keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Zenimäisiä väristyksiä

SusuPetal: Hedda ja Zen
Turbator, 2016
S. 76

Hedda ja Zen on väri(s)tyskirja. Sitä voi värittää tai vain katsoa ja lukea stripit, jos ei värittely kiinnosta.

Itse katselin ja luin kirjan ensin läpi, sitten selailin. Vaivihkaa tartuin jopa puuväreihin.

Mietin, miksi Heddan ja Zenin värittäminen tuntuu kivalta ja rentouttavalta, kun Johanna Basfordin Secret Garden jäi  nurkkaan lojumaan väritettyäni siitä pöllön ja muutaman pienen detaljin. Sen jälkeen en ole siihen tarttunut.

Sen sijaan Hedda on jäänyt pöydälle värikynien kera. Istahdan joskus hetkeksi alas, valitsen mieleiseni sivun ja värittelen. Pää ei tyhjene, vaan ajattelen samalla. Hieman höhöttelenkin ja mietiskelen stripin teemaa. Mielikuvitus alkaa liidellä ja päässä syntyy kaikenlaisia tarinoita.

Sanoisinkin, että minuun Hedda ja Zen toimii vuorovaikutteisena väristyskirjana. Hedda on koomisuudessaan melko samastuttava, ja stripeissä väännetään huumoria monista arkisista asioista.


Tulin siihen tulokseen, että Basfordin koristeellinen ja virheetön värityskirja on liian kliininen minulle. Siitä puuttuu tarina ja rosot, vaikka pinnalta kaunis onkin. Opin, ettei minua kiinnosta sellainen. Haluan tarinan myös värityskirjaan. Minun ei tarvitse paeta ajatuksiani, ei tyhjentää päätäni. Tai kun tarvitsee, se tapahtuu nimenomaan tarinoilla - minun päässäni ei ole koskaan hiljaista.


Hedda ja Zen sopii siten myös ihmisille, joita ei värittäminen kiinnosta. Kirjaa voi vain lukea/katsoa sarjakuvana. Itse olen väritellyt pieniä kohtia sieltä täältä, en kokonaisia sivuja. Minusta on kivempi värikyllästää kirjaa ihan mielivaltaisesti. Muutama minuutti ja pieni tuokio naurua kerrallaan, ettei tule ryppyjä.

Kiitän ystävääni, Susua, kirjasta! Kirjasta on ollut ja on yhä minulle iloa, vaikka hieman huoletti tuo väritysominaisuus, koska en ole sille aiemmin lämmennyt. Elämänmakuinen rosoisuus on selkeästi minun juttuni.

6 kommenttia:

  1. Ehkä jonkinlainen täydellisyys noissa värityskirjoissa hieman ärsyttää, kaikki on niin nättiä ja somaa. Poikkeuksena tietysti zombie- ja pääkallovärityskirjat, mutta ei niissäkään juuri juonta ole :D
    Värityskirjoihin enemmän tarinoita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minua alkoi pikemminkin ahdistaa nuo täyteen tupatut värityskirjat. Ovat kyllä todella kauniita joo, mutta minun makuuni sieluttomia. Olen kaupoissa katsellut "hurjempia" värityskirjoja, mutta nekään eivät ole kovin hurjia, vaan se "pinkki puudeli" aina väijyy taustalla. :D

      Ehdottomasti haluamme tarinoita värityskirjoihin!

      Poista
  2. Hauska idea värityskirjaan (heh, kirjoitin ensin että väristyskirjaan mutta onneksi huomasin typon.. :D). Ostin itselleni kokeeksi yhden väristyskirjan jouluna, mutta jotenkin en ole oikein päässyt sinuiksi tuon väristyshomman kanssa. Eli kirja odottaa värien kanssa inspiriaatiota hyllyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös olekin! VäriStyskirja ei olisi mitenkään väärin sanottu, sillä kirjan alaotsikko on Väri(s)tyskirja. :D

      Tämä Hedda ja Zen on sellainen, johon voi palata koska ei ole pelkkä värityskirja, vaan samalla sarjakuva. Kukin ruutu toimii itsekseen eli sitä voi selailla, miten sattuu. Ja kun haluaa hetkeksi istahtaa aloilleen, niin valita, mistä värittelisi. :)

      Poista
  3. Elegia, minä en syty värityskrijoille enkä isosti edes sarjakuville paitsi Aku Ankalle, mutta eikös se upea valokuvakirja, Kultainen talja, ollut just SusuPetalin...Että mä rakastan sen kirjan kuvia ja runot ovat just yksi yhteen kuvien kanssa.

    Ab fab Abbey Road
    High heels, taping her toe
    Hear the beat of
    White and black
    Octopus's garden is
    Calling you back.

    - SusuPetal -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään pahemmin värityskirjoista piittaa, mutta tämä on nähtävästi poikkeus. Sitä voi ohi mennessään väritellä samalla kun mietiskelee eivätkä sivut ahdista, kun eivät ole täyteen ahdettuja niin kuin monissa värityskirjoissa.

      Sarjakuvia luen joskus, melko harvoin tosin. Tykkään tällaisista yhden kuvan -sarjiksista (mitä ne ovat nimeltään?) eli yksi kuva itsessään kertoo tarinan/käsittelee jotain aihetta.

      Kultainen talja on tosiaan Susun ja Lasse Ansaharjun yhteistyötä. Se on upea! Oikeastaan haluaisin itsekin tehdä samantyyppisen: siis kuvien ja sanojen vuoropuhelun. Mietin vaan tekisinkö sen valokuvista vai taidekuvistani ja millä teemalla (varmaan tulisi joku kaamea horror-kuvakirja, joka ei kiinnosta ketään, heh).

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.