Hae tästä blogista

torstai 31. toukokuuta 2018

Minimiete: Aktivistin ajatuksia


Aktivisteja tarvitaan. Mikään ei koskaan muutu, jos ei edes yritetä. Jos ei kukaan uskalla nousta seisomaan muiden istuessa hiljaa. Arvostan aktivisteja (toki valikoiden) ja ihailen heidän rohkeuttaan.


Maria Alyokhina: Riot Days
Allen Lane 2017
Kirja on alun perin kirjoitettu venäjäksi, mutta Alyokhina on saanut apua sen kääntämiseen englanniksi, spesifeja henkilöitä ei mainita paitsi joku Emily. Kirjassa on kuvia, jotka on piirtänyt Alyokhinan poika.
S. 195


I protest whenever I can, wherever I need to. That’s my nature. I need to protest.

Alyokhina on venäläinen poliittinen aktivisti, jonka protestointi lopulta vie vankilaan. Muutama minuutti kirkossa 21.2. 2012 maksaa usean vuoden lusimisen vankilassa. Punk Prayerin, joka johti tuomioon, voi katsoa Youtubesta, kas tässä suora linkki.

Muistelmateoksessaan Riot Days Alyokhina kertoo, miten Pussy Riot päätyi protestoimaan ortodoksikirkkoon ja siihen valmistautumisesta. Pääpaino on kuitenkin tapahtumissa sen jälkeen.

Väljästi ja tehokeinomaisen toisteisesti kirjoitettu mosaiikkimainen teos avaa yllättävän hyvin aktivistin ajatusmaailmaa ja asennetta. Alyokhina jatkaa aktivismiaan vankilassa saaden vankien oloja parannettua.


Epäilin, miten näin “hajanaiseen” teokseen voi mahtua syvällisesti asiaa, mutta hyvin on onnistuttu. Sanojen paljous ei ole tae siitä, että on paljon sanottavaa. Joskus voi sanoa paljon hieman niukemmallakin määrällä ja sen tämä teos todellakin tekee ollen samalla yllättävän mukaansatempaava.

Kirjan sivulieve.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Eläimen ihmiset

Animal’s people on fiktiivinen romaani, johon idea on syntynyt todellisesta katastrofista Intian Bhopalissa 1984. Amerikkalaisomistuksessa olevassa kemikaalitehtaassa tapahtuu kaasuvuoto. Kyseessä on erittäin myrkyllinen kaasu, joka tappaa useita tuhansia paikallisia ja vammauttaa vielä useampia puhumattakaa siitä, millaisia pitkäkestoisia vaikutuksia päästöille altistumisesta voi aiheutua.

Sinhan kirjaa ymmärtää paremmin, jos tietää perusasiat Bhopalin tragediasta. Ne voipi lukea vaikkapa Wikipediasta. Sinha itse kirjoittaa Guardianissa, että vaikka hän sijoitti kirjansa tapahtumat juuri Intiaan (kuvitteelliseen Khaufpurin kaupunkiin) ja yhtäläisyyksiä Phobaliin on, se voisi periaatteessa kuitenkin kertoa lähes mistä tahansa vastaavasta tehdaspäästökatastrofista (lähes) missä tahansa päin maailmaa (kun ihmiset on hylätty katastrofin jälkeen). Sanoma on melko selvä: rikas (vierasmaalainen) yritys poistuu paikalta ja jättää uhrit – ja saastuneen ympäristön - oman onnensa nojaan.



Indra Sinha: Animal’s People
Simon & Schuster 2007
S. 374


"I used to be human once. So I'm told. I don't remember it myself, but people who knew me when I was small say I walked on two feet, just like a human being..."


Näin kertoo Animal, jonka kehossa korkeimmalla sijaitsee pään sijasta perse. Animalin selkäranka alkaa vääristyä hänen ollessaan pieni, eikä hän edes muista aikaa jolloin käveli selkä suorana kahdella jalalla. Hän ei myöskään muista vanhempiaan eikä oikeaa nimeään: hän ristii itsensä Animaliksi, koska ei pidä itseään ihmisenä.

Kuten voimme arvata, Animalin epämuodostuneisuus johtuu paikallisen kemikaalitehtaan myrkkypäästöistä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Khaufpuriin ja erityisesti sen slummeihin ja köyhiin alueisiin, joissa kukin yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Päästöistä on aikaa jo vuosikymmeniä, mutta oikeutta – saati hoitoa, korvauksia jne. - uhreille ei edelleenkään ole myönnetty. Zafar-nimisen aktivistin johdolla oikeutta yritetään edelleen saada, mutta se on vaikeaa koska paikalliset poliitikotkin ovat korruptoituneita.

Kun Khaufpuriin saapuu yhdysvaltalainen lääkäri Elli Barber, olisi monen vihdoinkin mahdollista saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa. Ellin klinikka on avoin kaikille eikä maksua peritä. Animalin mieleen juolahtaa mahdollisuus suorasta selästä: jos vain kävelisi kuin ihmiset, hän voittaisi Nishan rakkauden. Ja tämä on oikeastaan se syy, miksi Animal lopulta tarttuu nauhuriin ja alkaa kertoa tarinaansa kasetille.

Salaam jarnalis, it’s me, Animal, I’m talking to the tape. Not the one you gave. That one no longer works, rain got at it, black lumps are possibly scorpion-shit...

Palataan kirjan alkuun, jossa Chunaram houkuttelee Animalia kertomaan tarinansa journalistille. Animal on tarinoinut ennenkin, mutta touhu tympii. Ja kuka vittu edes on Chunaram, mietit sinä nyt. Chunaram on paikallinen, joka haalii ulkomaalaisia värväämään itseään milloin mihinkin toimeen. Rahaa rahaa rahaa, sitä tarvitaan. Yhteisöllisyys on eräänlaista symbioosia, mutta ehkä eniten välittämistä brutaalin kuoren ja ilmaisun alla. Siellä missä eletään eläimen lailla, kukoistaa inhimillisyys ihan toisella tavalla ja tasolla. Se avautuu lukijalle kirjan edetessä.

Tätä kirjaa ei voi tiivistää muutamaan kappaleeseen eikä edes kymmeneen tai pariinkymmeneen. Tämä on kirja, joka pitää itse kokea, sillä niin rikas ja monivivahteinen se on eikä vähiten kielensä takia. Pelkästään kirjan kerronta on aivan omaa luokkaansa, ihan toisesta maailmasta niin kuin Animal ja muutkin kirjan henkilöhahmot. Voit laskea pikkurillisi, sitä ei tarvitse koukistaa teetä siemaillessa. Itse asiassa sen voi vaikka leikata irti, jos joku maksaa viihdearvosta.

Hypätään keskelle kirjaa ja Ellin klinikalle, jota vaivaa heti alkuunsa potilaskato. Ilmainen apu olisi tarpeen, mutta on epäselvää millaisia jauhoja Ellin pussissa on. Ettei vain olisi Kampanin kätyri haalimassa tietoa, jota vääristellä. Ei voi mennä ei voi mennä, sanoo Zafar-aktivistimme joka muuten seurustelee Nishan kanssa ja se tietenkin repii Animalin sydänriepua, mutta toivoa silti voi ja tarkkailla ja stalkata ja kaikenlaista muutakin.

Kuulostaako runsaalta? Varmaan kuulostaa enkä edes maininnut Ma Francaa sun muita. Tosin juonta tässä kirjassa on nimeksi, vaan onpa kuitenkin mutta hyvin hitaasti kytevää ja raahustaen etenevää. Mitä väliä, tämä kirja on suurempi kuin mikään juoni ja kun sen lopussa ymmärtää, se tuntuu vielä suuremmalta.

En väitä, että joka hetki nautin kirjan kielestä, joka on ajoittain suoraan sanottuna haastavaa vaikkakaan ei vaikeaa. Hyvin poikkeuksellista kieltä ja kuitenkin selkeää. Jos et ollenkaan kestä brutaalia kielenkäyttöä (Animal on varsin rääväsuinen kertoja), niin enpä ehdota tähän tarttumaan. Tai toisaalta voisi kyllä tehdä hyvää tarttuakin. Karaistu vähän.

Animal on henkilönä (myös) raivostuttava (en tosin osannut raivostua, vaikka pyörittelin silmiäni) eikä hänen kaikkia moraalisesti arveluttavia tekojaan voi perustella millään tavalla ja ehkä kuitenkin voi. Koska mikäs minä olen tuomitsemaan, jos joku muu on armollinen ja suopea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Sellaista sydämen suuruutta on vaikea käsitellä – myös ja erityisesti Animalin. Tämä onkin ennen kaikkea kirja ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, ystävyydestä ja välittämisestä. Ja aiheestaan huolimatta se ei murskaa lukijaa alleen - kiitos kirjan tyylin.


Animal’s People on täydellisesti hallittu kaaos, en voi kuin ihailla Indra Sinhan taitavuutta. Muuten, Khaufpurilla on nettisivut. Moikka.

torstai 24. toukokuuta 2018

Laukkukirja: The Great Catsby

Laukkukirjaa luetaan, kun ollaan liikenteessä eikä välttämättä ole aikaa ja tilaisuuksia lukea pitkiä pätkiä kerrallaan. Se asettaa laukkukirjalle tiettyjä vaatimuksia. Tässä muutamia omia kriteerejäni laukkukirjalle:

- lyhyet kappaleet/luvut
- lukuystävällinen fontti
- kevyt
- pienikokoinen
- pokkari tai ohut kovis
- aihe sellainen, että sitä voi lukea pätkissä
- ei älyllisesti kovin vaativa
- koukuttava/kiinnostava

Onko sinulla ns. laukkukirjaa vai luetko samaa, mitä muutenkin tai et kenties ollenkaan ”ulkomaailmassa”? Joskus minulla kulkee kyllä mukana varsinainen romaanikin, jos se on sellainen jota voi lukea missä tahansa. Leïla Slimanin Lullaby oli sellainen, jota kuljetin päiväsaikaankin mukanani, koska se soveltuu luettavaksi pätkissä ja myös kävellessä.



Eliza Garrettin The Great Catsby (Wildfire 2017, kuvitus Martin Hargreaves) on erinomainen laukkukirjaksi: vain vasemmalla sivulla on tekstiä, oikealla ihastuttava kuvitus, joka on ehdottomasti kirjan paras anti ja tekee siitä ylellisen.



Klassikkotietoinen lukija voi arvata, mikä on The Great Catsbyn kirjan esikuva (tietenkin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby). Catsby on kissaversio Gatsbysta. Ei mitenkään järin omaperäinen, vaan lähinnä pikakelaus esikuvastaan. Oletin, että kirja on parodia tai muu huumoripainotteinen ja persoonallinen kissapläjäys, mutta väärin oletettu.

Tähän Classic Tails -sarjaan kuuluu useampi kirjanen, jotka lukenen jossain vaiheessa. Nimenomaan kuvitus kiehtoo ja näiden kirjojen kokonaiskauneus.

En ole muuten lukenut The Great Gatsbya, mutta sen pohjalta tehdyn elokuvan olen katsonut. Pitäisi kaiketi kirjakin lukea, koska se tuntuu jakavan melko paljon mielipiteitä. Kiinnostaisi muodostaa oma mielipide.

~~~


Nyt olisi taas laukussani tilaa kirjalle, joten täytyy penkoa hyllyjä ja etsiä sieltä sopivia ehdokkaita. Vääntänen laukkukirjoista vielä toisen postauksen jossain vaiheessa. Tarkoitus olisi myös penkoa hyllystä siellä ikuisuuden maanneita kirjoja (ja esitellä ne täällä), jotka pitää vihdoin ottaa lukuun. Olen viime aikoina tonkinut hyllyjäni ja lukenut peräti kaksi sinne unohtunutta kirjaa, jotka piti silloin yli viisi vuotta sitten ihan innosta soikeana lukea heti. Kuulostaa varmaan tutulta.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.


Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Raadot laventelin alla

Mehiläisten kuolema on melko väljästi sidottu kirjan teemaan ja siksi nimenä mielestäni väkinäinen. Above The Lavenders voisi olla sopivampi. Tai Jälkeen laventelien. Sillä laventeli on tässä jakaja, joka osoittaa ajan ennen ja jälkeen kuoleman.


Lisa O’Donnell: The Death of Bees
Windmill Books 2013 (2012)
S. 294
Suom. Mehiläisten kuolema

Mullan alla makaavat elämänantajat, joita eivät elämät paljon kiinnostaneet. Paitsi tietenkin omat, jotka oli uhrattu irstailulle ja harhakuvitelmille. Sisarusten, Marleyn ja Nellyn, kylvämä laventeli kasvaa Eugenen päällä. Isabel on hieman sivummalla. Kummatkin kuolivat ollessaan enää varjoja entisistä itsestään.

Marleyn ja Nellyn elämä ei ainakaan vaikeammaksi muutu vanhempien kuoleman jälkeen. Vuokraan on tietenkin saatava rahaa, ettei lähde katto pään päältä ja erityisesti, ettei kukaan huomaa että vanhemmat ovat menneet delaamaan. Asetelma tuo mieleeni Ian McEwanin Sementtipuutarhan, mutta muuta samaa näissä ei sitten olekaan.

Sisaruksista vanhempi, Marley, ottaa käytännön asiat hoitaakseen ja sisarukset pärjäävät jotenkin sekopäisistä päivistä toiseen. Odottamatonta apua antaa myös naapurin irstaana pidetty ikämies Lennie, jonka koira on turhankin kiinnostunut laventelipuskasta.

Vaaleanpunaisesta söpöstä kannesta (joka muuten kuvaa kirjan tunnelmaa jotenkin täydellisesti: ainakin miten sen itse tunnen ja koen) huolimatta kyseessä on musta komedia, joka sisältää niin absurdeja piirteitä että naurattaa muutaman kerran vähän. Ja siinä sivussa hieman tylsistyttää. Etenkin kirjan alku oli makuuni pitkäveteinen ja tympeä – teinien sekoilut eivät jaksa hirveästi kiinnostaa. kun mitään tunnesidettä ei heihin synny.

Kolmen kertojan – Marleyn, Nellyn ja Lennien – myötä lukijalle paljastuu surullinen tarina oman onnensa nojaan jätetyistä lapsista. Marleyn kertojaääni on naseva ja hauska, mutta Nelly jää lähinnä tapetiksi seinälle. Yllättäen vakaa Lennie nousee kiinnostavakasi hahmoksi eläväisen Marleyn rinnalle.

Kirjan kieli on nasevaa ja teinimäistä silloin kun on tarpeen, hyvin aidon oloista siis. Kieltä elävöittää skotlannin murre – piti ihan joitakin sanoja tarkistella sanakirjasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Glasgow’hon.

Ihan hauska kirja, jonka loppu on fantastisen epätodellinen ja siksi niin ihastuttava ja jättää hymyn huulille.


What he doesn’t get is that the real outsiders would do anything to be on the inside. A real outsider can’t be seen at all. They’re people who look like they belong when inside they know they don’t. They’re people who would do anything to appear normal, while harbouring the secret knowledge that they’re anything but normal.


Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, ja Kirjakaapin avain.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kissa ja muut rakkaat

Miksi kukaan aidosti eläinrakas ihminen haluaisi antaa pois lemmikkinsä? Syyn täytyy olla todella painava ja vaikka sitä (syytä) ei esimerkiksi Arikawan romaanissa The Travelling Cat Chronicle kerrota kuin vasta lopussa, sen voi arvata varsin helposti.  En aio paljastaa tässä syytä, mutta luota vain arvaukseesi: se todennäköisesti on oikea.


Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
alkuper. Tabineko Ripôto 2015
Doubleday 2017
Japanista englannistanut Philip Gabriel
S. 247


The Travelling Cat Chronicles kertoo ystävyydestä, hyväksynnästä ja hyväksymisestä ja tietenkin kissasta. Tai kissoista. Nimittäin kirjassa suunvuoron saava Nana-kissa ei ole suinkaan ainoa kissa kirjassa. On toinenkin kissa, joka on koskettanut erityisesti Satorun – ja myös Kosuken, joka on Satorun lapsuudenystävä - sydäntä.

Nana on kulkukissa, joka päätyy Satorun hoivaan. Tai ei vain päädy, vaan valitsee jäädä. Ystävykset saavat elää viisi yhteistä vuotta, kunnes Satoru päättää alkaa etsiä uutta kotia Nanalle. Satorulla on mielessään kolme ystäväänsä lapsuus- ja kouluajoilta. He asuvat eri puolilla Japania, joten ei muuta kuin auto alle ja road tripille.

Satoru tapaa potentiaaliset kissanottajaystävät “aikajärjestyksessä” aloittaen Kosukesta, jonka kanssa kävi samaa ala-astetta (sori, käytän vanhentunutta termiä. Pitäisi kaiketi sanoa “alakoulu”, vaikka sekin Wikipedian mukaan on epävirallinen termi). Juuri Kosuken kanssa Satorulla on yhteistä kissahistoriaa, joka avautuu lukijalle vaiheittain vierailun lomassa.

Samalla kaavalla käydään läpi muut ystävät. On mielenkiintoista ja koskettavaakin lukea, miten on ystävystytty ja mitä ystäville nyt kuuluu. Kunkin kolmen (tai periaatteessa neljän) ystävän kanssa Satorulla on hyvin erilainen suhde: erilainen, mutta kuitenkin vahva ja läheinen.

Jotkin lapsuuden ja nuoruuden ajan ystävyydet voivat vaikuttaa voimakkaasti tunnetasolla vielä vanhempanakin. Kirja toi mieleeni muutamia ystäviäni aikojen takaa, jotka ovat oikeastaan enää kauniita ja nostalgisia muistoja, joita joskus hymy huulilla ja haikeudella muistelen.

The Travelling Cat on herkän tunnelmallinen ja hellästi tönäisevä romaani, joka saa suupielet hymyyn ja silmiin unenomaisen, jonnekin kauas suuntautuvan katseen. Ei tarvitse pelätä rumia sanoja, ei sitä kun matto vedetään jalkojen alta, ei ilkeitä aikeita, ei kyynärpäillä tönimistä. Ei mitään näistä, vaikka lukija todennäköisesti tietääkin jo sen, mitä ei ole vielä kerrottu.

Kirjan loppupuolelle on hyvä varata nessuja lähettyville – etenkin jos itket ilosta, surusta, liikutuksesta, kaikesta kauniista ja hyvästä. Minä olen sellainen itkijä: jos jokin on liian kaunista tai hyvää se itkettää. Hyvin usein kyyneleet voivat kertoa muusta kuin surusta, vaikka kyllä tietenkin siitäkin toisinaan. Joskus kyyneleet vain kertovat, että jokin koskettaa.


Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin. Jonkun mielestä kenties  ristiriitaista, mutta kukin valitsee subjektiivisesti. Kivaa olla krpytinen, lue tämä kirja ja päätä itse sijoittaisitko sen samaan kohtaan!

~~~

Kirjassa on lukujen alussa ihastuttava kuvitus, jonka on tehnyt Yoco Nagamiya. Kirjan kannen kissa ei ole ollenkaan Nanan näköinen. Siihen on syynä se, että kirjailija törmäsi ja samantien ihastui kyseiseen kuvaan selaillessaan kuvia netissä. Kirjan kansi on Shuai Liun käsialaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Ulkoilulehtiä ja muitakin

Nyt on se aika vuodesta, kun voi alkaa fiilistellä tulevaa patikkareissua. Mitään ei tietenkään ole vielä varattu eikä päivämääriä lyöty lukkoon, mutta ensi kuussa (Keswick Mountain Festivalin jälkeen) on tarkoitus siirtyä Lake Districtille (koska I love Lake District!) ja viipyä siellä kolmisen viikkoa.

Yleensä (mieheni ja minä) vaihtelemme paikkaa enemmän, mutta koska ”Järvillä” riittää kyllä patikoitavaa, niin ajattelimme vaihteeksi pysytellä pienemmällä alueella. Ei kulu sitten siirtymisiin aikaa eli ehtii patikoida ja harrastaa muutakin liikuntaa ja ties mitä enemmän.

Inspiraatiota ja tuntumaa patikointiin antaa ympäri vuoden muun muassa Trail-kehti. Se on mielestäni Brittilän paras ulkoilulehti ja taloutemme ainoa (paperi)lehtitilaus. Mistä tuli mieleeni: Moniko enää tilaa paperisena mitään lehtiä?


Itse luen paikallislehden ja aikauslehtiä netistä. Kirjastollamme on ihan mukava e-lehtivalikoima ja sieltä lueskelen satunnaisesti lehtiä kulloisenkin mielihalun mukaan. Reissuille tykkään ostaa matkalukemiseksi lehtiä (yleensä ainakin Psychologiesin ja joitakin liikunta/terveyslehtiä).

Päätin, etten tällä kertaa ota reissulle mukaan mitään kirjaa, koska tuskin ehdin sitä kuitenkaan lukea - en ole ikinä aiemminkaan ehtinyt. Luen joka ilta (kirjallisuutta) ainakin jonkin verran, joten on ihan hyvä pitää vuodessa muutama viikko taukoa siitä. Jälleenlukemisen riemu on sitten sitäkin suurempi.

Satunnaisesti ostan ja luen myös näitä.

Joka vuosi haaveilen, että saisin väännettyä useamman reissupostauksen, mutta yleensä tuppaavat jäämään. Jospa tänä vuonna onnistuisin! Ei tosin lupaavasti alkanut, kun en saanut Suomen reissustakaan yhtään varsinaista postausta väännettyä (olisi kuulkaa ollut paljonkin aiheita ja näkökulmia!). Noh, aina kannattaa kuitenkin yrittää edes yrittää.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on



Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.