Side of the Mind

Daynesin kirjan pariin on aina helppo palata, vaikka viime aikoina on vaivannut ja vaivaa edelleen suuret keskittymisvaikeudet. Ei ole sama asia kuin lukujumi tai muu lukuvaikeus. Kirjat kiinnostavat edelleen ja haluaisin käyttää enemmän aikaa lukemiseen, mutta oman mielenterveyden kanssa on nyt hankala kausi ja se vaikuttaa keskittymiseen.

Olen alkanut pitkästä aikaa taas tehdä sitaattitauluja. Osan sitaateista olen poiminut jo kauan sitten lukemistani kirjoista. Olen nämä julkaissut vastikään Insta-tililläni. Sinne voi tulla seuraamaan @kirjakivaa.

Instagram on siitä melko armollinen paikka (ainakin toistaiseksi ja kenties vain minulle), että siellä on mahdollista luoda hyvin omannäköinen kupla. Ei tarvitse katsoa yhtään mitään, mitä oma silmä ei siedä. Pakolliset mainokset ja sponsoroitu sisältö fiidin seassa on usein melko lailla sitä, mikä muutenkin kiinnostaa tai jos ei kiinnosta, ei kuitenkaan aiheuta päänsärkyä ja mielipahaa.




keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Väkivallan uhka

Vihdoin ja viimein pääsin jatkamaan D.A. Mishanin niin sanottua Avraham-dekkarisarjaa. Koronan takia kirjastosysteemit olivat täällä pitkään sekaisin (alueeni pienimmät kirjastot ovat olleet kokonaan kiinni jne.) eikä osa kirjoista ole ollut lainattavissa ja plaa plaa.

En jaksa nyt enempiä vinkua, koska muistelisin että olen näitä kirjastoasioita aika lailla harmitellut Koronan aikana. Oma lähi- joka on myös lempikirjastoni aukesi vasta pari päivää sitten (sitä alettiin remontoida juuri sopivasti, kun sen olisi vihdoin saanut avata ja kuten rempoille on ominaista se ei valmistunut ajallaan) ja oli onnenkyyneleet vierähtää silmäkulmasta kävellessäni sinne ensimmäistä kertaa sisään about puoleentoista vuoteen.

(Huom. toki täällä on muitakin kirjastoja, mutta ei se ole sama asia)

Mutta jos nyt siihen kirjaan, joka sekin ehti kadota kirjastolistoilta ja tulla sitten vaivihkaa takaisinkin. Tutkimattomia ovat täkäläisten kirjastojen kirjojen tiet.


D.A. Mishani: A Possibility of Violence
alkuper. Efsharut shel Alimut, 2013
Quercus, 2014
hepreasta englannintanut Todd Hasak-Lowy
s. 295

Rikostutkija Avraham Avraham palaa Brysselistä pitkältä lomalta takaisin Tel Aviviin eikä loma ehdi ihan loppua, kun hän saa tutkittavakseen mysteerimatkalaukun tapauksen. Läheltä päiväkotia on löytynyt matkalaukku, jossa on feikkipommi. On mahdollista, että kyseessä on vasta pelottelu ja lisää on tulossa.

Avraham eli kavereiden kesken Avi tarjoutuu kuulustelemaan epäiltyä, joka on virunut jo useamman tunnin sellissä odottamassa. Epäillyn on nähty pakenevan paikalta matkalaukun jättämisen akoihin. Olisiko voinut käydä niin hyvin, että tekijä saatiin heti kiinni?

Toisaalla perheenisä Chaim Sara on huolissaan lapsistaan. Nuorempi lapsista on päiväkodissa, jonka läheisyydestä matkalaukku löydettiin, hoidossa. Onko päiväkoti turvallinen paikka lapsille? Tosin Chaimia ei tunnu se niinkään huolettavan, vaan jokin ihan muu asia. Tämä muu asia paljastuu vaivihkaa ja pienin vihjein lukijalle. Sen sijaan poliisilla ei näistä ole hajua ja on hieman riipivää näin lukijana oivaltaa juttuja ja ymmärtää, että tutkinta saattaa olla ihan väärillä raiteilla.

Vähän niin kuin ensimmäisessäkin kirjassa eli The Missing Filessa, jolloin jääräpäinen Avi halusi pitää kiinni omista olettamuksistaan eikä siksi kyennyt ottamaan huomioon muita mahdollisuuksia. Edellinen keissi jätti Aviin syvät haavat, joita hän vieläkin nuolee. Hän yrittää välttää tekemästä samoja virheitä kuin aiemmin, mutta…

Avi on ihminen, ihminen on erehtyväinen. Ihminen on tavallinen kuolevainen eikä mikään röntgen-katseella varustettu yli-ihminen, jonka intuitio johdattaa häntä aina oikeaan suuntaan ja auttaa kerimään auki sotkuisimmatkin vyyhdit. Dekkarigenre on täynnä näitä superihmisiä, jotka vain aavistelevat oikein. Heille riittää yksi vihje ja heti tiedetään, mihin se viittaa ja arvataan oikein, saadaan rikolliset kiinni ja ollaan sankareita.

No, tässä kirjassa ei ole sankareita. Tässä kirjassa on ihmisiä. Miellyttävää vaihtelua ja varmaan juuri siksi pidänkin näistä Mishanin dekkareista (plus tietysti miljöö). Ei mitään superälykkäitä sooloilevia alkoholistipoliiseja tai traumatisoituneita hermokimppuja, joiden äly kuitenkin valaisee puoli valtakuntaa tai ainakin poliisitalon, jossa työskentelevät.

A Possibility of Violencessa on viittauksia ensimmäiseen kirjaan (The Missing File) ja tiettyä jatkuvuutta liittyen muun muassa Avin henkilökohtaiseen elämään eli suosittelen aloittamaan tämän sarjan lukemisen ensimmäisestä kirjasta.

Brutaalisuusmittari 0/3
. Väkivallan uhkaa on ja väkivaltaakin, mutta sen kuvailu on minimaalista. Sopii herkemmillekin.


Avi Avraham -sarja:

1. The Missing File
2. A Possibility of Violence
3. The Man Who Wanted to Know Everything
4. אמונה (kirja on tänä vuonna julkaistu hepreaksi, ei ole käännetty englanniksi)

Mishanilta on käännetty englanniksi myös trilleri nimeltä Three, se on itsenäinen teos.

torstai 18. marraskuuta 2021

Kissakirja ja tyhjät fraasit

Sosuke Natsukawa: The Cat Who Saved Books
alkuper. 本を守ろうとする猫の話
Picador 2021
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 220


Pehmyt pumpulipallero, jonne voi sukeltaa ja lillutella väsyneitä raajojaan. Voi sulkea silmät ja päästää pienen hymyn huulille, keinua pilvilinnassaan odottaen vain hyviä asioita tapahtuvaksi.

Sellainen on Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved Books, joka on suomennettu nimellä Kissa joka suojeli kirjoja. Ei yhtään terävää kulmaa, ei särmää. Vain kaikkialle ulottuvaa pehmeyttä ja hyvää mieltä.

Tällaisille kirjoille on paikkansa ja täytyy todeta, että luin kirjan juuri oikeaan aikaan. Halusin helppoa ja turvallista ja sitä sain suloisen maagista realismia pullistelevan tarinan muodossa. Mieleen jää kauniita kuvia lentelevistä kirjoista, lämmin tunnelma.

Ihan kiva, sanoisin. Eikä sitten muuta.

Todellakaan ei nyt muuta, koska kyseessä on sellainen kirja joka ei herättänyt minussa varsinaisesti mitään ajatuksia (ja se on ihan ok). Ehkä ihmettelen hypeä kirjan ympärillä, kun mieleeni tulee useampikin vastaavaa tyyliä edustava japanilainen kirja, joka on mielestäni parempi. Mainitsen vaikkapa Keigo Higashinon The Miracles of the Namiya General Store. Kyseinen kirja edustaa erilaisempaa Higashinoa kuin muut häneltä lukemani kirjat (olen lukenut kaikki häneltä englanniksi käännetyt teokset ja innolla odotan ensi kuussa julkaistavaa uusinta käännöstä)

Japanista käänetään englanniksi ihastuttavan monipuolisesti kirjallisuutta. Toivoisin samaa monipuolisuutta suomalaiseenkin kääntämiseen. Japanilaisessa kirjallisuudessa on paljon eri genrejä ihan niin kuin kaikkien (miinus Pohjois-Korea) maiden kirjallisuudessa. Sieltä löytyy paljon ammennettavaa.

Tästä sainkin aasinsillan ihmetykseni aiheeseen.
 

Ihana, just sellainen japanilainen kirja. Mitä se tarkoittaa? Sanotaanko myös mukava kirja, just tällainen suomalainen/argentiinalainen/chileläinen tunnelma ja ajatukset. Mitä se tarkoittaa?

Otaksun, ettei kovin monelle tulisi mieleen sanoa esim. Ryu Murakamin Coin Locker babiesista, että just tällainen ihana japanilainen tunnelma. Tai Koushun Takamin teoksesta Battle Royale, että söpö japanilaisia ajatuksia sisältävä tiiliskivi.

Toki tiedostan, että kieli (ja kulttuurikin tietyssä mielessä) asettaa sekä rajat että raamit kerronnalle. Näin on jokaisen kielen kohdalla. Koen kuitenkin kyseenalaisena typistää jonkin tietyn maan kirjallisuus fraasiksi, jota ei sitten avata ollenkaan. Näin ne jäävät vain eksotisoiviksi irrallisiksi kliseiksi. Eihän suomalainenkaan kirjallisuus ole pelkkää sotaa ja kurjuutta tai muuta samalla tyylillä kirjoitettua melankolista itkuvirttä.


Kuvassa Brentfordin kirjasto, jonka pihalla kuvasin Natsukawan kirjan pari viikkoa sitten. Kirjasto ei kuulu minun kirjastopiiriini, mutta rakennus on niin kaunis, että haluan jakaa sen kauneuden blogissanikin.

perjantai 12. marraskuuta 2021

Loppu silpomiselle

Nice Leng’ete (with Elizabeth Butler-Witter): The Girls in the Wild Fig Tree
Wildfire, 2021
s. 230

Kirjan alaotsikko on mahtipontinen:

How I fought to save myself, my sister, and thousands of girls worldwide


Minulla on ongelmia tällaisen mahtipontisuuden kanssa, mutta annan sen anteeksi koska tässä tapauksessa se on aivan totta. Nice Leng’ete on tosiaan uutterasti taistellut auttaakseen ensin heimonsa (masai) tyttöjä ja naisia ja myöhemmin muita tyttöjä Keniassa ja muualla Afrikassa.

Ensin pitää tietenkin auttaa itseään, että voi auttaa muita.

Nice Leng’ete syntyi 1991 ja varttui piskuisessa Noomayianatin kylässä Keniassa. Noomayianat on masaikylä, joka sijaitsee Kimanan kaupungin lähellä.

My father liked to show us off to his friends. He brought a coworker, a white English speaker, to my celebration.
”isn’t she a pretty one?” he said, watching me smile.
”Nice baby, nice baby.” he (the coworker) cooed.
”I like that,” said my father. ”We will call her Nice.”

 

Nicen ollessa nelivuotias hänen äitinsä vie tyttärensä katsomaan silpomista ja tuo tilaisuus jää kalvamaan Nicen mieltä. Se on suuri möykky, joka varjostaa muuten onnellista lapsuutta. Silti tuntuu itsestään selvältä, että ”leikkaus” lopulta tehdään hänellekin. Ei ole vaihtoehtoja. Naisen (ja miestenkin kyllä) elämänkaari on melko lailla raamitettu syntymästä lähtien.

FGM ei silvo pelkästään tyttöjen sukuelimiä, vaan heidän koko elämänsä. Se vie mahdollisuudet muuhun kuin siihen jähmeään käsikirjoitukseen, joka koskettaa oikeastaan koko yhteisöä ja sen tulevaisuutta. Sillä tyttöjen sukuelinten silpominen vaikuttaa myös miehiin, se vaikuttaa kaikkeen.

Silvottu tyttö harvemmin (eli ei koskaan) saa käydä koulunsa loppuun (jos siis edes pääsee kouluun asti). Hänestä tulee ties monesko vaimo ja pian äiti ties kuinka monelle lapselle. Nice välttää silpomisen (toisin kuin sisarensa Soila), koska hän karkaa. Hän karkaa useammankin kerran välttyäkseen tuolta toimenpiteeltä.

Merkittävä auttaja on hänen isoisänsä (joka varsinaisesti on hänen isänsä veli), josta tulee erityisen tärkeä Nicelle hänen vanhempiensa kuoltua. Nicen vanhemmat kuolevat alle vuoden perästä toisistaan, ensin Nicen isä ja sitten äiti. Nice itse on tuolloin noin seitsemänvuotias. Todella surullista, myös kuolinsyyt eli Aids, jota tässä kirjassa myös sivutaan. Samoin Nicen ja Soilan sisarsuhdetta kuvataan kauniisti.

Silpomiseen ym. liittyen vielä: Nicen äiti toimii perinteiden ohjaamalla tavalla. Hän on hyvä ja rakastava äiti, traditionaalisuus ei sitä miksikään muuta. Samoin Nicen isä on läsnäoleva ja melko edistyksellinenkin masai. Nice saa kokea lapsuuden rakastavan perheen ympäröimänä, vaikka isällä on toinenkin vaimo. Tai itse asiassa ensimmäinen, sillä Nicen äiti on se toinen vaimo.

En aio näihin perhekuvioihin paneutua enempää. Jos masaikulttuuri ja sen perinteet kiinnostavat, niin kannattaa tämä kirja lukea ihan vain sen takia. Nice kuvaa, analysoi ja perustelee hyvin. Hän pitää isäänsä tietyllä tavalla ikoninaan: juuri isältä hän on oppinut kuuntelemisen taidon.

Kuunteleminen (ja kysyminen) tuntuu olevan aliarvostettua tässä öyhöttämisen maailmassa, jossa eniten puhuvat kuvittelevat olevansa tärkeitä ja luulevat tulevansa kuulluksi. Pidetään arvokkaana olla äänessä ja esittää omia näkemyksiä, jyrätä toisten. Ei jakseta kuunnella, koska ollaan olevinaan niin tärkeitä, että muidenhan tässä pitää minua kuunnella. Minä tiedän, miten maailma makaa ja kälä kälä.

Voi miten nautin Nicen ajatusten lukemisesta ja hänen tavastaan hahmottaa maailmaa. Olisipa enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä! Osa uskostani ihmiskuntaan palautui tämän kirjan lukemisen myötä. Jos kannat harteillasi suurta maailmantuskaa, niin lue tämä kirja ja näe hyvyys ihmisissä.

Kirjan tyyli on elämäkerrallinen eli Nicen elämää ja sen käännekohtia käydään läpi melko kronologisesti. Luvut ovat lyhyitä ja otsikoituja, mikä luo tarinankerronnallisen vaikutelman. Pidän kovasti ja se sopii kirjan tyyliin.

Kestää aikansa ennen kuin päästään alaotsikossa mainittuihin tekoihin. Vaan mitäpä siitä: harvemmin elämää voi typistää muutamaksi teoksi ja usein matka on kiinnostavampi kuin pääteasema. Tosin Nice ei ole vielä pääteasemaa nähnytkään: matka jatkuu edelleen asemalta toiselle. Minä jään seuraamaan ja ennen kaikkea – kuuntelemaan.

Tämä on muuten mainio kirja sinulle, joka haluat vaikkapa verestää mahdollisesti ruosteessa olevaa englannin kieltä. Kieli ja sanasto ovat mielestäni nimittäin tosi simppeleitä eli mikään kaunokirjallisesti merkittävä teos tämä ei ole. Mutta eipä se ole tarkoituskaan. Kieli on väline, jolla on useita tehtäviä ja eräitä niistä ovat välittää tietoa, antaa ajatuksia ja herätellä ajattelemaan. Tyyli valitaan tarkoituksen mukaan.

Nice Nailantei Leng’ete kertoo tarinansa, TED Talk Amsterdam.

 

Olen aiemmin lukenut muun muassa Hibo Warderen tietokirjan Cut, joka käsittelee niinikään silpomista. Nämä kirjat täydentävät todella hyvin toisiaan ja tuovat esille erilaisia näkökulmia ja vaihtoehtoja parantaa tilannetta. Yhteistä on se, että muutoksen täytyy tapahtua (kulttuurin) sisältä käsin. Sen pitäisi olla itsestään selvää. Ei voi mennä huutelemaan toiseen kulttuuriin, että lopettakaapa tuo ja tehkääpä noin.

Masaihin liittyen olen lukenut Corinne Hofmannin kirjat The White Masai ja Back from Africa. Erityisesti The White Masai sai kyllä niin sanotusti kulmat kattoon usemmankin kerran.

perjantai 5. marraskuuta 2021

Selviytyjät ja sivupolkuna äijä-ähky

Jane Harperista on vaivihkaa tullut kirjailija, jonka kaikki kirjat nähtävästi haluan lukea. Jännä juttu sikäli, että taannoin ajattelin skipata koko kirjailijan.

Muutin kuitenkin mieleni luettuani Harperin ensimmäisestä romaanista The Dry (suom. Kuiva kausi) muutamia bloggauksia. Näinkin voi siis käydä: enpä taida lukea -listan kirja voi päätyä täytyypä lukea -listalle just like that.

Harperin maltillinen tyyli ja tempo viehättävät minua. Minnekään ei ole kiire, mutta matkaa tehdään  kyllä eikä jäädä paikalle polkemaan. Jos ei tällainen tyyli innosta, niin tuskin innostaa tämä Harperin tuorukainenkaan eli The Survivors, josta on muuten tulossa suomennos ensi kesänä nimellä Selviytyjät.

Jane Harper: The Survivors
Abacus, 2020
s. 378


Nyt ei ollakaan Australiassa, vaan Tasmaniassa pienessä rannikkokaupungissa nimeltä Evelyn Bay. Kolmikymppinen Kieran Elliott saapuu Sydneystä vaimonsa kanssa entiseen kotikaupunkiinsa auttamaan äitiään muutossa ja muutenkin olemaan tukena. Kieranin isän dementia on edennyt siihen pisteeseen, että häntä on pidettävä silmällä koko ajan.

Evelyn Bayssa vaanivat muistot, joita Kieran ei jaksaisi muistella. Menneisyydessä tapahtunut onnettomuus ja sitä seurannut syyllisyyden tunne kalvaa edelleen Kieranin – ja muutaman muunkin – mieltä.

Tunnelma hankaloituu entisestään, kun rannalta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole onnettomuus, vaan murha. Murha ja sen tutkinta nostaa kollektiiviseen muistiin taannoisen onnettomuuden, joka ravisteli Kieranin lisäksi koko kaupunkia.

Evelyn Bay on kiehtova miljöö, johon Harper puhaltaa hengen mielenkiintoisten henkilöhahmojen ja heidän keskinäisten suhteidensa myötä. Vaikka Evelyn Bay on näennäisesti pysynyt samana Kieranin ollessa poissa, ovat ihmiset muuttuneet – elämä kullakin jatkunut tahollaan. Osa jäänyt, osa lähtenyt. Jokunen tullut.

Kuten aiemmin jo mainitsin, Harperin tyyli on rauhallinen ja maleksien etenevä. Painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja siinä, mitä ei sanota ääneen. Yleistunnelma on haikea, surumielinenkin. Iloakin toki on, ja toivoa.

Epämääräinen huomio:

Tämä on Harperin neljäs romaani. Kaikissa hänen kirjoissaan keskeisenä henkilönä on mies (The Survivorsissakin asioita kuvataan lähinnä Kieranin näkökulmasta). Osittaisena poikkeuksena Luonnonvoimat, jossa seurattiin paljon tukkanuottasilla olevien naisten rämpimistä ryteikössä.

En tiedä, miksi mainitsen tämän (ja nyt mietin deletoisinko tämän osan postausta). Pistää varmaan silmääni nyt siksi, koska olen viime aikoina lukenut melko miespainotteista kirjallisuutta ja siis erityisesti sellaista, joissa ei juuri naisia (tai muitakaan sukupuolia) esiinny. The Survivorsissa sukupuolten kirjo on onneksi laajempi.

Voipi tietysti pohtia, mitä väliä sillä on mitä sukupuolta kirjassa esiintyy. Ei sillä olekaan, mutta se tapa millä sukupuolta kuvataan ehkä häiritsee. Tai kenties enemmän häiritsee se, miten poissaolevaa sukupuolta kuvataan. Enkä edes tiedä onko ”häiritä” oikea termi. Kyllästyttää voisi olla parempi.

Ja joo, Metro se oli taas mielessä tätä huomiota kirjoittaessani. Ehkä se oli tietyiltä osin liian ”äijämäinen” minun makuuni.

(antaa olla, en deletoi)

Lopullinen tuomio:

The Survivorsissa toimii sekä miljöö, tunnelma että henkilöt (ja se juonikin tietty). Niin elävästi kirjoitettu, että astelin lukuisia kertoja itsekin Evelyn Bayn rannoilla ja tutkin luolia.

Brutaalisuusmittari: 0/3
Tämä kirja sopii myös heille, jotka eivät kaipaa yksityiskohtaisia rikoskuvauksia, veressä uiskentelua sun muuta väkivaltaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Elämää metrotunneleissa

 

Dmitri Glukhovsky: Metro 2033
alkuper. ?
Gollancz, 2010
venäjästä englannintanut Natasha Randall
s. 458

Kirja jota inhosin ja josta pidin. Kirja joka puudutti, mutta kuitenkin koukutti. Paitsi silloin kun puudutti. Kirja, jossa periaatteessa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan tapahdu mitään.

Ristiriitaista.

Sellainen lukukokemus Dmitri Glukhovskyn Metro 2033 oli minulle. Sitä luettiin kauan ja hartaasti, peräti viisi viikkoa, LauraKatarooman kanssa. Mietin, että olisin saattanut jättää kirjan kesken (tosin en olisi ehkä sitä edes aloittanut), ellemme olisi sitä lukeneet kimpassa.

Eli onni, että luimme sen yhteislukuna, koska näin jälkikäteen ajateltuna kirja kuitenkin palkitsi enkä lukemisenkaan lomassa kokenut aikani menevän hukkaan, vaikka se (lukeminen) ajoittain aikamoista tervanjuontia oli.

Metro 2033 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Maailma on tuhoutunut ja ihmisiä elelee Moskovan metrotunneleissa. Ulkoilma on saastunut ja siellä vaanii monenlaiset vaarat. Omituiset eliöt, mutantit, säteily… Ei siis asiaa maanpinnalle ilman suoja- ja asevarustusta.

Osa metroasemista on tyhjillään, osassa on asutusta. Kuten ihmisille on tyypillistä, asemille on syntynyt ”valtakuntia” erilaisine käytäntöineen. Osa asemista on liittoutunut keskenään, osa on itsenäisiä. Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa, mutta tunneleissa piilee omanlaisensa vaarat.

Parikymppinen Artyom asuu isäpuolensa kanssa asemalla nimeltä VDNKh. Elo asemalla on melko rutiininomaista: kullakin on oma tehtävänsä ja paikkansa. Ulkomaailman uhat ovat kuitenkin alati läsnä.

Kun Artyom saa tehtävän, hän ei liiemmin epäröi sitä ryhtyä täyttämään. Tehtävä on niinkin yksinkertainen kuin toimittaa viesti eräälle henkilölle toiselle asemalle. Matka on vaarallinen, mutta Artyomilla tuntuu olevan onni puolellaan, sillä kuin ihmeen kautta aina löytyy joku auttamaan häntä kiperissä tilanteissa.

Metron maailma on sekä kirjaimellisesti että muutenkin synkkä ja pimeä. Miesvaltaisuus alkaa rasittaa (tähän voi olla osasyynä myös se, että olen jostain syystä viime aikoina onnistunut lukemaan useita kirjoja, joissa on lähinnä pelkästään miehiä), samoin ummehtuneet ajatuskaavat joissa ei varsinaisesti ole sijaa naisille (muuta kuin lisääntymiskoneina ja kodinhengettärinä). Miesten ajatuksia ruoditaan, elämäntarkoitusta pohditaan miehisestä näkökulmasta (ensimmäistäkään naisnäkemystä ei kirjassa ole) ja pitkiä monologeja (jotka ajoittain lähentelevät saarnaa) milloin mistäkin esiintyy.

Puuduttavimmiksi koin monen sivun mittaiset jaaritukset milloin uskonnosta, milloin muusta uskomuksesta tai vastaavasta joista suurin osa ei mielestäni juonen kannalta ollut mitenkään oleellisia. Toki ne taustoittavat kirjan maailmaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minun makuuni aivan liian perinpohjaista ja lopulta melko mitäänsanomatonta tyhjäkäyntiä. Metron maailmaa olisi varmasti voinut kuvata kiinnostavammallakin tavalla.

Sillä sellaistakin kirjassa esiintyy: kiinnostavia ajatuksia ja pohdintoja, vertauskuvia ja tarinoita. Alla eräs suosikkini.


”Do you know the parable about the frog in the cream?
Two frogs landed in a pail of cream. One, thinking rationally, understood straght away that there was no point in resistance and that you can’t deceive destiny. But then what if there’a an afterlife – why bother jumping around, entertaining false hopes in vain? He crossed his legs and sank to the bottom. The second, the fool, was probably an atheist. And she started to flop around. It would seem that she had no reason to fail about if everything was predestined. But she flopped around and flopped around anyway… Meanwhile the cream turned to butter. And she crawled out. We honour the memory of this second frog’s friend, eternally damned for the sake of progress and rational thought.”



Kirjan loppu kruunaa kokonaisuuden. Minun kohdallani se pelastaa osan lukukokemuksesta ja nostattaa kirjan arvoa silmissäni. Joku muu voi olla eri mieltä ja saa ollakin.


Tuomio: kannatti lukea ja toki täytyy ne kaksi muutakin trilogian osaa lukea (jotka on jännittävästi nimetty Metro 2034 ja Metro 2035). Mutta täytyypä ensin toipua tästä.

Edit. 4.11.2021 kello 9:25

Metrosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä. Kirjasta on suomennos.