maanantai 29. huhtikuuta 2019

Hellan rikostutkimuksia 50-luvun Suomessa

Kiinnostuin Katja Ivarin dekkarista Evil Things puhtaasti siksi, etttä se sijoittuu 50-luvun Suomeen, tarkemmin ottaen Lappiin.


Katja Ivar: Evil Things
Bitter Lemon 2019
s. 316


Evil Things on poljennaltaan varsin hidastempoinen, mutta jostain ihmeellisestä syystä se ei tunnu hitaalta. Juuri tällainen on makuuni: runsas hitaus. En osaa sitä paremmin selittää. Ja tämä on ehdottomasti ansioikkainta tässä kirjassa.

Kirjan keskushenkilö on poliisitutkija Hella Mauzer. Hämmästelin etunimeä siihen asti kunnes selvisi, että se viittaa sanaan “gentle”. En tiedä, mihin ääkköset ovat jääneet, kun ne joihinkin sanoihin on osattu laittaa. Toisaalta kirjassa esiintyy “suomalaisia” sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Hellan sukunimen kirjailija kertoo viittavan Saksaan.

Hella on siirretty Ivalon poliisiin, sillä Helsingissä häntä pidettiin liian “tunteellisena”. Hella ei siirrosta ilahtunut, mutta mentävä oli. Helsinkiin jäi muun muassa mies, jota Hella rakastaa.

Kun kuvitteellisessa Käärmelassa, joka kuuluu Ivalon poliisin hallintapiiriin, katoaa iäkäs mies Hella haluaa lähteä selvittämään asiaa. Ivalon poliisipäällikköä (chief inspector: olen huono kääntämään nimikkeitä enkä nyt jaksa tarkistaa, mikä olisi oikea suomenkielinen muoto) Lennart Eklundia ei voisi miehen katoaminen vähempää kiinnostaa: niitä kuulemma katoilee metsiin harva se päivä. Ehkä hän on ylittänyt rajan ja juo nyt Venäjällä viinaa eikä muista edes omaa nimeään.

Marmatusta nimistä
Hella pitää kuitenkin päänsä ja vastentahtoisesti Eklund antaa Hellalle luvan matkustaa Käärmelaan. Sinne hän matkaa limaisen tukkirekkakuskin kyydissä, jonka nimi on Seppo Kukoyakka. Mistähän mahtaa “Kukoyakka” olla väännetty? En ole ikinä kuullut moista nimeä enkä oikein keksi sen mahdollista alkusanaa, vaikka äänsin sitä mielessäni eri tavoin.

Kirjassa esiintyy myös Kyander, joka saattaisi olla Kajander. Tai sitten ei. Mistäs minä tiedän, mistä kirjailija on ammentanut tietonsa. Ihmettelen kuitenkin tällaisia virheellisyyksiä, joita tuskin ei-suomalainen lukija huomaa, mutta jotka luonnollisesti minun silmääni särähtävät melko lailla.

Kirjassa esiintyy myös henkilö nimeltä Tiramaki. Ei olisi ollut suuri vaiva selvittää oikeaa kirjoitusasua: suomalaiseen korvaan kuulostaa melko typerältä, vaikka oikean kirjoitusmuodon voikin päätellä. Ja miksi Käärmelastakin on jäänyt ääkköset lopusta. Kirjailija selittää loppusanoissaan nimen merkityksen (snake’s place), mikä kuulostaa kielioppikirjasta luetulta.
Marmatus päättyy

Mutta takaisin juoneen. Hella saapuu Käärmelaan tarkoituksenaan yöpyä ortodoksisessa pappilassa Timo ja Irja Waltarin hoteissa. Ja niin miehen katoamisen tutkinta voi alkaa ja taustalta paljastuukin lopulta varsin mielikuvituksellisia käänteitä saava salajuoni.

Evil Things on hämmentävä lukukokemus ainakin suomalaiselle, joka odottaa tietynlaista autenttisuutta sekä miljöön että henkilöhahmojen osalta. En kokenut kirjaa järin suomalaisena, vaan se tuntui hyvinkin vieraalta. En tietenkään ole elänyt 50-luvullla Lapissa enkä missään muuallakaan, mutta ei autenttisuus synny siitä, että heitellään paikallisia/suomalaisia nimiä (väärin kirjoitettunakin) ja osoitteita (Rajajoosepintie mainittu ja kerrottu Helsingin rautatieaseman sijaitsevan Kluuvissa) jne.

Tietty henki puuttuu: on myös mahdollista, että tässä vaikuttaa kieli eli englanniksi lukeminen vieraannuttaa. Vaan vaikea sanoa, kun kirja alun perinkin on englanninkielinen. Toisaalta olen lukenut Antti Tuomaisen Parantajan englanniksi (Healer) ja vaikka kyseessä on dystopia, se tuntui varsin autenttiselta eikä “väärä” kieli ollut ongelma.

On vaikea sanoa, mistä kaikista tekijöistä aitouden tuntu syntyy. Tietenkin kyseessä on fiktio ja sellaisena Katja Ivarin Evil Things täytyy vastaanottaa. On haastavaa kirjoittaa aidon oloista fiktiota maasta ja kulttuurista, joka ei ole oma. Kirjailijan kansalaisuutta en tiedä, mutta hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa ja asuu nyt Pariisissa.

Hella Mauzer on kuitenkin sen verran kiinnostava henkilö, että jos tähän sarjaan saadaan toinenkin osa (kirjan kansi sellaista lupailee), lukenen myös sen. Minua Hellan hahmossa kiinnostaa erityisesti se, etten oikeastaan pitänyt hänestä.

~~~

Kirjan kansikuva on muuten suomalaisen Sameli Kujalan ottama. Kannattaa käydä katsomassa hänen kuviaan vaikkapa Flickr:ssa – itse ihastuin niihin ihan satasella!

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Viholliseni kirsikkapuu

Wang Ting-Kuo on taiwanilainen kirjailija, joka on kirjallaan My Enemy’s Cherry Tree voittanut lukuisia merkittäviä taiwanilaisia kirjallisuuspalkintoja. Viholliseni kirsikkapuu on ensimmäinen Wangilta englannistettu romaani (suomeksi ei ole käännetty ainakaan toistaiseksi). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Taiwaniin.


Wang Ting-Kuo: My Enemy’s Cherry Tree
alkuper. 敵人的櫻花 2015
Granta 2019
kiinasta englannistanut Howard Goldblatt ja Sylvia Li-chun Lin
S. 266

Eräänä päivänä miehen vaimo katoaa. Yhdessä rakennettu onni murenee palasiksi ja mies perustaa kahvilan syrjäiseen paikkaan liki merta, jonka tietää olevan vaimonsa lempipaikka. Sinne hän jää odottamaan rakkaan vaimonsa paluuta.

--- ”If you leave me, I’ll come here to wait for you everyday. Don’t forget. I mean it.”
When the fate lays a baffling tragedy at your door, it can often be traced to a playful remark made years before.
But she had it wrong; she was the one who chose to run away from home, and that became the name of the coffee shop. It had the four words carved on a sign and painted white, so she couldn’t miss it: Run Away From Home.

Miten tähän päädytty avautuu verkkaisesti monen mutkan ja sivupolun kautta. Erityisesti miehen työn kuvaamiseen paneudutaan jopa siinä määrin, että se alkaa hieman puuduttaa. Kuvailu lienee kuitenkin tärkeää tiettyjen ihmissuhteiden kehittymisen kannalta. En silti jaksanut innostua ”raksakuvioista”, vaikka ne ajoittain olivatkin kiintoisia.

Miehen vaimon nimi on Qiuzi, joka vaikuttaa herkältä ja hauraalta: kuin kukkaselta, jonka mies pelkää lakastuvan. Quizia täytyy pitää kuin kukkaa kämmenellä ja helliä, ettei se nuupahda. Mitään kauheaa ei sen terälehdille voi valuttaa, ettei se säikähdä. Ja siksi Qiuzi kuulee kaunistellun version miehensä ankeasta ja surullisesta lapsuudesta.

Kirja alkaa räväkästi kohtaamisella: Muuan Luo Yiming, jota mies pitää ainakin osittain syyllisenä vaimonsa katoamiseen, astelee kahvilaan. Mutta kuka on Luo Yiming? Ja kuka oikeastaan on mies itse?

Vastauksia saa odotella aika kauan, sillä tämä kirja avautuu hitaasti ja vastaus synnyttää usein uuden kysymyksen. Lopulta kuva kuitenkin muodostuu kuin pimiössä kehitysnesteessä uivan kuvan sisältö.

Kirjan tyyli on ajoittain runollisen kuvaileva tai kuvailevan runollinen. Melko runsaskin ja yksityiskohtainen. Melankolisen uninen, mikä toi mieleeni hiljattain lukemani At Duskin tunnelman.

With Miss Luo Baixiu’s tearful loss of control out on the road, I expected all my customers, however few there were, to sooner or later flow away like her tears.

Varsin omaperäinen ja kiinnostava kirja, josta pidin kovasti. Tässä on jälleen tarina, joka jättää voimakkaan jälkimaun – ja lopullisen ratkaisun päättelemisen lukijan harteille. Konkreettisen kirsikkapuun symboliikka avautuu vasta aivan lopussa. Sillä jossain vaiheessa lakkaa kirsikkapuukin kukkimasta. Häipyy maisemasta. Kirjan viimeinen lause naulaa arkun lopullisesti kiinni.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Katsaus kuukauden kieleen



Kuukauden kieli 2019 -haaste (lue haasteesta Aukeamia-blogista)  on edennyt huhtikuuhun ja haluan tässä vaiheessa vääntää katsauksen, miten on mennyt ja miten menee. Kunnianhimoinen tavoitteeni vielä alkuvuodesta oli lukea kuhunkin kielialueeseen useampi kirja. Olen kuitenkin laskenut rimaa ja päättänyt, että yksikin kirja riittää. Tosin joidenkin kielialueiden kohdalla kirjoja tulee - on jo tullut – luettua silti useampi.

Mutta palataan tammikuun kieleen, joka on korea. Olen lukenut siihen yhden kirjan, Hwang sok-Yongin romaanin At Dusk, josta pidin kovasti. Koska Korea kuuluu erityisintressimaihini, tulee tähän kielialueeseen luettua varmasti enemmänkin. Omasta hyllystä löytyy valmiiksi luettavaa ja minulla on muutamia muita tiedossa, jotka kiinnostavat.


Helmikuun kieli on norja, johon luin tutusti ja turvallisesti Jo Nesbøn Nemesiksen (suom. Suruton), joka on neljäs osa Harry Hole -sarjassa. Nesbøa varmasti luen enemmänkin vielä tänä vuonna, joten ei jääne ainoaksi kirjaksi Norjan kohdalle. Olisi kyllä kiva lukea jotain muutakin norjalaista, mutta eipä tule näin äkkiseltään mieleen mitään. Dekkareita en halua nyt enempää.

Maaliskuussa vuorossa on islanti, johon luin Ragnar Jónassonin Dark Iceland -sarjan toisen osan nimeltä Blackout. Tykkään Jónassonin dekkareista, joten koko viisiosainen sarja tullee luettua aikanaan. Ei välttis kokonaan tämän vuoden puolella, mutta katsotaan. Jotain muutakin islantilaista voisi lukea, mutta eipä tule mieleeni muuta kuin dekkareita. Omasta hyllystä löytyy Jónassonin lisäksi


Ja sitten tässä kuussa on unkarin kielen vuoro. Minulla on kirja jo katsottuna, mutta ei vielä luettuna. Aikeeni on vihdoin lukea omassa hyllyssäni pölyyntynyt Sándor Márain Embers. Olen lukenut Márailta aiemmin Esther’s Inheritancen, joka oli melko kiinnostava lukukokemus.


Muita kieliä en käsittele tässä sen kummemmin. Edistymistäni voi seurata haastesivulta, johon merkitsen haasteeseen lukemani kirjat. Olen jo lukenut lokakuun kieleen eli tanskaan kaksi kirjaa ja parhaillaan luen taiwanilaisen kirjailijan romaania, joka sopii heinäkuulle eli kiinan kielialueeseen.

Luulen, että ongelmallisiksi tulevista kielistä minulle nousevat heprea, tšekki ja kreikka. Mutta todennäköisesti nekin tästä suttaantuvat, kun ne on laitettu alitajuntaan muhimaan. Kirjoja saa kyllä ehdotella!

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää

Kirjan kansi vihjailee trillerimäisyydellä kysyen Would you let her in? Kyseessä on kuitenkin historiallinen romaani, jolla ei mielestäni ole mitään tekemistä trillerin kanssa, vaikka kirjassa varjostamista esiintyykin. Kannessa voisi yhtä lailla kysyä Why does he hate her so much? Tai Don’t you know that I love you?


Francesca Jakobi: Bitter
Weidenfeld & Nicolson 2018
S. 340

Lontoo 1969

Gildan on vaikea välttää katkeroitumista kun oma poika, Reuben, ei halua tavata. Toki Gilda tietää tehneensä virheitä menneisyydessä eikä avioero Reubenin isästä, Frankista, mitenkään asiaa auta. Mutta siitä kaikesta on jo aikaa ja Frankillakin uusi vaimo.

Gilda pitää kulissia yllä tavatessaan ainoaa ystäväänsä Margoa. Margo saa kuulla kauniita tarinoita Gildan ja Reubenin suhteesta, mutta ne ovat valheita joissa Gilda itsekin elää. On pakko valehdella, koska todellisuutta on vaikea kestää.

Kun Reuben sitten avioituu nuoren ja kauniin Alicen kanssa, Gilda on epäileväinen: mahtaako Alice olla sopiva hänen pojalleen ja ennen kaikkea mitä Alicessa on sellaista, jota Reuben voi rakastaa kun ei edes omaa äitiään voi. Alicesta muodostuu vaivihkaa pakkomielle Gildalle. Ehkä hän ajattelee, että selvittämällä Alicen “taian”, hän lähenee poikansa kanssa.

Bitter on tunnelmaltaan melko synkkä, mutta ei murskaava. Kenties Gildan voimakkaan kriittinen ja ajoittain kitkeräkin ääni estää lukijaa vajoamasta liian alas. Ja toisaalta ei itkua ilman iloa - hyvää ja kaunistakin on.

Kirjan nykyisyyden (1969) rinnalla avautuu vaiheittain menneisyys, joka tuo Gildasta esiin toisenlaista puolta. Se myös muistuttaa, että ihminen muuttuu eikä muutoksen tarvitse koskaan loppua. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä oivalluksia, katsoa asioita toisesta kulmasta ja tämä hiljainen herääminen välittyy lopulta Gildan kerrontaääneenkin. Vaivihkaa ja uskottavasti.

Bitter on ennen kaikkea kirja äitiydestä ja suhteesta omaan lapseen, vaikka Reuben on enemmän poissa kuin läsnä. Vai pitäisikö sanoa, että Gilda on enemmän poissa kuin läsnä. Bitter on myös kirja nuoresta Gildasta, joka on enemmän pelinappula kuin lapsi. Bitter on kirja Gildasta, joka lopulta saa kasvaa ihmiseksi, jollainen on.

Pidin valtavasti tämän kirjan tyylistä, miljööstä ja tunnelmasta. Viehätyin myös Gildan ristiriitaisesta persoonasta, siitä että hän on pistävä eikä järin pidettävä, mutta ei kuitenkaan pahantahtoinen eikä läpimätä. Ehdottomaan mustavalkoisuuteen ei muutenkaan sorruta.

Kirjassa on useita kohtauksia, joita jäin kelaamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Näen nämä kohtaukset kuin pienet hetket ja jos osaisin, haluaisin ikuistaa ne paperille piirtämällä. Niin selkeästi ne näen ja erityisesti tunnen. Mutta en osaa.

Margo wants to buy some postcards but she doesn’t have anyone to send them to. I’m her only friend and I’m here with her.

Olen oikeastaan yllättynyt, miten paljon tästä kirjasta pidin. Oikein positiivisesti yllättnyt ja ehkä hieman ihmeissänikin, koska… en tiedä. Gildan ja Margon ystävyyskin kasvaa kauniisti kirjan edetessä.Niin, pidän tällaisista pohdiskelevista kirjoista, joissa kuitenkin on särmää.

Haluan tähän vielä liittää erään kontekstissaan todella koskettavan ja merkittävän kohtauksen. Sitä tuskin tajuaa kirjaa lukematta, mutta minä elin tämän kohtauksen monta kertaa ja hieman itkettikin.

So I told Reuben exactly what I thought of those cups: their cheapness, their ugliness, their stained-urinal yellow. I didn’t hold back; I let it all out.


Kirjassani on muuten kirjailijan nimikirjoitus. Toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista: ehdottomasti haluaisin lukea lisää häneltä.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ehtoopuolella on aikaa ajatella


Hwang Sok-Yong: At Dusk
alkuper. Haejil Muryeop 2018
Scribe 2018
koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 188

Park Minwoo on menestynyt liikemies, joka työskentelee johtajana arkkitehtonisessa yrityksessä. Tiivistä yhteistyötä tehdään rakennusfirmojen kanssa ja kun Soulin ilmettä uudistetaan, samalla pyyhkäistään sen laitamilta slummit pois hienompien rakennusten tieltä.

Nuo kaupunginlaitamat ovat tuttuja Minwoolle, sillä hän oli itsekin asunut eräässä sellaisessa, mutta ahkeran opiskelun ansiosta kohonnut ns. ryysyistä rikkauksiin. Opiskeleminen oli todellinen etuoikeus, sillä kukaan muu slummin nuorista ei hänen lisäkseen opiskellut paitsi muuan tyttö, Cha Soona. Ja nyt kaikkien vuosien jälkeen Cha Soona ottaa yhteyttä Minwoohon eikä Minwoo ole häntä unohtanut.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen on Park Minwoo jonka kanssa lipsutaan nykyajasta menneisyyteen ja slummeihin. Toinen kertoja on nainen, jolla ei näennäisesti ole mitään tekemistä Minwoon kanssa, mutta tarinan kuoriutuessa auki alkaa palasia loksahdella paikalleen. Pidän siitä, ettei kaikkea heitetä kerralla tiskiin: siten jännite säilyy kirjan loppuun saakka.

Tämä ohkainen kirja tuntuu aluksi simppeliltä ja suoraviivaiselta, mutta se kasvaa kokoaan runsaammaksi. En osaa edes eritellä, mikä tässä on niin kiehtovaa. Miljöö nyt tietenkin ja henkilöhahmot. Kirjan yleistunnelma on jokseenkin unisen melankolinen. Kaikkien unelmille ja toiveille ei käy yhtä hyvin kuin Minwoon.

For a long time, I’d been thinking only that I was lucky enough to have escaped a squalid, shabby hillside slum. As if everyone who’d made it through that era were doing fine now. As if none of us had fallen through the cracks.

Rupuiset slummit ovat joillekin ihmisille kaikki, mitä heillä on. Se on joillekin ainoa todellisuus, joka lakkaa olemasta kun ne pyyhkäistään koreiden ostoskeskusten ja asuintalojen tieltä. Mutta mitä käy ihmisille? Ne eivät katoa kivimruskaksi kuin romutetut rakennukset.

 ~~~

Hwang Sok-Yong on kenties Etelä-Korean kuuluisin kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden romaanin, Princess Barin, josta pidin mutta kyllä tämä At Dusk kolahti minuun voimakkaammin. Oikeastaan mitä useampi päivä At Duskin lukemisesta kuluu, sitä enemmän alan siitä pitää. Kyseessä on siis sellainen harvinainen helmi, joka jää itämään mieleen vielä lukemisen jälkeenkin.

Ehdottomasti jatkan tutustumista kirjailijan tuotantoon, jota on ilokseni käännetty enemmänkin englanniksi. Suomennoksia ei ilmeisesti ainakaan toistaiseksi hänen kirjoistaan ole.

Lue lisää Hwang Sok-Yongista Wikipediasta (englanninkielinen). Tällä kirjalla korkkaan Kuukauden kieli -haasteessa tammikuun. Vähän jälkijunassa siis, mutta onneksi tähän haasteeseen ei tarvitse lukea järjestyksessä.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Minimiete: Surukirja


Naja Marie Aidt: When Death Takes Something From You Give It Back
alkuper. Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage
Quercus 2019
tanskasta englannistanut Denise Newman
S. 138
Kirja on suomennettu nimellä  Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin


Kannessa lukee tämän olevan Carlin kirja. Carl kuoli 25-vuotiaana, en kerro miten ja miksi koska sitä ei kirjan esittelytekstikään paljasta. Turha kuolema, mutta niinhän moni on.

Naja Marie Aidt on Carlin äiti ja hänen surustaan on tämä kirja syntynyt. Ajoittain kaunista tekstiä, jota makustella. Sitten toisteista, koska jotkin asiat ihminen elää kerta toisensa jälkeen etsien ymmärrystä. Niin kauan kunnes pääsee loppuun.

Monia tämä kirja on lämmittänyt kuin hellä kosketus. Minuun se ei ulotu, jään yksin nurkkaani ja palelen. Kalpea valo ei ulota lämmittämään. Suru on niin henkilökohtainen, etten osaa ottaa sitä vastaan. Meillä kullakin on omamme.

Ja taas mietin pitääkö tässä nyt hävetä itseään, kun ei koe tätä kirjaa niin kuin moni muu.Vaan miksi edes mietin. Olemme kaikki erilaisia ja koemme eri tavoin: ei se toisesta toista parempaa – tai huonompaa - tee.

~~~

Lukuhaasteet, joihin kirja sopii

Kuukauden kieli: tanska
Elämä, kerta kaikkiaan! 

torstai 4. huhtikuuta 2019

Tappakaa se musta ensin

“KILL THE BLACK ONE FIRST”

Kirjan nimi saattaa tuntua provosoivalta, mutta itse en siitä osannut provosoitua vaan se toimi pikemminkin “sisäänheittäjänä”, koska olen utelias.

Tutkin kirjaa ja selvisi, että kyseessä on Michael Fuller -nimisen brittimiehen muistelmateos, joka käsittelee ihonväriä ja identiteettiä. Muun muassa. Michael Fuller kun sattuu olemaan ensimmäinen musta poliisipäällikkö Briteissä. Hän on ns. Windrush-sukupolven jälkeläinen: hän on syntynyt Briteissä jamaicalaisille vanhemmille.



Michael Fuller: “Kill The Black One First”
535 (Bonnier Books’ imprint)
S. 312

Huomannette kirjan nimen olevan sitaateissa. Se on siis suora lainaus, joka avautuu lukijalle heti kirjan prologissa. Varsin osuva nimi tälle kirjalle: jännitteinen ja latautunut niin kuin Fullerin elämäkin.

Michael Fuller on – valitettavasti - oiva esimerkki siitä, miten ihminen rodullistetaan: hänet määritellään yhden ainoa piirteen takia, ihonvärinsä. Ihonväristä vedellään johtopäätöksiä ihmisen (oletetusta) älykkyydestä ja kyvykkyydestä. Mikään ei riitä: Fullerin edetessä poliisiurallaan (täysin oman määrätietoisuuden, älykkyyden ja ahkeran opiskelun takia) se on syy joillekin epäillä hänen pääsevän helpommalla, koska on musta.

Fuller kertoo melko avoimsesti lapsuudestaan huostaanotettuna. Hyvin tärkeäksi henkilöksi ja esikuvaksi nousee hänen kasvattiäitinsä Margaret Hurst, jolle hän on tämän kirjan omistanut. Hurst menehtyi syöpään 32-vuotiaana Fullerin ollessa 16-vuotias.

Kirja etenee kronologisesti ja siten lukija kasvaa Fullerin ohella noteeraamaan ihonvärinsä ja kohtaamaan rasismia.

Many had never spoken to a black person before and were curious and asked questions. No one tried to be unpleasant to us because we were black. But we were defined almost entirely by our skin colour. I had grown up in benign and colour-blind world with Margaret (hänen kasvattiäitinsä) and I must admit this focus, even though it was friendly enough, was a culture shock. s. 68

Vaikka tässä on kyseessä yhden ihmisen elämä ja kokemukset, kirjaa voisi silti pitää eräänlaisena dokumenttina rasismista ja sen muuttumisesta vuosikymmenten aikana. Fuller on syntynyt 1959 ja elänyt siten nuoruuttaan aikana, jolloin (rakenteellinenkin) rasismi rehotti Briteissä melko avoimena, vaikka sen olemassaolo tietenkin pyrittiin kieltämään.

Rasistiset vitsit olivat poliisipiireissä lähes jokapäiväisiä ja jos Fuller ei nauranut niille muiden mukana, pidettiin häntä yliherkkänä mielensäpahoittajana. Ei ihme, ettei mustia juuri hakeutunut poliisiuralle ja kun hakeutui, niin valtava määrä myös hakeutui pois.

Fullerin tyyli on analyyttinen ja pohdiskeleva, kuten hänen luonteensakin vaikuttaa olevan. Hänelle rasismi tuli niin suurena järkytyksenä, ettei hän itsekään aina uskonut siihen. Hän muun muassa epäili kuulevansa väärin tai selitteli (itselleen) toisten sanoja parhain päin.

When people in the UK asked where I was from, I knew they were suggesting that, as a black person, I could not really be British. I had always assured them I was entirely British. And visiting Jamaica confirmed that. --- The British regarded me as Jamaican. The Jamaicans regarded me as British. s. 179

Suomessa eletään ilmeisesti nyt yllä olevan kaltaista vaihetta. Ei voi olla suomalanen, ellei ole tietynvärinen. Järkyttävää skeidaa. Ihmisen ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä kansallisuuden kanssa: ihminen on pitkälti kulttuurinsa tuote ja jos on ikänsä Suomessa asunut, niin miten ihmeessä ei muka ole suomalainen.

Fullerin poliisiuraan luo jännitteitä myös mustien siviilien asenne: mustaa poliisia pidetään petturina. Hän on kookospähkinä: ulkopuolelta tumma, mutta sisältä valkoinen. Ulkopuolisuuden tunne ja paine kohdistuu siten monelta taholta ja pahinta on tulla syrjityksi ns. ”omien” puolelta.

Kyseessä on todella mielenkiintoinen ja runsaasti ajatuksia antava teos, jolle soisin enemmän huomiota. Kirja on julkaistu helmikuussa, mutta se on mielestäni saanut suhteessa hyvin vähän huomiota medioissa. Minulta olisi koko kirja mennyt ohi, ellen olisi bongannut sitä kirjaston uutuushyllystä.

Michael Fuller on hyvin oikeustajuinen, häneltä voisimme oppia paljon. En osaa kirjoittaa tälle kirjalle oikeutta, joten kehotan katsomaan alla olevan haastattelun. Ja sitten lukemaan tämän kirjan, jonka lisään omiin suosikkeihini.



~~~

Jälleen pääsen kartuttamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä onkin neljäs kirja, jonka haasteeseen luin ja ensimmäinen miespuolisen henkilön teos.

~~~

Rotua ja rasismia käsitteleviä kirjoja on blogissani muitakin. Jos aihe kiinnostaa, niin tsekkaa nämä:

Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Trevor Noah: Born a Crime



 Edit. Sunnuntai 7.4. kello 9:24

Laitan tähän linkin Turun Sanomissa olevaan juttuun, joka käsittelee rasismia Suomessa. Ihan näin mutulla sanoisin, että eräs syy miksi Suomessa esiintyy enemmän rasismia muihin maihin verrattuna johtuu siitä, että Suomessa on verrattain myöhään alkanut näkyä värillisiä ihmisiä.

Britteihin roudattiin sotien aikana ja jälkeen laivalasteittain työvoimaa muualta. Rasismi kukoisti aikansa ennen kuin se suostuttiin edes tiedostamaan saati tekemään sille mitään. Suomessa tämä vaihe on vasta alussa eikä moni myönnä vieläkään rasismia olevan tai sitä vähätellään.