tiistai 28. lokakuuta 2014

Syövän maihinnousu

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like, 2012
S. 220

Tuskinpa olisin Maihinnousuun tarttunut laisinkaan, ellei eräs ystäväni olisi sitä minulle tarjonnut. Aihepiiri ei oikein innostanut etukäteen, vaikka pääasiassa muistin kirjasta vain sen ympärillä pyörineen kohun - enkä sitäkään kunnolla.

Sain siis lukea kirjan melkoisen puhtaalta pöydältä. Kohua googletin huvikseni kirjan luettuani ja totean siitä vain hohhoijaa ja plääh. Sen enempää en ota siihen kantaa.

Kiitos siis ystävälle jälleen kerran (vilkutus!) siitä, että sai minut rikkomaan omia perusteettomia ennakkoluulojani. Jospa nyt sitten siihen kirjaan.

Julie on ranskalainen nelikymppinen nainen, jonka elämä horjuu ja huojuu kuin Norjassa rapistuva vuori. Avioliitto vetelee viimeisiään miehen rillutellessa uuden naisensa kanssa. Sitten heidän 8-vuotias tyttärensä sairastuu syöpään ja perheen tulisi pitää yhtä. Se ei ole helppoa varmasti kummallekaan, mutta vielä vähemmän Julielle, jonka pitäisi jaksaa kantaa kaksi surua kerrallaan: sekä lapsen sairaus että aviomiehensä petollisuus.

Miehestähän ei tueksi ole. Mies on nimittäin herennyt puhumattomaksi. Ei vaivaudu edes keskustelemaan uudesta suhteestaan, ei käsittelemään avioliiton loppua. Ei mitään, hän vain jättää Julien yksin ajatustensa kanssa. Mokoma sontakasa, tekee mieli sanoa. Syyllistääkin vielä, kun Julie haluaa lopulta eroon koko liitosta voidakseen aloittaa oman elämän.

Syöpää verrataan kirjassa Normandian maihinnousuun, josta matkaoppaana työskentelevä Julie kertoo turisteille. Se toimii, vaikka viittaukset eivät ole suoria. Normandian maihinnousu itsessäänkin on kiinnostava historiallinen tapahtuma, joten siitäkin luki ihan mielellään. Maihinnousukuvaukset rytmittivät hyvin kirjaa vieden ajatukset etäämmälle syövästä, vaikka siellähän se vaanii rivien välissä.

Kirjan ilmapiriiriä tai tunnelmaa en kokenut järin ranskalaisena. Ranskalaisin tuulahdus oli Julien ystävä, Alice. Vaikka Alicella ei ole suurta roolia kirjassa, se on silti hyvin merkityksellinen.

Kaiken kaikkiaan taidokkaasti kirjoitettu ja rakennettu romaani. Pidän Ala-Harjan suorasta ja mutkattomasta tyylistä eikä minua edes häirinnyt tekstin ajoittainen töksähtelevyys. Se sopii kirjan tyyliin, se tekee siitä monivivahteisemman. Minut tämä kirja otti mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta eikä päästänyt rauhaan ennen kuin saatoin sulkea takakannen.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Annika, Mari A ja Hanna.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kerrostalon salaiset elämät

Gabriella Giandelli: Interiorae
Englanniksi kääntänyt Kim Thompson
Fantagraphics Books, 2012
S. 144

Bongasin Interiorae'n kirjastosta. Sen simppeli, mutta tunnelmallinen kansi houkutteli tutkimaan kirjaa tarkemmin. Selasin kirjaa ja päätin ottaa lainaksi. Giandelli oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta kannatti tutustua.

Interiorae sijoittuu milanolaiseen kerrostaloon, jossa valkoinen jänis liikuskelee huoneistosta toiseen tutkaillen asukkaiden elämää.

Jänis on aavemainen: hän saattaa liikkua seinien läpi eikä häntä voi nähdä.

Pupun tehtävä on kerätä unia. Unet hän vie kellarissa asuvalle jättivatsalaukulle. Luulen, että vatsalaukku symboloi jotain, mutta kävisi liian pitkäksi ja työlääksi ryhtyä tässä spekuloimaan ja tulkitsemaan sen merkitystä, joten annan asian olla. Kukin lukija voi tehdä tulkintansa itse ja märehtiä niitä tahollaan.

En edes väitä, että tajusin aivan täysin itsekään koko kirjaa, vaikka se periaatteessa melko selkeä onkin. Ainoastaan loppuyllätys jäi minulle hieman hämäräksi. Se ei silti vähentänyt kirjan kiinnostavuutta.

Interiorae nimittäin on kiinnostava. Valkoisen pupusen matkassa lukija pääsee kurkistelemaan ihan tavallisten asukkaiden elämiin ja unelmiin, suruihin ja murheisiin.


Kirja on melko synkkä, mutta ei masentava. Minusta kirjan tunnelma on enemmänkin salaperäisen kiehtova. Yksinkertainen ja puhdasviivainen, jopa askeettinen, kuvitus tukee tuota unenomaista ja tietyllä tapaa nukkuvaa tunnelmaa.


Erittäin positiivinen luku- ja katselukokemus siis: sekä silmät että mieli saivat ruokaa. Gabriella Giandellin tuotantoon voi tutustua vaikkapa täällä.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Rutto ei tarttunut minuun

Albert Camus: Rutto
(alkuper. La Peste, 1947)
Suomentanut Juha Mannerkorpi
Otava 1948
S. 269

Sanon nyt heti alkuun, että Rutto oli minulle karmaiseva pettymys. Camus'n The Outsider näyttäytyy Ruton rinnalla suorastaan mestariteoksena, vaikka en sillekään ihan lämmennyt.

Olen tosin ajatellut kys. kirjaa (siis Outsideria) paljon jälkikäteen ja oikeastaan se on alkanut tuntua sitä paremmalta, mitä enemmän lukemisesta on aikaa.

Valittelin jo The Outsiderin kohdalla sen heppoista filosofista antia. Odotin suurempia, syvemmälle meneviä pohdintoja. Sitä samaa odotin Rutolta, mutta odotukset eivät täyttyneet. Rutto jäi minulle ihan ok-kirjaksi: kyllähän sen ennemmin lukaisi kuin turpaansa otti.

Rutto on kronikka, joka kertoo nimensä mukaisesti rutosta. Etenkin kirjan alku on mielenkiintoinen, kun ensimmäiset ruttotapaukset todetaan. Pidän Camus'n tyylistä kuvailla tuota ranskalaista Algeriassa sijaitsevaa kyläpahasta. Imeydyinkin kirjaan mukaan kuin koskessa laskeva tukki.

Mutta sitten koski väsyy, virta uupuu. Tukki jää surullisena kellumaan suvantoon, juttuu pohjamutaan. Siinä se sitten köllöttää kirjan loppuun saakka lukuun ottamatta muutamaa hapuilevaa yritystä irrottautua mudasta.

Camus on tarkka ihmiskuvaaja ja onnistuu mielestäni etenkin Cottardin kuvailemisessa. Cottard onkin kirjan mielenkiintoisin henkilö ja samalla ristiriitaisin. Olisin halunnut lukea hänestä enemmänkin.

Tohtori Rieux ja hänen näkökulmansa on kuitenkin vahvimmin esillä. Rieux on melko tavanomainen, jopa tylsä. Jo kirjan alussa vihjaillaan, että kertoja paljastetaan myöhemmin kirjassa. Tietoa pantataankin kirjan loppuun saakka, mutta eipä tuo nyt mikään yllätys ollut. Odotin jälleen kerran jotain pommia, mutta eipä tullut edes ritsasta päähän.

Jotenkin tuntuu, että pitäisi nyt puolustella itseään, kun ei tämä(kään) klassikko oikein napannut. Onhan Rutolla toki ansionsa enkä ihmettele, että siitä pidetään. En edes kyseenalaista sen asemaa klassikkona.

Mutta niin, minulle se ei riitä. Vertaan mielessäni Ruttoa lukuisiin lukemiini venäläisiin klassikoihin, joissa minun makuuni sukelletaan tarpeeksi syvälle. Ei tarvita edes koskea, ei virtaa. Ei, sillä tukki lojuu meressä alkaen hiljalleen upota painuen yhä syvemmälle syvemmälle syvemmälle. Kunnes ei sitä enää näy.

Ruton on lukenut ja siitä blogannut ainakin Kaisa (Kannesta kanteen) ja Jokke (Jokken kirjanurkka).

perjantai 17. lokakuuta 2014

Syksyn enteitä


Syksy saapuu tännekin, tosin melko maltillisesti. Löysin eilen hautausmaalta yhden punastuneen puun. Tämä samainen puulajike (älkää kysykö mikä; en tiedä, mutta jos joku tietää, saa kertoa) punastuu ensimmäisten joukossa, kun muut vielä vihertävät.


Puun alla saattaa aistia syksyn kauniin tunnelman.


Sää on vielä leuto: takki oli liikaa päälläni. Tälle viikonlopulle on luvattu parikymmentä astetta, mikä tuntuu ilmankosteuden takia lämpimämmältä.


Putoavan näen
maahan lehden
muutaman silmukan
matkallaan tehden.


Loving Memory...



Varsinainen ruska tänne saapuu joskus ensi kuussa. Viime vuonna 18.11. näytti tältä.

Kirjamietteitä on tulossa muun muassa eräästä sarjakuvasta ja Abert Camus'n Rutosta, joka minulla on vielä loppusuoralla.

Kesken on myös Susan Cain'n teos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Tavoistani poiketen saatan olla bloggaamatta kyseisestä kirjasta. Olen sen lukenut joskus aiemminkin, nuorempana. Kirja on minulle niin henkilökohtainen, etten tiedä haluanko sen takia siitä edes kirjoittaa tänne. Harkitsen vielä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Tarina vailla sanoja

Neil Bousfield: Walking Shadows
Manic D Press, 2010
S. 220

En ole maailman ahkerin sarjakuvien lukija, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Yleensä ei vain tule sellaisiin tartuttua.

Kyylään kuitenkin lähes aina kirjastossa käydessäni sarjakuvahyllynkin läpi. Se on melko aneeminen lähikirjastossani, mutta kyllä sieltä aina joskus jotain minua kiinnostavaa löytyy.

Eilen eteeni pompsahti Neil Blousfieldin (never heard) tummanpuhuva teos Walking Shadows. Kirja on siitä erikoinen, ettei siinä ole tekstiä lainkaan. Tarina on ymmärrettävä pelkästään takakannen esittelyn ja kuvien turvin.

Kirja kertoo pariskunnasta, jolla on kaksi lasta. Mies työskentelee tehtaassa yksitoikkoisessa työssä, vaimo on siivooja. Pariskunnalla on kaksi poikalasta, jotka vaativat oman huomionsa. Elämä on melko tyhjää ja kuluttavaa.

Mies viipyy myöhään töissä, vaimo yrittää oman työnsä ohella hoitaa kodin ja lapset. Jaksamista auttaa viinaryyppy - jopa kesken työpäivän salaa siivouskomerossa. Laskuja putkahtelee postiluukusta, mutta rahaa on niukasti.

Kirjan edetessä lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi, joilla tuntuu olevan edessään yhtä ankea tulevaisuus kuin vanhemmillaan. Isällekin käy huonosti hänen yrittäessään keksiä ulospääsyä kamalasta arjestaan. Tarina on kaikkinensa synkkä ja lohduton - puhumattakaan kuvituksesta.

Kuvitus on tehty kaivertamalla (woodcut, wood engrave) ja jälki on todella dramaattista, mikä sopii kirjan teemaan. On uskomatonta, miten voimakkaan tunnelman voi kyseisellä tekniikalla saada aikaan ihan pelkästään mustavalkoisissa kuvissa. Kukin kuva käsittää yhden sivun.


Ainut ongelmani oli ajoittainen vaikeus erottaa henkilöt toisistaan (toinen "luku"kierros tosin helpotti tässä asiassa). Lapset - pojat - näyttivät kuin miniaikuisilta kirjan alussa - eivät lapsilta lainkaan.

Mietin ensin, että olisin kaivannut hieman rautalankaa: vaikkapa virke pari silloin tällöin, kenties kunkin luvun alkuun. Lukuja kirjassa on kaksitoista. Mutta sitten toisaalta siinä missä ensimmäinen "lukukerta" jätti aukkoja, uusintakierros paikkasi ne ("luin" siis kirjan kahdesti).

Periaatteessa - ja käytännössä - kirja todella toimii ilman sanojakin. Huomasin lisäksi toisella kierroksella alkavani itse laittaa sanoja henkilöiden suuhun, muodostaa tarinasta omanlaistani. Se oli oikeastaan melko antoisa kokemus, vaikka tarina itsessään ei ole järin omaperäinen. Omaperäisen kirjasta tekee nimenomaan kuvitus ja mahdollisuus itse rakentaa tarinaa raamien sisällä.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Copycat: Kuka on fiktiivinen rakkaasi?

Amman järjestämä hauska Copycat-kisa on jälleen alkanut. Kisailu on kaikkien aikojen kolmas, ja toivottavasti perinne jatkaa elelyään jatkossakin. Minusta Copycat on nimittäin aivan huikean hauska kisailu, jossa ei (ainakaan minulle) voittaminen ole tärkeintä vaan tekeminen.

Tällä kerralla ei aihe olekaan vapaa, vaan nyt haetaan rakkainta romaanihenkilöä.

Lyhyesti: 

1. Tämänkertaisen kisan aiheena on Rakas romaanihenkilö. Valitse siis joku itsellesi läheinen kirjallinen hahmo ja häntä esittävä, kuvaava, ilmentävä (muutkin kuin suoranaisesti ihmistä/hahmoa esittävät kansikuvat siis sallitaan) kansikuva.

Lue Amman blogista tarkemmat ohjeet - ja osallistu! Osallistumisaika päättyy 19.10. eli vielä ehtii mukaan.

Rakkaita ja itselleni elämän eri vaiheissa merkityksellisiä romaanihenkilöitä on paljonkin. Silti yksi huuteli ylitse muiden. Huuteli niin lujaa, etten muuta kuullut ja oli pakko valita hänet.

Kyseessä on Henning Mankellin Kurt Wallander, iiik! Olen luonnollisesti lukenut koko sarjan (järjestyksessä tietenkin; olen järjestysfriikki) ja itkua tuhertanut etenkin viimoisissa kirjoissa.

Kurt Wallander on minulle muutenkin luonteva valinta rakkaaksi romaanihenkilöksi, sillä suoraan sanottuna rakastan kaikkia lukemiani Mankellin kirjoja. Hänhän on kirjoittanut paljon muutakin kuin Wallanderia.

Mutta lätinät sikseen ja kuva kehiin. Kas tässä.


Jostain kumman syystä kansi lipsahti taas horror-osaston puolelle. Itse tosin näen lähinnä huumoria siinä: toisaalta tunnen kuvattavat ja itse kuvaussessio muistui railakkaana mieleeni. Kuvan olen ottanut Hietsun hautausmaalla, kottikärryt ja lapio lainattiin kirkolta (ilman lupaa, hyi!). "Mallit" olen luonnollisesti rajannut/käsitellyt tunnistamattomaksi.

Ja sitten alkuperäinen kuva. Kannen suunnittelu: Timo Numminen / Kannen kuva: iStockphoto

torstai 9. lokakuuta 2014

Pimeyden jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen
Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
Alkuper. Mörkerspår
Suomentanut Anu Tukala
Like 2003
S. 396

Aloittelin Pimeyden jälkien lukemisen jo kuukauden päivät sitten, ennen reissua. Reissussa ei sitten tullut luettua sivuakaan, joten piti aloittaa koko kirja alusta.

Olin ehtinyt noin 70 sivua jo lukea enkä suinkaan ollut unohtanut kaikkea, mutta helpostipa tuo tuli luettua uudemmankin kerran. Sen verran mielenkiintoinen tarina on kyseessä.

Kirjan keskiössä on viisikymppinen Hilja Agnevik, nuorin kolmen lapsen katraasta. Hilja asuu sisarensa, jota inhoaa ja halveksii, kanssa. Muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan, ja Hilja on jo melkein alistunut kohtaloonsa - ja yhteiseloon piikikkään sisarensa kanssa.

Kun Hilja sitten (melkein) kohtaa lapsuudenystävänsä, sittemmin kuuluisan näyttelijän Jennyn, tapahtumat sysäytyvät uusiin uomiin. Hilja ikävöi ja samalla tuntee katkeruutta entistä rakasta ystäväänsä kohtaan. Onko Jennystä kuuluisuuden myötä tullut nenä pystyssä kulkeva ylpistelijä?

Nykyajan rinnalla kulkevat muistot lapsuudesta. Muistoja tarkastellaan sekä Hiljan että hänen veljensä Kristianin näkökulmasta. Kirjan edetessä Kristian astuu tasavertaisena päähahmona Hiljan rinnalle.

Frimanssonmaiseen tapaan Pimeyden jäljissä ei juosta pitkin katuja hengästyneenä. Ei, tempo on maltillinen ja tapahtumia pohditaan ja puidaan. Minua sellainen miellyttää, sillä monasti ajatukset ovat merkittävämpiä kuin teot; ajatukset paljastavat joskus enemmän kuin teot.

Kirjan tunnelma on voimakkaan synkkä ja tietyllä tapaa pysähtynyt. Elämät junnaavat paikoillaan eikä ulospääsyä, muutosta, oikein tunnu löytyvän, vaikka sellaista haluaisi ja samaan aikaan sitä pelkää. Minullekin nousi pala kurkkuun, kun Kristian nojautui vessanseinää vasten ja päästi ilmoille äänettömän itkun. Mies niin hukassa. Ja mitä sitten tapahtuikaan...

Tämä kirja ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka kyllähän tässäkin ruumis saadaan pussiin. Kutsuisin tätä kuitenkin trilleriksi, sillä suurin jännite on ihan muualla kuin mahdollisissa murhatapauksissa. Kirjassa ei myöskään keskitytä murhien tai rikosten ratkomiseen, mikä on dekkareille ominaista.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Frimansson ei väännä rautalankaa; hän jättää lukijalle tilaa tulkita aina viimeiseen sivuun asti. Tai juuri sinne. Loppu ei silti latistanut kirjaa, sillä se (kirja) antoi vastauksia riittävästi. Muunlainen loppu olisi voinut taipua selittelyksi, jollaisesta en yleensä pidä.

Valitettavasti lukukokemusta häiritsi (käännöksen) lukuisat lyöntivirheet. Niitä oli silmiinpistävän paljon. Mukana menossa oli myös töksähtelevät lauseet, joihin oli useammin kuin pari kertaa eksynyt ylimääräisiä sanoja (yleensä verbejä). Merkityksen kyllä tajusi luettuaan uudelleen. Silti moiset kömmähdykset ärsyttivät, koska kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään yksittäistapaus. Töksähtelevät ja toisinaan omituiset lauseet olisi voinut korjata yhdistämällä ne virkkeiksi.


Pidän kirjan kannesta, joka on Tommi Tukiaisen käsialaa. Se tuo mieleeni syksyisen Villa Elfvikin. Minulla oli tapana fillaroida sinne ja siellä, tutkia maastoa ja maisemia. Elfvik oli eräs - minulla oli Suomessa paljon - keitaani ja henkireikäni Suomessa. Jopas, meni nyt mummo muistelee -osastolle tämä. En tosin ole mummo.


Googletus ei tuottanut tulosta muista blogiarvioista, joten tällä kertaa ei linkityksiä.