torstai 31. heinäkuuta 2014

Panttivankina Somaliassa

Amanda Lindhout & Sara Corbett: A House in the Sky
Penguin 2014
S. 367

Kiinnostuin A House in the Sky'sta luettuani keväällä jonkin sortin arvion siitä The Sunday Timesin kulttuuriliitteestä. Piti heti hankkia kirja, mutta vasta nyt tuli sopiva hetki se lukea.

Kirja on kanadalaisen Amanda Lindhoutin muistelmateos (kirjoitettu yhdessä toimittaja Sara Corbettin kanssa) siitä, kun hänet kidnapattiin Somaliassa ja pidettiin vankina yli vuoden. Kirja ei kuitenkaan käsittele vain vankeusaikaa, vaan ensimmäiset sata sivua Lindhout valottaa omaa lapsuuttaan ja kertoo aiemmista matkoistaan.

Lindhout on ns. reppumatkaaja. Hän työskenteli tarjoilijana säästäen rahaa päästäkseen reissuillensa. Matkakuvaukset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta niistä huokuu läpi Lindhoutin naiivius ja tietynlainen piittaamaton uhkarohkeus: eihän minulle voi mitään tapahtua!

Toisaalta luulen, että pitkän alustuksen tarkoitus oli juuri se; avata Lindhoutin persoonallisuutta ja siten kenties alustaa niitä syitä, miksi hän lopulta tuli kaapatuksi. En tarkoita tällä, että hän sai mitä ansaitsi - kukaan ei ansaitse tulla kidnapatuksi - vaan hänen "pakkomiellettään" matkustella ja mennä sellaisiinkin maihin, joihin ei todellakaan suositella mentävän. Kuten vaikkapa sinne Somaliaan.

Koen hieman vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta, sillä en oikein pitänyt Lindhoutista. En häntä suoranaisesti inhonnutkaan (ja ajoittain kyllä jopa pidin hänestä), mutta jokin jota en osaa edes eritellä, kaiversi mieltäni. Ehkä en päässyt kyllin lähelle häntä - en tiedä. Tietyt asiat ärsyttivät minua, mutta toisaalta mitenköhän olisin itse toiminut ja ajatellut vastaavassa tilanteessa? Sitähän ei voi tietää.

Lindhout kaapattiin yhdessä työparinsa, australiaisen kuvaajan Nigel Brennanin, kanssa.  Osan vankeudesta he saivat lusia samassa huoneessa, mutta myöhemmin heidät erotettiin. Se oli käännekohta Lindhoutin kohtelulle, joka muuttui yhä raaemmaksi. Herkille lukijoille silti tiedoksi: raakuuksia ei kuvata yksityiskohtaisesti, vaan useimmiten ne vain mainitaan - ja tuskin kaikkea edes kerrotaan lukijalle, otaksun.

Nigel pääsee hieman helpommalla, koska hän on mies. Kaikista kaappaajien vastoinkäymisistä juuri Lindhout saa syyt niskoilleen; koska hän on nainen, rohkenen spekuloida. Ja koska Nigel ei puolusta häntä. En tosin tiedä olisiko sillä ollut mitään vaikutusta, mutta mutta... Nigel etoi minua kovastikin välillä, mikä aiheutti taas ristiriitaisia tuntemuksia minussa, koska ei hänelläkään mitkään herkkuolot olleet.

Esimerkki: Lindhout ja Nigel yrittävät paeta. Idea on Nigelin, mutta syy vieritetään Lindhoutin niskoille Nigelin hyväksynnässä. Mikä pelkuri, hyi! Mutta sitten toisaalta; mitä itse tekisin tuossa tilanteessa? Muuttuisinko minäkin pelossani itsekkääksi ja tekisin mitä vain oman etuni eteen? Riippuu varmaan kenen kanssa olisin vankina. Jos kyseessä olisi läheinen ihminen, en varmaan pystyisi. Mutta julmasti sanottuna, jos toinen osapuoli ei olisi kovin läheinen... Enpä tiedä.

Kirjassa on voimakkaasti esillä myös kaappaajien ja vankien (erityisesti siis Lindhoutin) välinen suhde. Se on hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se on myös katsaus toisenlaiseen ajattelumaailmaan. Lindhout yrittää käyttää Islamia eräänlaisena "aseena" ja "puolustuksena" kaappaajiaan vastaan. Harvemmin hän siinä onnistuu, koska Koraania voi tulkita vähän miten sattuu. Lindhouthan kääntyi muslimiksi vankeudessaan - ihan omaa etuaan ajatellen, ei siis siksi että oikeasti uskoisi.

Lindhout ja Nigel pääsivät lopulta vapaaksi lusittuaan 460 päivää. Lunnasrahat piti kaapia kasaan yksityisteitse ja vapautuminen järjestää yksityisen "palvelun" kautta, koska valtiot eivät yleensä maksa lunnasrahoja, mikä on ihan ymmärrettävää. Muutenhan koko "bisnes" räjähtäisi käsiin. Sitä paitsi jos matkustaa yleisesti turvattomaan maahan, sen tekee silloin omalla vastuullaan (ellei ole jotain muuta koneistoa taustalla tukena, kuten joillakin isojen medioiden toimittajilla).

Kaiken kaikkiaan tämä on mielenkiintoinen ja koukuttava kirja, joka ehdottomasti kannatti lukea. Tämä jäänee mieleeni kummittelemaan vielä joksikin aikaa pomsauttaen pintaan ajatuksia vielä myöhemminkin.

Myös Nigel Brennan on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan. Tuskin aion sitä lukea ja tunnustan syyn siihen olevan se, ettei Goodreadsin arviot oikein innostaneet.

~~~

Ps. Perustin nyt sitten kuitenkin ns. matkablogin erikseen. Työnimi on Halukas matkustaja, jonka kyllä vaihdan heti kun keksin uuden nimen. Halukas matkustaja kuulostaa nimittäin hieman pervohkolta.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?

Kansi: Kirsti Maula
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Otava 2011
S. 287


Tuulan ja Harrin perhe-elämä on mallillaan. Harri on kuin isä Tuulan pojalle, Roopelle. Roopen oikeaa isää ei pahemmin maisemissa näy, mutta Harri paikkaa tuota isänmentävää aukkoa mallikkaasti.

Tuula ei koe lapsikiintiönsä olevan täynnä, mutta koska hän ei voi enää lapsia saada, pitää keksiä jokin toinen ratkaisu. Miltä tuntuisi ottaa hoitoon ns. sijoituslapsi? Sellainen, jota vanhemmat eivät voi syystä tai toisesta itse hoitaa. Harri on epäileväinen, mutta taipuu Tuulan tahtoon.

Härkönen kuvaa hauskasti ja koskettavastikin Harrin ja Tuulan suhdetta. Vaikka Harri on ehdottomasti äijä, hän on silti tietyllä tapaa pehmeämpi, romanttisempi, kuin Tuula. Harrilla on rennon löysä ote elämään eikä hän turhia hötkyile.

Tuula on taipuvainen hienovaraiseen hysteriaan ja hän ottaa toisinaan asiat vähän turhankin vakavasti. Vakaa Harri kuitenkin tasapainoittaa "draamailevaa" Tuulaa. Pidin erityisesti Harrista; vaikka hänellä ei omia biologisia lapsia olekaan, hän on mitä mainioin isähahmo Roopelle.

Vaan eipä tiennyt Tuula millaisen myllerryksen sijoituslapset saavat aikaan. Suurin myllerrys ei suinkaan tapahdu elämisen rutiineissa ja muissa ulkoisissa tekijöissä, vaan Tuulan sisällä. Pintaan nousevat omat, ne ei niin ruusuiset lapsuudenkokemukset.

"Mikä sun lapsuuden kauhein kokemus on?" kysyy Harri.
"Koko lapsuus", vastaa Tuula eikä uskalla sanoa ääneen että häntä pelottaa.

Onnen tunnissa pohditaan paljon äitiyttä ja myös sitä, voiko toisten lapsia rakastaa. Vaikka kirjan teema ei sinänsä liippase läheltäkään omaa elämääni, pidin tästä kirjasta kovasti ja se antoi minullekin paljon ajattelemisen aihetta ja eri näkökulmia.

Oli myös vaihteeksi suoranainen ilo lukea kirja, jossa (pari)suhde on hyvällä tolalla ja lämmin, läheinen. Sellainen suhde, jossa vaikeudet oikeasti yhdistävät eivätkä erota. Suhde, johon ei tarvitse väkisin rakentaa draamaa.

Pidin myös Härkösen tyylistä, jossa on aimo annos huumoria ja säteilevää lämpöä kaikenlaisista vaikeuksista ja peloista huolimatta.

*Postauksen otsikko on lainaus kirjasta.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Hotelli Helpotus


Tämä komea rakennus on käytöstä poistettu vessa. Sen kohtalo on ollut avoin jo pitkään. Kunta omistaa sen, ja myyntiä yksityiselle on harkittu. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut vuosikausiin. Tuskin tapahtuukaan.

Vierailin vessassa eilen. Tai no, sen ulkopuolella lähinnä. Vessatiloihin ei päässyt, mutta alakerrassa on joku romuvarasto, jonka ovi oli raollaan.


Sisäänkäynti vessaan "kukkulalta".


 Sama alhaalta ylös.


Sukupuolitaudit vessassa.


Olen miettinyt uuden blogin perustamista näille ns. kulttuuri- ja matkajutuille plus muulle ei-kirjalliselle lätinälle. En tosin tiedä jaksanko pitää montaa blogia, joten täytynee harkita tätä vielä. Aineistoa kyllä riittäisi moneenkin blogiin, mutta hmm.

Toisaalta vaikka tämän blogin pääpaino on kirjamietteissä, niin kaipa Kirjavalas voi joskus tehdä täällä muutakin. Täytyy miettiä lisempää.


Jos sinulle on mielipide, älä epäröi esittää sitä. Kaikki kuunnellaan (eli luetaan), mutta päätöksen teen itse.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Unissakulkija Varistytön jalanjäljillä

Kannen tekijää ei mainittu.
Erik Axl Sund: Unissakulkija
(Hungerelden)
Suom. Kari Koski
Otava 2014
S. 395
Kiitos rakkaalle ystävälleni, Annikalle, kirjasta!

Unissakulkija jatkuu melko suoraan siitä, mihin Varistytössä jäätiin. Koska tämä on selkeästi trilogia, kannattaa - ja on suorastaan pakkokin - lukea nämä kirjat järjestyksessä. Muutoin ei välttämättä tajua hölkäsen pöläystä mistään. Trilogian kolmas osa on nimeltään Varjojen huone ja Otava julkaisee sen suomeksi lokakuussa.

Unissakulkijan rakenne on sama kuin Varistytössäkin eli kukin luku on otsikoitu paikan mukaan. Mukana on luonnollisesti samoja paikkoja kuin edellisessä kirjassa, mutta myös joitakin uusia.

Siinä missä Varistytössä tapahtui rytinällä (etenkin ruumisosastolla, vaikka toki tässäkin kirjassa kuollaan), Unissakulkija on maltillisempi ja sukeltaa enemmänkin henkilöiden taustoihin, erityisesti Sofia Zetterlundin menneisyyteen. Komisario Jeanette Kihlbergin yksityiselämä jää tässä kirjassa hieman taustalle, mikä on ihan hyvä ratkaisu. 

Jatkumon takia tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta ensimmäistä osaa. Jos et siis ole lukenut Varistyttöä, jatka tämän lukemista omalla vastuullasi - tai jätä lukematta!

Lukija on askeleen edellä poliisia, lukija tietää siis enemmän. Se luo kiehtovan jännitteen etenkin Jeanetten ja Sofian "suhteeseen". Tietynlainen hämäräverho leijuu kuitenkin kaiken yllä eli vaikka lukija voi halutessaan vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä, ne voivat kuitenkin lopulta olla vääriä. Yllätyksiä ei siis kirjasta puutu ja sainkin tarkistaa käsityksiäni muutamaankin otteeseen kirjan edetessä.

Tietyssä mielessä Unissakulkija päihittää mielestäni Varistytön. Toisaalta Unissakulkijaahan ei olisi ilman Varistyttöä eli sinänsä näiden kahden kirjan vertaileminen keskenään on jokseenkin hedelmätöntä. Ja miksi kirjan nimi on muuten Unissakulkija? Sepä kyllä selviää lukemalla.

Mielenkiinnolla odotan viimeistä kirjaa ja sitä, miten tämä paketti saadaan kasaan! Ajattelinpa pikalukea Varistytön ja tämän Unissakulkijan uudelleen ennen viimeisen osan julkaisua lokakuussa. Haluan, että minulla on tuoreessa muistissa kaikki yksityiskohdat voidakseni nauttia viimeisestä kirjasta ja pystyäkseni spekuloimaan oikein olan takaa mahdollisia juonenkäänteitä. 

Jos nyt jokin ärsyttää, niin sellainen kliseinen muutun lesboksi/bi-seksuaaliksi yhtäkkiä vaan just like that. Hohhoijaa.

Unissakulkijasta on blogannut mm. Annika (joka kiinnitti huomiota trilogian taidokkaisiin kansiin. Olen samaa mieltä: kannet ovat oikein onnistuneet ja tehokkaat!), Leena Lumi, Kuutar ja Krista.

~~~

Tällä kirjalla pääsen jälleen osallistumaan Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Nukketalo

Kansi: Nina Leino / Kuva: Getty Images
Kristina Ohlsson: Nukketalo
(Alkuper. Askungar)
Schildts 2010
Suomentanut Outi Menna
S. 428

Nyt on pääparka hieman sekaisin. Nukketalon lukemisesta on aikaa jo jokunen hetki ja sen jälkeen olen ehtinyt lukea Unissakulkijan. Ei pitäisi lukea kahta ruotsalaista dekkaria peräkanaa, koska se aiheuttaa nähtävästi sekaannusta päässäni. Liikaa samoja nimiä jne.

Eli muistisääntö itselle: jos haluaa pitää dekkariputken, kannattaa valita kirjat eri maista/kulttuureista!

Ja sitten Nukketaloon, joka on Ohlssonin esikoisteos ja aloittaa rikostutkija Fredrika Bergmanista kertovan kirjasarjan. Kylläpä olenkin onnistunut kauan välttelemään tätä sarjaa, vaikka haaveissani olen sen jo monta kertaa aloittanut. Kerran jopa lainasin sarjan ensimmäisen osan enkuksi (Unwanted) kirjastosta, mutta palautin sen lukemattomana (en muka ehtinyt lukea).

Tämän suomenkielisen version löysin divarista Seinäjoella. Olisin ostanut enemmänkin tätä sarjaa, mutta eipä osunut käteeni. Seuraavan kirjan nimi on Tuhatkaunot, ja jos joltain se löytyy, niin saapi tarjota! Voin ostaa (jos hinnasta sovitaan) tai vaihtaa johonkin toiseen kirjaan.

Ohlssonia on käännetty kyllä enkuksikin, joten hätätapauksessa saan kyllä sarjan luettua. Tykästyin vain kovasti lukemaan vaihteeksi suomen kielellä ja pidin Outi Mennan käännöksestä.

Mutta jos nyt vihdoin päästään sinne Nukketaloon.

Koko draama saa alkunsa, kun pieni tyttö katoaa junasta keskellä kirkasta päivää. Kukaan ei tunnu nähneen mitään, mikä tietenkin vaikeuttaa poliisin työtä. Epäilykset kohdistuvat lapsen isään ja tapausta pidetäänkin aluksi lähinnä huoltajuuskiistana, joka lähti lapasesta. Ainoastaan Fredrika Bergman epäilee muuta, mutta vastikään taloon tulleena ja vieläpä akateemisen taustan omaavana kriminologina häntä ei oteta vakavasti.

Etsintöjen edetessä alkaa kuitenkin paljastua kaikenlaista omituista ja tutkintaryhmän on tarkistettava käsityksensä ja hypoteesinsa uudelleen. Ehkä kyseessä ei sittenkään ole huoltajuuskiista.

Kerronta vaihtelee useamman henkilön välillä, mikä mahdollistaa läheisemmän tutustumisen eri henkilöihin. Keskeisiä henkilöitä ovat maineikas komisario Alex Recht, ylikonstaapeli Peder Rydh sekä rikostutkija Fredrika Bergman. Toki kirjassa vilahtelee muitakin henkilöitä, mutta tutuimmaksi tulee tämä kolmikko. Ja niin sen pitää ollakin, sillä kyseessä on kirjasarja ja käsittääkseni juuri näiden henkilöiden parissa saamme viihtyä  jatkossakin.

Kyllä, viihtyä. Ohlsson taitaa mielenkiintoisten henkilöiden luomisen. Ei mitään kiiltokuvia tai hyvyyden perikuvia, vaan rosoisia reunoiltaan ja erilaisia keskenään - niin kuin ihmiset nyt yleensä ovatkin. Jopa ärsyttävän Peder Rydhin pinnan alta löytyy inhimillinen aines eikä häntä niin ollen voi täysin inhota.

Fredrika Bergman ihastuttaa minua muun muassa lapsettomuudellaan. Onpa mukavaa, kun ei tarvitse naispuolisen poliisin ollessa kyseessä aina lukea siitä, miten vaikeaa on sovittaa perhe ja työ yhteen plus muut perhedraamat aina ajankäytöstä muihin ongelmiin. Sellaista saa lukea niin monista muista dekkareista, että on vaihteeksi piristävää, kun ei tarvitse.

Toisaalta Fredrikan "seurustelusuhde" ei ole mistään tavallisimmasta päästä. Joskus mietin, miksei voi olla lapsettomia pariskuntia (tai jos alussa onkin, niin muutaman kirjan päästä on perhe pystyssä ja kersat jaloissa pyörimässä). Onko se liian tylsää? Vai onko sellaisia dekkareiden naispoliiseissa, mutta minulta on vain mennyt ohi? Anyway, toivottavasti Fredrika ei heti ala "lisääntyä" tai hankkia muulla keinoin lapsia niin kuin hän on hieman mietiskellyt.

Nukketalosta on blogannut mm. Elina (Luettua elämää), Susa (Järjellä ja tunteella), Annami (Anna minun lukea enemmän).

~~~

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.


Tällaisissa maisemissa luin Nukketaloa, Suomessa. Nyt olen jälleen kotona ja alan hiljalleen toipua matkan jälkeisestä melankoliasta. Liikaa hyvästejä lyhyen ajan sisällä eikä tietoa seuraavista kohtaamisista. Se on joskus raastavaa, mutta itsepä olen tieni valinnut.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Pilatut elämät

Kansi: ?
Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Atena 1997
S. 309

Soilikki ja Seppo ovat tunteneet toisensa jo pienestä pitäen. Ystävyys kasvaa rakkaudeksi ja aikuisiällä he avioituvat. Vaan onko kyseessä kuitenkaan rakkaus? Tunteeko Seppo Soilikkia oikeastaan ollenkaan?

Kirja alkaa nykyajasta paljastaen Sepon ja Soilikin monimutkaisen ja jo melkoisen pienellä liekillä kituvan avioliiton. Pian lukija johdatetaan menneisyyteen, aina vain kauemmaksi. Syiden ja seurausten alkujuurille. Siellä on rumaa, siellä on saastaista. Siellä on uskoa; sellaista joka tuhoaa.

 Kirjan rakenne on miellyttävä ja mielenkiintoinen. Aikavaihtelun ansiosta lukijalle paljastuu hiljaksiin kaikenlaista ja varsinainen pommikin on säästetty loppupuolelle. En tosin oikein tiennyt, miten suhtautua Seppoon enää siinä vaiheessa. Voiko monen vuoden rakkauden lakaista tuosta noin vain ovesta ulos? Pahoittelen kryptisyyttä, mutten halua spoilata. Minusta Seppo on itsekin outo; hän on tietyllä tapaa kylmä ja kova.

En pitänyt Soilikistakaan, mutta hänellä on sentään syynsä ja hän periaatteessa on looginen siinä, mitä hän on. Looginen sillä lailla kierolla tavalla. Kun kasvi on kitketty ja jätetty siihen mullalle kitumaan. Yrittää kasvattaa uudet versot, mutta saastuneessa maaperässä on vaikea kasvaa.

Tätä kirjaa lukiessa ei tarvitse pahemmin nauraa. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on vakava, iloton ja synkkä romaani. Ja minä pidin siitä. Jos nyt jotain miinusta on annettava, niin kirjan loppupuolella seliteltiin tietyissä asioissa hieman liikaakin. Joillekin se ei välttämättä ole mikään turn off eikä sinänsä minullekaan. Koin sen vain hieman naiivina.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Ei tarvinnut taaskaan pettyä Raviloon.

~~~

Olen hieman jäljessä näiden kirjamietteiden kirjaamisessa, joten siksi luvassa on vaihteeksi hieman lyhyempiä mutuhuttuja.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Kesäkooste ja yleistä horinaa

Kesäkeidas.

Oleilu Suomessa on ollut olevinaan niin hektistä, etten ole joutanut päivittelemään blogia. Lukea olen kyllä ehtinyt, mutta keskittymiskyky ei ole riittänyt kirjojen kirjaamiseen tänne.

Mietin ensin, että teen vain koosteen lukemistani kirjoista, mutta kenties haluan kuitenkin käsitellä ne erikseen. Tai sitten en. Joka tapauksessa kirjamietteet saavat luvan siirtyä siihen asti, että pääsen takaisin kotiin. Paluulento on ensi lauantaina.

Tällä hetkellä luen Erik Axl Sundin Unissakulkijaa. Kiitokset Annikalle kirjasta (kiitos myös siitä, että olet olemassa - olet ihana ja oli aivan mahtavan hauskaa kanssasi - otetaan uusiksi)! Olen ihan koukussa näin 68 luetun sivun jälkeen. Oiva lukuvalinta siis, sillä nyt näin keskittymishäiriöisenä kaipaan jännittävää ja erityisen koukuttavaa luettavaa.

Edellinen lukemani kirja oli myös varsinainen koukuttaja. Luin Kristina Ohlssonin esikoisen, Nukketalon. Ohlssonia täytyy lukea enemmänkin!

Pettyä ei tarvinnut myöskään Hilkka Ravilon romaanin Mesimarjani, pulmuni, pääskyni parissa. Siinäpä ne tuoreimmat luetut sitten olivatkin. Niistä enemmän sitten myöhemmin.

Aiemmin kerroin, että tulossa on myös postaus painista ja autiotalosta. Niitäkin täytyy vielä odotella, koska aika ei enää riitä ennen kotiinpaluuta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Palailen siis bloggailemaan varmaankin vasta ensi viikon puolella tai sunnuntaina. Koska aloin nyt horista kaikenlaista kesäjuttua tässä, niin pannaas vielä kertoen, että kävin jäsenkorjaajalla.

Kyseessä oli japanilainen jäsenkorjaaja, jolle menin toiveenani saada apua "reisiongelmaani". Reiden kanssa on ollut ongelmaa etenkin sen taivuttamisessa. Nivusesta säteilevä kipu on ollut niin kova, ettei jalkaa ole voinut kääntää sivusuunnassa juuri lainkaan.

Minulle jäsenkorjaajan vastaanotosta oli runsaasti apua. Reisi ei kokonaan tullut kuntoon (olisi vaatinut useamman käynnin), mutta sen liikerata avautui suuresti; voin taas venytellä! Kipua on edelleen tietyissä asennoissa, mutta luulen että saatan päästä vaivasta eroon lopullisesti venyttelemällä säännöllisesti.

Päätän lätinät nyt tällä erää tähän ja toivotan kaikille ihanaa kesänjatkoa! Syökää sirkkoja - minäkin yllätin itseni söin (vaikka olen vege)!


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Juuret on - vai juureton

Kannen kuva: C.W Griffin / Suunnittelu Suzanne Dean
NoViolet Bulawayo: We Need New Names
Vintage 2014 (2013)
S. 290

Sisälle livahtanut kärpänen surisee ympärilläni kuin olisin läjä paskaa. Viime yönä sain muistutuksen siitä, miltä tuntuu kun hyttynen laulaa korvassa. Se imi ja maisteli minua ennen kuin sain sen murhattua. Peittoon jäi verinen pallo.

NoViolet Bulawayon We need New names (suomennettu Me tarvitaan uudet nimet) niinikään surisee, mutta ei korvassani vaan päässäni.


Pähkinänkuori:

- lapsinäkökulma (toimii erinomaisesti)
- Tarinan alku sijoittuu Zimbabween, myöhemmin Jenkkeihin.
- Uusi "koti"maa ei vastaa kuvitelmia.
- Miten Darling varttuu ja muuttuu.

Kirjan kertoja on Darling muutamia yksittäisiä lukuja lukuun ottamatta. Kukin luku on otsikoitu ja vaikka kyseessä on romaani, luvut tuntuvat ajoittain irrallisilta. Ne istuvat kyllä kokonaisuuteen, mutta tekevät kirjasta mosaaiikimaisen.

Kirjan hienous on sen monivivahteisessa kielessä. Itse tarina ei minusta ole mitenkään poikkeuksellinen eikä edes tuore.

Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta jokin jäi häiritsemään. Olisin kaiketi kaivannut ehyempää kokonaisuutta. Kirjan repalemaisuus latisti ajoittain hyvinkin voimakkaaksi nousevia tuntemuksiani. Ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta on käsitelty taiten ja koskettavasti kirjassa.

Se kärpänen surisee edelleen. En saa sitä pyydystettyä ja nirhattua. Eikä minua oikeastaan huvita kirjoittaa tästä kirjasta enempää. Jostain syystä haluan lakaista tämän kirjan äkkiä mielestäni. Eli nyt kävi näin.

I am hungry but I don't eat that much food when it's eating time because even after so much practise I still haven't properly learned how to eat with a fork and knife.

Kirjasta blogattua, kurkkaa Googleen. En jaksa edes linkitellä nyt.


Sää suosi lukijaa. Tänään ei suosi, sataa vettä. Suomireissu lähenee loppuaan. Minä odotan ja en odota. Pitäisi kai käydä useammin ja olla lyhyemmän aikaa kerralla. Sillä minua väsyttää ja haluan kotiin.