perjantai 28. kesäkuuta 2019

Ei ollenkaan kuiva Kuiva kausi!

Olin ajatellut ainakin toistaiseksi skipata Jane Harperin dekkarin, The Dry (suom. Kuiva kausi), mutta muutin mieltäni luettuani joitakin bloggauksia kirjasta. Harperin romaanit (häneltä on nyt julkaistu Briteissä yhteensä kolme) ovat olleet – ja ovat yhä - täällä varsin näkyvästi esillä, mutta minulle ei ollut syntynyt tarvetta niitä lukea.

Tarve voi kuitenkin tulla myöhemminkin – ei sen aina tarvitse tulla heti kirjan ilmestyessä markkinoille. Lukuvaikeudet levottomuuden sun muiden olotilojen takia talttuivat lopulta nimenomaan dekkareita lukemalla.

Jane Harperin Kuivassa kaudessa minua kiehtoi nimenomaan miljöö: kuvitteellinen ja pikkuinen maalaiskaupunki, Kiewarra, ennen näkemättömän kuivuuden runtelemassa Australiassa.


Melbournessa asuva talousrikoksiin erikoistunut poliisi Aaron Falk palaa juurilleen Kiewarraan lapsuudenystävänsä hautajaisiin. Tapaus on järkyttävä, sillä Luke Hadler on listinyt ensin vaimonsa ja toisen lapsensa ja sitten itsensä. Eloon jäi vain reilun vuoden ikäinen nuorimmainen.

Aaron ei ole järin suosittu Kiewarrassa, sillä parisenkymmentä vuotta vanhat tapahtumat vainoavat edelleen. Tapahtumat, jotka leimasivat Aaronin ja hänen isänsä niin voimakkaasti, että he lopulta joutuivat muuttamaan muualle. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, ettei Aaronia hirveästi houkuttele jäädä Kiewarraan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.

Eräänlaisen lojaalisuuden pakottamana visiitti pitkittyy. Luke Hadlerin isä tietää jotain, mitä Aaron ei arvellut hänen tietävän. Lopulta kaupungissa tuntuu yksi sun toinen tietävän vähän sitä sun tätä liittyen nimenomaan menneisyyden painolasteihin. Tietämisen pohjalta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. Juoruja, juoruja, juoruja. Ken uskoo, ken ei.

Kiewarra näyttäytyy sen verran ankeana ja lohduttomana paikkana, että täytyy ihan ihmetellä miksi siellä kukaan haluaa asua. Toisaalta aina ei ole mahdollisuutta lähteä ja toisaalta pienessä paikassa ikänsä eläneen voi olla vaikea sopeutua muunlaiseen. Eikä ole ehkä edes haluja ja erityisesti työ maatilalla kulkee sukupolvelta toiselle.

Aaron Falk on rauhallinen ja mietiskelevä persoona. Tässä siis poliisi, jolla ei ole alkoholi- tai raivonhallintaongelmia (ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa). Tai no, on Aaronillakin tunteet ja joskus voi kiehahtaa yli mutta en sanoisi että hän etsiytyy ongelmiin.

Pidin Kuivasta kaudesta sen verran paljon, että menin hupsista saatana ostamaan jo kirjasarjan toisenkin osan, Force of Nature jota ei ilmeisesti ainakaan vielä ole suomennettu.

Harperilta julkaistiin Briteissä tänä vuonna trilleri nimeltä The Lost Man, joka ei ole tätä Aaron Falk -sarjaa. Goodreadsin mukaan (katso ”Popular Answered Questions”) kirjassa mahdollisesti kuitenkin on muutama risteävä kohta tai viittaus, jonka voi Kuivan kauden lukeneet bongata.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: The Dry
Abacus 2016
s.401
suom. Kuiva kausi

Kuivasta kaudesta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä, Kirjarikas elämäni, Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.


Muita kuulumisia:

Lähden viikon kuluttua patikkareissulle: olen kertonut reissusuunnitelmista toisessa blogissani kuvien kera. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa, sillä reissussa en lue enkä varmaan juuri pääse nettiinkään.

Swirral Edge: tämän lähemmäs reunaa en uskaltanut viime kesänä mennä, nyt olisi tarkoitus mennä tuosta alas. Apua!

Ennen hiljaisuutta aion kuitenkin paljastaa tämän kuun kirjashoppailut (lähti vähän lapasesta) ja blogata muutamasta kirjasta.

Oikein mukavaa viikonloppua!

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.



Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.



Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.



Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.




Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Toukokuun törsästelyt


Ostin toukokuussa vain kolme kirjaa, mikä on ennätysvähän verrattuna muihin kuukausiin. Hyvä kuitenkin, etteivät kirjat lisäänny joka kuukausi niin mahdottomasti.

Kas tässä uudet perheenjäsenet:

1. Lorraine Massey: Curly Girl
2. Joe Benitez: Lady Mechanika vol. 1
3. Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Lorraine Masseyn kirjan olenkin jo lukenut ja siitä blogannut. Lady Mechanikan ostin, koska sitä ei saa meidän kirjastostamme ja pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Lady Mechanikasta.

Kevin Kwanin Ökyrikkaista aasialaisista on täällä kohkattu paljon (ilmeisesti sen pohjalta tehdyn elokuvan takia, jota en ole nähnyt) ja haluan testata uppoaako kirja minuun. Mietin, että lukisin sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6 eli rakkausromaani. Mitään täysveristä rakkausromaania en taida jaksaa lukea.


Lukukuulumisia

Lukeminen tökkii edelleen (koska mielialojen kanssa on hankalaa ja se heijastuu lukemiseenkin). Tosin tökkimiseen auttoi ainakin toistaiseksi lukukielen vaihtaminen suomeen ja valitsemalla hyväksi havaitun kirjailijan kirja. Luen parhaillaan Arttu Tuomisen uusinta kirjaa Verivelka ja olen koukussa ja innoissani. Jospa se lukuinto jäisi nyt päälle.