Hae tästä blogista

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Avioliitonrikkoja rakastuu kohteeseensa

Vanha sanonta moni ”kakku päältä kaunis” pitää paikkansa Stephanie Scottin romaanin What’s Left of Me Is Yours. Makuasia toki niin kuin kakut nyt yleensä.

Lupaava alku kääntyi melko pian mielestäni pitkitetyksi epäkiinnostavaksi haahuiluksi, jossa kaiketi luotiin tunnelmia ja syvyyttä, mutta minun kohdallani vaikutus oli päinvastainen: oli vain tylsää jaaritusta. Asetelmasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.

Ote kirjan sivuliepeestä:

In Japan, a covert industry has grown up around the "wakaresaseya" (literally "breaker-upper"), a person hired by one spouse to seduce the other in order to gain the advantage in divorce proceedings.

Hurjan mielenkiintoinen asetelma.

Osamu Sato palkkaa wakarasaseyan agentin Kaitaro Nakamuran viettelemään vaimonsa Rinan saadakseen syyn ottaa avioeron ja tietysti siten hyötyä erosta. Toiveena on myös saada Sumiko-tyttären huoltajuus.

Yhteishuoltajuus ei ole yleistä Japanissa, vaan lapset määrätään yleensä toiselle vanhemmalle eikä tapaamisoikeuksista ole mitään puhetta eikä niitä edes suositella. Vanhempi, joka lapsen huoltajuuden menettää, ei välttämättä koskaan enää näe lastaan.

Kaitaro ryhtyy toimeen, mutta käykin niin että hän rakastuu Rinaan. Jos olisin lukenut kirjan sivuliepeen paremmin, olisin ehkä ymmärtänyt että tarinassa painopiste on rakkaudessa, intohimossa. Miten tunteet ohjailevat ja vievät ihmistä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joista nykyajassa on Sumiko-tyttärellä suurin osuus. Sumikon isoisä vilahtelee taustalla, mutta jää lähinnä köynnökseksi tapettiin, vaikka kovin elossa hän kyllä on.

Menneitä tarkastellaan vielä elossa olevan Rinan (ei ole juonipaljastus, sillä Rinan kuolemaa käsitellän heti prologissa) ja vankilassa lusivan Kaitaron (ei ole juonipaljastus, sillä Kaitaro tuomittiin Rinan murhasta jo kirjan prologissa) näkökulmasta.

Pidin kirjan rakenteesta, joka toi vaihtelevuutta lukemiseen. Samoin minua kiinnosti tietyt oikeudenkäynteihin liittyvät faktat ja muut vastaavat. Olen lukenut aiheesta Paul Murphyn kirjoittaman hurjan kiinnostavan teoksen True Crime Japan, joka on lähinnä tietokirja – ei siis varsinaisesti mikään true crime -teos.

Stephanie Scott on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten ja hattua nostan hänelle siitä.

Tarinallisesti ja muun sisältönsä tiimoilta tämä kirja ei sen sijaan kolahtanut minuun juuri lainkaan. Koin sen latteaksi ja hajanaiseksi. Hajanaisuus ei haittaa, jos se on kiinnostavaa mutta minua ei valitettavasti tässä kirjassa juuri mikään kiinnostanut (paitsi ne tarinassa esiintyvät faktat).

En kokenut kirjassa olevan juuri mitään vetoa (koska en kokenut edes kirjan henkilöitä kiinnostavina, hekin olivat latteita) ja jännitettä alun jälkeen eikä se johdu siitä, että lopputulos oli tiedossa. Olen lukenut monia kirjoja, joissa tietäminen jopa lisää jännitettä.

Kirjan nimi ihastuttaa minua, mutta kun sen alkuperä selviää tarinan edetessä, niin sekin latistuu.

Harkitsin muutaman kerran kirjan jättämistä kesken, mutta koska luvut ovat lyhyitä, sinnittelin loppuun. Odotin, että tulisi jokin käänne tai muu oivallus. Mitenkäs tämän nyt sanoisi: eipä tullut.

Kirja on saanut Goodreadsissa varsin hyvän vastaanoton, joten sieltä voi lukea innostuneempia lukukokemuksia.

Stephanie Scott: What’s Left of Me Is Yours
Weidenfeld & Nicolson 2020
s. 331


Pari sanaa kirjailijasta:

Stephanie Scott is a Singaporean and British writer who was born and raised in South East Asia. She read English Literature at the Universities of York and Cambridge and holds an M.St in Creative Writing from Oxford University. Scott was awarded a British Association of Japanese Studies Toshiba Studentship for her anthropological work on What's Left of Me Is Yours and has been made a member of the British Japanese Law Association as a result of her research.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Patologi muistelee

Olen havaitsevinani (eli vaarallisesti mutuilen tässä), että viime vuosien aikana on julkaistu (ja julkaistaan edelleen) tavanomaista enemmän lääkärin- ja yleisesti sairaalatyöhön liittyvää kirjallisuutta. Yleensä muistelmien ja faktojen yhdistelmää eli samalla tehdään näkyväksi henkilön työtä ja avataan, mitä se pitää sisällään.

Toki on mahdollista, että nämä kirjat vain osuvat silmiini eikä mitään varsinaista trendiä ole. Löytyy vankilalääkäriä, hoitajaa, eri aloihin erikoistuneita lääkäreitä, kirurgeja jne.

Sairaalatyö ja lääkärin ammatti kiinnostavat minua. Ihmisen psyyke, aivot ja keho (lääketieteellisessä mielessä) kiehtovat. Luin 2018 jostain jonkin artikkelin Dr Shepherdin kirjasta Unnatural Causes ja totesin että kirjahan pitää ensi tilassa lukea.

Ensi tilaan pääseminen kesti tällä kertaa reilut pari vuotta, mutta kliseisesti totean että hyvää kannatti odottaa.



Richard Shepherd on oikeuslääketieteellinen patologi (forensic pathologist) eli hän tekee ruumiinavauksia vainajille, joiden epäillään menehtyneen epäluonnollisesta syystä, ts. esimerkiksi rikoksen uhrina.

Patologin työ oli minulle ennestään tuttua lähinnä dekkareista ja rikossarjoista. Faktapintaa minulla ei juuri ollut, lähinnä mielikuvia. Dr Shepherd avaa todella taiten ja kiinnostavasti patologin työtä (myös muun kuin ei-oikeuslääketieteellisen) ja sitä, miten itse päätyi alalle.

Paitsi ettei Shepherd mihinkään ”päätynyt”, vaan hän työskenteli määrätietoisesti saavuttaakseen unelmansa toimia oikeuslääketieteellisenä patologina. Shepherd valmistui lääkäriksi 1977 ja jatko-opintonsa (erikoistuminen patologiksi) hän sai päätökseen 1987.

Ajalla on merkitystä, sillä lääketiede on kehittynyt hurjasti siitä mitä se oli Shepherdin aloittaessa työnsä. Myös patologin työ on muuttunut ja koin hurjan mielenkiintoisena lukea näistä muutoksista. Patologin (oikeustieteellisen) työ ei ole yksinään hyörimistä ruumishuoneella, vaan yhteistyötä tehdään tietysti poliisin kanssa ja mennään onnettomuuspaikoille. Ruumiinavaus on osa työtä, mutta yhtä tärkeää on muu ruumiin tutkiminen.

Patologit eivät ole mitään selvännäköijöitä ja konteksti on tärkeää löydösten tulkinnassa. Tämän saa Shepherd itsekin karulla tavalla kokea, kun hän uransa loppupuolella (näin amatöörilukijan mielestä perusteettomasti) joutuu itse tutkinnan kohteeksi.

Koen oppineeni paljon tämän kirjan tiimoilta sekä patologin työstä että muustakin. Shepherd puhuu todella kauniisti ihmisyydestä. Moni näkee ruumiinavauksen brutaalina toimenpiteenä, jota ei toivoisi tehtävän läheiselleen. Ruumiinavaus koetaan jotenkin häpäisevänä. Minullakin on tällaisia ajatuksia ollut, mutta toisaalta pyrin ajattelemaan niin, ettei kuollut enää välitä. Joten elävänkään ei kai pitäisi.

Shepherd näkee vainajan ihmisenä, joka kuoltuaan voi vielä puhua. Voi saada äänensä kuuluviin ja mahdollisesti oikeutta (tai ainakin helpotusta suremaan jääneille), jos siihen on tarve. Shepherd kuvailee omaa asennettaan ruumiinavaukseen niin kauniisti, että minun osin alitajuiset ja epämääräiset inhoni sitä (ruumiinavausta) kohtaan hälvenivät.

Entä ruumiin hajoaminen? Ajatus siitä on kuvottava, mutta Shepherd näkee senkin luonnollisena osana ihmisen elinkaarta. Ja niinhän se onkin. Kun ihminen kuolee, jokin muu (hajoaminen) alkaa että ihminen voi taas muuttua tomuksi.

Minulla oli pelkoja kirjaa aloitellessani, että mahdanko jaksaa tässä elämäntilanteessa kuolemajuttuja. Mutta ihmeekseni Unnatural Causes toimi aivan päinvastaisella tavalla: se antoi rauhaa, valoi toivoa. Enkä edes osaa selittää miksi.

Tietoja kirjasta

Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes
Penguin Books 2018
s. 445

suomennettu nimellä Epäluonnolliset syyt



Muita lääketieteeseen liittyviä kirjoja blogissani:


Neurokirurgri Henry Marsh muun muassa kertoo kirjassaan Do No Harm työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan.

Ex-lääkäri Adam Kayn kirja This is Going to Hurt on kepeämmällä otteella kirjoitettu, mutta silti koskettava muistelmateos.

Yllä mainitsemani kirjat on muuten myös suomennettu.

Omassa hyllyssäni odottelee vielä Christie Watsonin muistelmateos The Language of Kindness – A Nurse’s Story. Senkin ostin taannoin lukeakseni ensi tilassa. Nyt mietin, että lukisin kirjan Helmet-lukuhaasteeseen tämän Shepherdin kirjan parina eli kohtaan 47-48 Kaksi kirjaa samasta aiheesta.

Ihan samahan aihe ei ole, mutta mielestäni riittävän kuitenkin. Tai no, periaatteessa samaa aihetta mutta eri näkökulmista ja ammateista käsin.

Ensi tilaa odotellessa...