keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Lapsi helvetistä - vai avaruudesta?

Kannen kuva: Henri Bureau/Corbis
Doris Lessing: The Fifth Child
Harper Perennial, 1988/2007
S. 159

Silläkin uhalla, että lentää sontaa tuulettimeen, aion kertoa rehellisesti mitä tuntemuksia tämä kirja minussa herätti.

Harriet ja David haluavat lapsia, paljon lapsia. Ehkä jopa kahdeksan. Muu suku hieman kyräilee heidän suurperhetoiveelleen, mutta hyväksyvät kuitenkin sikiämisen.

Davidin ja Harrietin suuri kotitalo on perhejuhlien keskus ja olohuone. Kaikki haluavat tulla pyhiksi sinne majailemaan ja viihtymään.

Kunnes syntyy Ben, Harrietin ja Davidin viides lapsi. Oikeastaan Ben tekee elämästä vaikeaa jo ennen syntymäänsä, mutta varsinaiset ongelmat alkavat, kun hän (Ben) syntyy. Ben on näennäisen normaali ja terve vauva. Mitä nyt vähän iso ja epäsuhtainen, ruma.

Eivätkä rumat piirteet esiinny ainoastaan ulkomuodossa, vaan Ben on luonteeltaan hirvittävä. Varsinainen rääkyvä hirviö, josta on todella vaikea pitää. Eikä hänestä oikein kukaan pidäkään. Harriet sentään yrittää, mutta Ben ei tee rakastamista helpoksi.

Oikeastaan Ben lopulta hajottaa koko perheen pelkällä olemassaolollaan. Vaikka Harriet saa jonkinlaisen suhteen solmittua Beniin, sekin suhde on kieroutunut ja perustuu valtaan, kiristykseen. Yrittääkö Harriet Benin kanssa niin kovasti, koska on äiti - koska hänen pitää? Eihän äiti voi hylätä lastaan?

Ja kuitenkin Harriet tavallaan hylkää muut lapsensa Benin takia. Benin, jota hän ei edes rakasta. Minusta Ben on hänelle projketi, pakkopulla. Koska Harriet synnytti Benin, on hänen Benistä huolehdittava. Kyseessä ei ole äidinrakkaus tai -vaisto, vaan pakko.

Mitä minä ajattelin kirjaa lukeissani? Jätä se hirviö sinne laitokseen. Kyllä. Toisaalta sen verran löytyy inhimillistä ainesta minustakin, että olisin kylläkin halunnut sijoittaa hirviölapseni hieman toisenlaiseen laitokseen. Kirjan lukeneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan (vaikka eivät samaa mieltä olisikaan). Haluan huomauttaa, etten ajattele että vammaisista tai sairaista lapsista tulisi hankkiutua eroon. En todellakaan: suurin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan vammoineen päivineen ja se on vain luonnollista.

Suurin osa. Minä en kuulu tuohon ryhmään, tiedän sen. Minä en tosin haluaisi edes tervettä lasta. On hyvä, etteivät minun kaltaiseni ihmiset lisäänny. Tämä kirja on vastenmielinen (ei tarkoita, että olisi huono), en pitänyt kenestäkään. Ja huokaisin helpotuksesta, ettei tarvitse elää tuollaista elämää.


Itse kirjasta vielä: taiten kirjoitettu ja todellakin herättää tuntemuksia. Olisin halunnut päästä Benin pään sisään, mutta se pysyi suljettuna. Toisaalta monet asiat elämässä jäävät ymmärryksemme ulkopuolelle. Se pitää vain hyväksyä.

Linkkaan nyt vain yhteen blogiarvioon, koska sieltä löytyy liuta linkkejä muihin. Lisäksi pidän Suketuksen arviosta, koska hän purkaa kirjaa hyvin, herättelee kysymyksiä joita itsekin pohdin lukiessani. Kannattaa siis lukea Suketuksen arvio, jos haluaa analyyttistä otetta tällaisen kohtuullisen subjektiivisen "avautumisen" sijasta.

Kirjalle on olemassa jatko-osa nimeltä Ben, in the World. Saatanpa senkin lukea, jos osuu eteeni.

20 kommenttia:

  1. No minä ainakin pidän siitä, että kirjoitat subjektiivisesti ja justiinsa niin kuin kirjan koit. Lukiessani Shriverin Kevin alkoi välkkyä taustalla. Bloggasin juuri eräästä perheanatomiasta, joten ihan heti en taida tähän tarttua, vaikka kyse vaikuttaisikin olevan aika erityyppisistä asioista kuin lukemassani teoksessa. En vaan pysty prosessoimaan kovin montaa perhettä peräkkäin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, jatkan samalla linjalla. :D Olen Shriverin Kevininkin lukenut (tunnustan, että osittain harppomalla) ja katsonut kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Kevinissä minua häiritsi se armoton jaarittelu ja asiasta poikkeaminen. Se pilasi koko romaanin, teki siitä kuivakan. Tosin moni oli eri mieltä tuosta jaarittelusta eli kukin kokee tavallaan. Lessingin Viides lapsi on lyhyt, mutta minusta miljoona kertaa tehokkaampi - ja tunnetasolla raskaampi - kuin Kevin.

      Ja juu, minullekin riitti tällaiset perhekuviot toistaiseksi. :D

      Poista
  2. Minustakin tämä oli inhottava kirja ja epämukava kirja, mutta taidokas. Herätti tosiaan ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin voimakas kirja. Ei oikeasti tule ihan heti mieleeni, milloin olisin ahdistunut kirjasta. En yleensä ahdistu kirjoista, mutta tämän kohdalla kyllä. Jopa niin paljon, että onneksi kyseessä on kirjaston kirja ja pääsen siitä eroon! Mutta siis - hyvä ja ravisteleva kirja eittämättä.

      Poista
  3. Ajattele, niin suuri on äitimyytti, että sekä Benin että Shriverin Kevinin kohdalla monet naiset ovat sitä mieltä, että se oli äidistä kiinni, että äiti ei vain osannut ja rakastanut tarpeeksi. Kevinistä puheenollen jopa suomalainen nimi vahvistaa sitä. Alkuperäinen We Need to Talk About Kevin taas kertoo enemmän huolestumisesta, mikä on päällimmäinen tunne - pitäisi ainakin olla - jos saa hirviölapsen.

    Ben on poikkeus. Tämä kirja vielä antaa tulkinnan mahdollisuuksia, mutta jatko-osa ei. En pidä sitä jatko-osasta muutoin yhtään, mutta antaa se ainakin äidille vapautuksen syyllisyydestä.

    On jotenkin epäloogista ajatella, että vaikka aikuisissa on sarjamurhaajia ja vaikka mitä petoja, niin he olisivat olleet lapsina aivan normaaleja ja vain aikuisten pienet kasvatusvirheet olisivat tehneet heistä pahoja.

    En ole blogannut tästä kirjasta, olen lukenut sen jo ennen blogiaikaa, mutta jos nyt kirjoittaisin, niin sanoisin ensimmäiseksi, että voi mikä onnettomuus vanhemmille!

    USA:ssa Shriveria vihattiin, kun hän toi kirjassa esiin, että äiti ei pärjännyt lapsen kanssa. Varmaan Lessingiäkin on painostettu "selittämään", minkä vuoksi hän sitten kirjoitti jatkon 12 vuotta myöhemmin. Se äitimyytti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä unohtui sanoa:
      Värikkyys ja jyrkät mielipiteet on aina paljon kiinnostvampaa luettavaa kuin mitäänsanomattomuus.
      En tiedä, katsotaanko nuorempien naisten keskuudessa moittivasti naista, joka ei halua lapsia. Minusta siinä ei ole mitään ongelmaa, ei kaikkien tarvitse haluta samoja asioita.

      Minusta tämä on hurjan kiinnostava kirja.

      Poista
    2. Oho, en ole seurannut julkista keskustelua Kevinin (tai tämänkään) kirjan puitteissa, joten moinen syyllistäminen on mennyt ihan ohi. Voin kyllä helposti senkin kuvitella, koska koen että yleinen ilmapiiri noin muutenkin on sellainen äitimyyttiä ylläpitävä: äitiys on jotakin sellaista, että se suunnilleen muuttaa naisen persoonallisuuden totaalisesti, tekee hänestä toisen ihmisen - superihmisen. En usko: onhan noita nähty kaikenlaisia äitejä, että eipä se raskaana oleminen ja synnyttäminen itsessään kenestäkään autuasta tee.

      Varsin usein saa muuten kuulla nuoren väkivallanteon tai muun vastaavan yhteydessä, että "hän on ihan tavallisesta perheestä" tai peräti "hän on hyvästä perheestä." Niinpä. Uskon minäkin, että "pahuuteen" tarvitaan muutakin kuin muutama koettu epäkohta lapsuudessa. Sitä paitsi eihän kaikista kaameissa olosuhteissa lapsuutensa kasvaneistakaan tule sarjamurhaajia tai edes rikollisia.

      Sinulta muuten kuulinkin ensimmäisen kerran Viidennen lapsen jatko-osasta. Sitten luin kirjan esittelyn tuon lainakirjani takasivulta, kun sitä siellä mainostettiin. Olen hieman kahden vaiheilla lukeako vai ei. Toisaalta luonnollisesti kaipaisin selittelyä, mutta toisaalta pelkään että se "pilaa" tämän kirjan kokemuksen. Ehkä luen sen joskus pitkän ajan kuluttua.

      Minäkään en -yllättäen - näe ongelmaa vapaaehtoisessa lapsettomuudessa. Valitettavasti on ihmisiä, joiden mielestä se on ihan kauhistuttavaa ja se nähdään lähinnä itsekkyytenä, kyvyttömyytenä ottaa mistään vastuuta, lapsellisuutena, kehittymättömyytenä jne. Onneksi ei nykyään tarvitse tuollaisia enää pahemmin kuulla, mutta kyllä nuorempana (kun vielä pidettiin potentiaalisena synnyttäjänä) sai kuulla kaikenlaista unohtamatta niitä "mieles muuttuu vielä" ja plaa plaa.

      Todennäköisesti selittelen (puolustelen?) vieläkin päätöstäni ja mielipiteitäni, koska en halua otsaani mitään lapsivihamielisen leimaa. Valitettavasti kun siinä on eroa sanooko näitä mielipiteitä lapseton vai lapsia saanut. Tarkoitan, että helpommin tulkitaan lapsettoman puheita vähän miten sattuu, kun taas "lapselliselta" sallitaan rajummatkin kommentit.

      Olen ihan samaa mieltä: kaikkien ei todellakaan tarvitse haluta samoja asioita! Ei edes lapsiasiassa. :)

      Tämä kirja oli muutenkin kuin suoraan minun painajaisestani: noin monta lasta ja kotona lappaa väkeä alvariinsa. Tulisin hulluksi! :D

      Poista
  4. Rehellisyydessä ja avautumisessa ei ole mitään vikaa. Blogeissahan ne nimenomaan ovat sallittuja ja suotavia. Ainakin minua tunteenpurkaukset piristävät.

    Suhtaudun Lessingiin jotenkin epäluuloisesti. Nobelin palkintojakaan ei poistanut varautuneisuuttani. Lessingin persoonassa jokin epäilyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, jatkan samalla linjalla. Joskus nimittäin käy mielessäni, että olisi kiva olla sellainen asiallinen ja analyyttinen kirjabloggaaja. Mutta en ole sellainen luonnostaan, joten turha yrittää olla muuta kuin on. Onneksi meitä on moneen junaan!

      Olen lukenut vain kaksi Lessingin romaania: tämän ja Ruoho laulaa. Molemmat ovat omalla tavallaan mainoita. Pakko sanoa, että pidin ehkä kuitenkin Ruohosta enemmän kuin tästä. Jos on siis pakko valita.

      Lessingistä henkilönä en paljon tiedä. Nobelin palkinnotkaan eivät minua niin kiinnosta, joten olen onnistunut säilyttämään melko neitseellisen suhtautumisen häneen (tunnustan tosin, että kävin juuri pikana lukemassa Wikipediasta hänen elämästään). :D

      Poista
  5. Tämä on hurja kirja, jossa ei tosiaan ole yhtään miellyttävää ihmistä. Benin vanhemmatkin ovat kuin jotain mekaanisia nukkeja, jotka liikkuvat ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaisesti ja räpsyttävät vain silmiään – etenkin alussa, kun haalivat unelmaansa täydellisestä perheestä.

    Harvassa ovat ne kirjat, joita jaksaisin ihan yltympäriinsä analysoida, mutta tämä on kyllä yksi niistä. Kiitos linkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kuvattu Benin vanhempia! He olivat päättäneet, millaisen elämän haluavat eikä siitä sitten voinut poiketa. Saahan sitä toki haaveilla, mutta todellisuus ei tosiaan aina mene niin kuin unelmissa. Se tuntui olevan Harrietille ja Davidille mahdotonta käsittää ja sopeutua siihen.

      Pidin kovasti arviostasi ja nyökyttelin päätäni sitä lukiessani, siksi linkitin! :)

      Poista
  6. Vastenmielinenhän tämä on. Ja hurja ja mieleenpainuva. Ehkä yksi inhottavimmista kirjoista, joita olen lukenut, mutta hyvä romaani, ehdottomasti. Tehokas kuin mikä.

    Olen muuten nyt lukemassa Lessingin Parempien ihmisten lasta (Martha Quest englanniksi, muistaakseni) ja siitä pidän paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aivan kaamea mutta hyvä. Kirjan tunnelma leijuu edelleen päässäni, vaikka oikeasti haluaisin päästä siitä jo eroon.

      Täytyypä laittaa Martha lukulistalle. Ehdottomasti aion jatkossakin lukea Lessingiä, mutta luulen että pidän pienen tauon hänestä tässä välissä. :)

      Poista
  7. Ihanan rehellisesti kirjoitat!

    VastaaPoista
  8. Arvostan rehellisyyttäsi, minusta olisi tylsää lukea vain tiukasti kirjaa palasteleva teksti. Persoona ja tunteet peliin sanon minä :)

    En ole lukenut tätä enkä Shriverin Keviniä, molemmat kuitenkin kiinnostavat (Kevin löytyy omasta hyllystä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä kirja herätti minussa tavanomaista suuremman tunnemyrskyn: piti ihan miettiä viitsinko edes blogata tästä. :)

      Kevinistä monet ovat pitäneet, jos sellaisen kirjan kohdalla voi niin sanoa. Mutta ymmärtänet, mitä tarkoitan. Minut Kevin uuvutti jaarittelun takia.

      Poista
  9. Minulla on sekä Kevin että tämä lukematta (ellen nyt ihan väärin muista, Lessingiä olen kyllä lukenut n.30vuotta sitten:)) joten en ota kantaa kirjoihin. Minäkin kannustan tällaiseen blogaustyyliin jota harrastat, pidän siitä! Itsekin kirjoitan hyvin subjektiivisesti ja jaan "salaisen" toiveesi siitä että olisi hienoa osata blogata analyyttisemmin. Mutta tarvitaanhan erilaisia tyylejä kirjablogeihinkin!

    Lapsiasiasta: Minä rakastan lapsia! Olen hoitanut heitä sekä työkseni että huvikseni, kasvattanut uusperhettä ja sijaislapsia, ollut tukiperheenä ja nuoren ystäväaikuisena. Suurperheen äitipuoli:)) Mutta mieleeni ei ole koskaan tullut että kaikkien pitäisi lapsista pitää tai niitä haluta. Minusta se on täysin naisen itse päätettävissä haluaako synnyttää tai muulla tavoin saada lapsia. Vapaaehtoisesti(tai vaikka tahattomastikin) lapsettomat ihmiset ovat omanlaisensa perhe riippumatta muiden mielipiteestä. Hyvä Elegia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta, samalla linjalla siis jatkan ja oikeastaan voisi kokonaan unohtaa ne "salaiset" haaveet analyyttisyydestä sun muusta. Menee bloggausilo, jos yrittää väkisin olla jotain mitä ei ole. Kauan eläköön erilaisuus ja eri tyylit siis! Itsekin tykkään subjektiivisesta otteesta toisten blogeissa, mutta tykkään myös lukea analyyttisempiäkin näkökulmia. Anything goes, voisi sanoa. :)

      Pakko täsmentää, etten inhoa lapsia, vaikken omia halua. Läheisten lapset ovat rakkaita, mutta onneksi eivät ole omia. ;D En jaksaisi eikä minua kiinnosta sellainen elämä. Eli valintoja tosiaan nämä. :) Onneksi on sinunlaisiasi ihmisiä, jotka jakavat rakkautensa ja tukensa toistenkin lapsille! <3

      Poista
    2. Juu, en ajtellutkaan että inhoaisit:)
      Kiitosta vaan, se tulee mulla luonnostaan. Jostain syystä olen aina ollut tällainen lasten suhteen. Onnekseni ympärilleni on "kasaantunut" aina pino lapsia (ja vanhempiakin) jotka tykkäävät. Molemminpuolinen ilo!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.