Hae tästä blogista

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Kirjojen lisääntymisorgiat ja uusi tapetti


Ei kuuta ilman kirjoja eli kas tässä maaliskuun ostokset. Osassa selityksen makua, osaa en jaksa edes selitellä, mutta suurella sydämellä ja rakkaudella on kaikki valittu.

1. Zlatan Ibrahimović and David Lagercrantz: I am Zlatan Ibrahimović

Tätä on moni kehunut ja sanonut, että sopii luettavaksi vaikkei futis kiinnostaisi.

2. Taichi Yamada: In Search Of a Distant Voice

Olen lukenut Yamadalta yhden kirjan (Strangers, pidin) aiemmin ja pidin siitä, joten haluan lukea lisää. Ei saa kirjastosta.

3. Fred Vargas: The Three Evangelists

Haluan lukea, ei saa kirjastosta.

4. Gail Tsukiyama: The Samurai’s Garden

5. Richard Barnett: The Sick Rose

6. Sy Montgomery: The Soul of an Octopus

Aloin lukea tätä jo kirjakaupassa enkä voinut poistua sieltä ilman kys. kirjaa.



7. Yukio Mishima: Death in Midsummer

8. Yukio Mishima: The Frolic of the Beasts

9. Eka Kurniawan: Vengeance Is Mine, All Others Pay Cash

Koska Indonesia on valloittamatta.


Yhteensä ostin siis yhdeksän kirjaa, joista paria olen jo aloitellut mutta lukeminen on hidasta, koska on "pari" muutakin kirjaa kesken.

~~~

Sitten ulkoasu-uutinen: Uusi "tapetti" ei varmaan jää huomaamatta, sen verran kuvaisa se on. Toivottavasti se ei ole liian levoton. Haalensin ja häivytin värejä, ettei se hyppää niskaan. Tasapinoitin taustaa myös vaihtamalla banneriksi "kartanon", joka on kuvana ilmavampi. Lisäksi levensin blogin kirjoitusosiota hieman. Luettavuus on minulle tärkeää, joten jos se tästä muutoksesta mielestäsi kärsii, niin saa huomauttaa ja muutenkin antaa palautetta.

Toisia eivät blogin ulkoasut paljon kiinnostele, mutta minua kiinnostaa koska tykkään tehdä niitä enkä halua pelkkää valkoista tai muutakaan yksiväristä. Ne eivät sovi luonteelleeni ja tokihan haluan, että blogini on näköiseni kaikin puolin.

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Olisiko sinulla hetki aikaa osallistua moraalitutkimukseen?

Moraaliset ja eettiset kysymykset kiinnostavat ja se oli syy, miksi otin An Anonymous Girlin luettavakseni, vaikka en erityisemmin ollut “trillerituulella”. Rohkenin unelmoida kirjan takakansitekstin (ja pikaisen selailun) perusteella, että luvassa on ainakin jossain määrin syvällistä pohdintaa, ehkäpä jopa mullistavia ajatuksia.


Greer Hendricks & Sarah Pekkanen: An Anonymous Girl
Macmillan 2019
S. 371

New Yorkissa asuva Jessica osallistuu ehdottoman luottamukselliseen tutkimukseen, joka käsittelee moraalia ja etiikkaa. Vaikuttimena Jessicalla on raha, jota meikkitaiteilijalla ei liikaa ole.

Niin että tokihan Jessica päättää jatkaa osallistumistaan tutkimuksessa, kun rahaa tarjotaan lisää: se tosin vaatii hieman suurempaa paneutumista. Samalla Jessica alkaa epäillä tukimuksen motiiveja, mutta jatkaa silti osallistumistaan.

Todella herkullinen asetelma, josta voisi saada vaikka mitä irti ja varmasti moni pitää tästä sangen koukuttavasta trilleristä, jossa lukija muuttuu Jessican tavoin vainoharhoiseksi ja alkaa miettiä tutkimusta tekevän tohtorin motiiveja ja siinä sivussa monien muidenkin.

Mutta.

Minulle tässä kirjassa ongelmaksi muodostui – tadaa – pinnallisuus. Moraaliset kysymyset ovat lopulta toisarvoisia ja vaikka moraali on tutkimusta tekevälle Dr Shieldsille ilmeisen tärkeää, se ei näy hänen omissa teoissaan.

Nyt joku huomauttaa, että harva ihminen elää täysin ihannemoraalinsa mukaan – kaikki lipsuvat ja selittelevät sitten asioita parhain päin ja jopa valehtelevat itselleen. Niin, aivan. Mutta tältä kirjalta menee mielestäni uskottavuus juuri sen takia. Et voi ymmärtää, ellet lue tätä kirjaa koska en aio paljastaa yhtään enempää. Jos tämän kirjan lukee, kannattaa tietää mahdollisimman vähän.

Siksi jätän juonen rauhaan ja kerron lukutuntemuksiani.

Kyseessä on tosiaan varsin koukuttava (ja siitä huolimatta myös hieman junnaava) kirja ja siksi sen luinkin loppuun asti. Tokihan halusin tietää, miten siinä käy ja aavistukseni osuivat fifty-sixty oikeaan.

Jessica on ärsyttävä henkilöhahmo, josta olisin toivonut saavani enemmän irti. Nyt hän kuitenkin jää melko latteaksi mutta ei sentään niin latteaksi kuin Dr Shields.

Alla oleva (piilotettu) teksti on kirjan lukemisen lomassa kirjaamani miete. Olen hieman siistinyt kielenkäyttöäni (en siistinytkään, menköön sellaisenaan), koska jos kirjoitan huomioitani kesken lukemisen, teen sen yleensä nopeasti (voidakseni jatkaa lukemista asap) ja saatan käyttää tunteitakasta kieltä tavoittaakseni myöhemmin sen hetkisen lukumielentilani.

Kyseessä siis EI OLE dissaus, vaan tuohtunut muistiinpano (niinkin voi ajatella, että kirja tosiaan herätti tunteita eli ei jättänyt kylmäksi).

Vuodatus on alla, maalaa teksti niin näet lukea sen. Piilotin sen, koska en osaa päättää spoilaako se kirjaa. On vaikea siis määritellä spoilausvaaraa, kun on itse lukenut kirjan, joten lue omalla vastuullasi ja ole varoitettu.

Joo on vaitiololupaus mutta eikö nyt saamari voi jotain kysyä tutkimukseen liittyen, yrittäisi saatana edes. Melko ankeaa, että raha on muka AINOA tekijä joka kiinnostaa Jessicaa niin paljon että tekee mitä vain kyselemäti. Ja jos Dr Shields on niin ihana ja lämmin, niin luulisi että sitä suuremmalla syyllä uskaltaisi yrittää hieman enemmän kysellä tutkimuksen raameista – johan nyt koko touhu on ihan omituista säätämistä. Ei kai kukaan voi tuollaista uskoa jestas sentään.

Pinnallista – ollaan kauniita ja ihania. X on olevinaan aikuisen älykäs, mutta hän paljastuukin olevan mustasukkainen petetty ja pakkomielteinen hermokimppu, joka vain osaa teeskennellä hyvin. Moraali my arse.

Että semmoinen trilleri on An Anonymous Girl. Kirja on saanut hyvän vastaanoton Goodreadsissa, joten sieltä voi lukea positiivisempia mielipiteitä. Vaikka tämä kirja ajoittain kävi hermoilleni, niin ei tullut kertaakaan mieleeni jättää sitä kesken. Mieleeni ei myöskään tule lukea enää lisää tältä kirjailijakaksikolta.

~~~

Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31. Kirjassa ajetaan metrolla.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Kohdusta, kuukautisista ja kivuista

Olen tietoinen endometrioosista, mutta minun ei ole tarvinnut ajatella sitä niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan naisen lisääntymiselimiin liittyvää. Kuukautiseni ovat mukavan niukat ja melko lailla huomaamattomat. Joskus esiintyy pieniä kramppeja, mutta ne ovat niin mitättömiä, etteivät oikeastaan ansaitsisi tulla edes mainituksi.

Abby Normanilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri. Hänelle kuukautiset ovat tuottaneet päänvaivaa niiden alkamisesta lähtien. Norman oli tuolloin 12-vuotias (minun kuukautiseni muuten alkoivat vasta ollessani 17) ja hänen kuukautisensa ovat aina olleet kivuliaat ja runsaat.

Käänne pahempaan tapahtuu Normanin ollessa 19-vuotias. Kivut yltyvät niin voimakkaiksi, että hänen on hakeuduttava lääkäriin. Diagnosoidaan endometrioosi, mutta se ei ole ainoa kipu, joka riivaa Normanin kehoa. Kipujen takia Norman joutuu keskeyttämään opinnot, hän palaa takaisin synnyinkonnuilleen Maineen toipumaan. Siitä tulee pitkä tie, joka jatkuu edelleen.



Abby Norman: Ask Me About My Uterus – A Quest to Make Doctors Believe in Women’s Pain
Nation Books 2018
S. 272


Ask Me About My Uterus (jatkossa AMAMU) on sekoitus Abby Normanin omia kokemuksia endometrioosista ja hänen tutkimuksiaan aiheesta. Hän nostaa kirjassaan esille henkilöitä, joilla on diagnosoitu endometrioosi sekä pohtii yleisesti miten naisten kipuihin ja vaivoihin on kautta aikain suhtauduttu – vähättelevästi.

Kaikenlaiset “naisten vaivat” on melko huoletta liitetty hysteriaan eikä niiden varsinaista alkuperää ole edes vaivauduttu tutkimaan. Norman nostaa esille lukuisia esimerkkejä, muun muassa Freudin tekemän tapaustutkimuksen Dorasta, ja kritisoi sen tulkintaa. Olisin toivonut Normanin kaivautuvan syvemmälle nostattamiinsa tapauksiin: hän käsittelee niitä melko pintapuolisesti ja lyhyesti. Lukuisten esimerkkien ja sivupolkujen takia kirja on aavistuksen sekava ja poukkoileva, mutta annettakoon se anteeksi aiheen tärkeyden takia.

Esimerkkien ja tutkimusten rinnalla Norman avaa omaa elämäänsä ja muun muassa hankalaa lapsuuttaan. Normanin äiti sairastaa anoreksiaa ja isä vaikuttaa varsin poissaolevalta hahmolta perheessä. Norman pohtii vaikeaa äitisuhdettaan (äidin anoreksia luonnollisesti vaikuttaa Normaniinkin).

The only control my mother had – or believed she had – was the command she had over food. As a child, I interpreted her restriction of my food as cruelty. As hatred. But as I’ve gotten older and have come to understand the psychology, and physiology, of eating disorders, I see that for her, there was no other choice.

Jos olet ihminen, joka kokee herkästi itsensä tirkistelijäksi, niin huoli pois: Norman ei jauha eikä ryve lapsuudessaan, vaan käsitteleen sitä sen verran kuin on tarpeen ja senkin melko analyyttisesti. On asioita, joilla on vaikutuksia nykyaikaan ja lääkärit vihjasivat myös Normanille “it’s all in your head” (olen muuten lukenut aiheesta kirjankin, kas tässä suora linkki postaukseen jos kiinnostaa). Norman itse ei monista syistä johtuen usko niin olevan.

Voidakseen saada apua (Normanin äiti tuskin olisi päästänyt tytärtään mm. terapiaan) Norman haki “vapatusta” vanhemmistaan 16-vuotiaana. “Vapautuminen” vanhemmista tarkoittaa, ettei vanhemmilla ole enää määräysvaltaa eikä mitään velvollisuuksia lastaan kohtaan, vaan lapsi vastaa täysin itse itsestään. Normanin hakemus hyäksyttiin eivätkä vanhemmat edes riitauttaneet asiaa.

Jenkkiläisen sairasvakuutussysteemin takia Normanin täytyy tarkkaan miettiä, mihin lääkärikäynteihin ja hoitoihin hänellä on varaa. Luonnollisesti Normanin taloudellinen tilanne vaikeuttaa hoidon saamista (vapatumisen myötä hän menettää tietenkin oikeutensa kuulua vanhempiensa vakuutuksen piiriin), mikä näin julkisen terveydenhuollon maassa varttuneena suorastaan suututtaa – toisilla ei ole VARAA hoitaa itseään (Norman ei tästä valita, koska asia on niin normatiivinen Jenkeissä, että niin vain on).

Norman on varsin vastuullinen ja oma-aloitteinen, joten hän selvittää omaa tilannettaan itse niin paljon kuin mahdollista. Hattua nostan Normanin sitkeydelle.

Tässä kirjassa olisi niin paljon tarttumapintaa, että postausta voisi jatkaa ikuisuuksiin. Minua esimerkiksi kiinnosti Dr Marinin, jota Norman haastatteli, käsitys kuukautisista ja siitä mikä on normaalia. Onko esim. mitenkään välttämätöntä että naisten “täytyy” vuotaa kuukausittain?

“You don’t have to have period, ever.” she (Dr Marin) told me unflinchingly. “You should never have a period, unless you’re trying to get pregnant. And even then, maybe not...”

Koska minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vaivaa kuukautista,

(nuorempana ne olivat hyvin epäsäännölliset ja jäivät ajoittain kokonaan pois silloisen anoreksiani takia, mutta ne käynnistettiin uudelleen ja sain e-pillerit, jotka pitivät kiertoa yllä. En voi myöskään käyttää tamponeja, koska ne aiheuttava kipuja ja kuukautiset keskeytyvät siksi aikaa, kun käyttäisin tamponia – omituista!)

ajatus siitä ettei niitä olisi, tuntuu… hmm, omituiselta. Kirjassa laskettiin kuinka monet kuukautiset nainen keskimäärin vuotaa elämänsä aikana. Se on suuri määrä, mutta itse kohautan olkiani.

Ehdottaessani taannoin sterilisaatiota Gp:lle (ei suostunut, on niin helvetin pyhää tämä lisääntyminen), hän sen sijaan kirjoitti minulle reseptin kierukan asentamista varten. Kehui vielä, että kuukautisetkin kaiketi jäävät sen ansiosta pois (oli muuten mieslääkäri).

En minä halua, että kuukautiseni katoavat – minä hitto vie tykkään niistä! Ne edustavat minulle muutamaakin asiaa: nimittän että a) koen itseni edes jotenkin normaaliksi ja b) voin iloita kerran kuussa ihan konkreettisesti etten ole paksuna, mikä (raskautuminen) tietenkin olisi mahdotonta koska ehkäisy on kunnossa. Silti, minä jostain syystä nyt vain tykkään hilloistani. Olenkohan ainoa? Ja en todellakaan huolinut sitä kierukkaa.

Summa summarum: runsas ja kiinnostava kirja, jossa paljon mielipiteitä ja pohdintaa ja minulle myös ymmärrystä ja uusia näkökulmia niitä kohtaan, joille menkat ovat helvetti.

~~~

Tämä kirjaa sopii Elämä, kerta kaikkiaan! - haasteeseen.