perjantai 10. tammikuuta 2014

Orjaleirillä Pohjois-Koreassa

Blaine Harden: Escape from Camp 14
Pan Books 2013
(Usa 2012)
S. 252

Mitä tulee mieleeni ensimmäiseksi Pohjois-Koreasta? No mitäpä muutakaan kuin Kim Jong-Il - ja koko Kimin dynastia.

Ei näin äkkiseltään tule mieleeni muuta valtiota, joka olisi niin voimakkaasti henkilövetoinen. Kun googlettaa "North-Korea", kuvahaku täyttyy Kimin suvusta ja sotilaista.

Pohjois-Korea ei ole minulle valtiona järin tuttu (joskaan ei ihan tuntematonkaan), mikä ei ole ihme, kun kyseessä on niin suljettu (ja propagandaa sekä sisään- että ulospäin syytävä maa). On suoranainen ihme, että sellainen valtio on yhä edes olemassa. Kiinan ihmisoikeuksista (tai niiden puuttumisesta) pidetään meteliä, mutta Pohjois-Korean kohdalla hiljennytään kuin kirkossa.

Escape from Camp 14 (suom. Leiri 14, pako Pohjois-Koreasta) kertoo Shin Dong-hyukin tarinan. Se kertoo hänen elämästään työleirillä ja samalla valottaa näiden leirien - ja koko Pohjois-korean - rakennetta ja kulttuuria. Eipä ole mitään mieltä ylentävää luettavaa.

Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa työleirillä syntynyt ja sieltä paennut henkilö. Se on siinä mielessä merkittävää, että Shinillä ei ole aiemmin (ennen pakoaan) ollut mitään vertailukohtaa ns. normaaliin elämään. Leirillä vallitsee ihan omat hierarkiansa ja sääntönsä. Väkivalta, hyväksikäyttö ja alistaminen ovat niin arkipäiväisiä asioita, että ne ovat normaaleja. Ja mikseivät olisi, kun ei ole tietoa muusta?

Kirjassa todetaankin ironisesti, että kenties osasyy Shinin pärjäämiseen ja jaksamiseen leirillä olikin juuri se, ettei hänellä ollut vertailukohtia: hän ei tiennyt paremmasta. Itsemurha ei ollut koskaan hänelle todellinen vaihtoehto. 

Kirja on brutaalia luettavaa, mutta koska kirjoittaja on "ulkopuolinen", se onneksi etäännyttää lukijaa hieman. Lohtua tuo myös se, että Shin pääsi pakoon: hän ei ole enää leirillä. Mutta ei hänen painajaisensa siihen pääty: miten sopeutua yhteyskuntaan, kun on ikänsä elänyt suljetusti, kasvatettu kieroon?

Mitä tapahtuu, kun tietoisuus kasvaa ja on aikaa ja kykyä tarkastella omia toimiaan toiselta kantilta. Shiniä piinaavat syyllisyys, alemmuudentunto ja vaikeudet luottaa ihmisiin, mikä ei ole ihme. Kaikenlainen kanssakäyminen toisten kanssa, ja jopa tunteet on opeteltava uudelleen. Se saattaa olla lopun elämää kestävä matka, sillä niin suuria tuhoja on ehtinyt psyykessä tapahtua.

Vaikka kirja onkin ennen kaikkea Shinin tarina, Harden on haastatellut lukuisia asiantuntijoita ja muita henkilöitä kirjaa varten. Siksi se valottaa Pohjois-korean tilannetta noin yleisestikin. Kirjassa sivutaan myös mm. Etelä-Korean asennetta Pohjois-Koreaan sekä sieltä loikanneisiin turvapaikan hakijoihin.

Kirja on silmiä avaava kurkistus tuohon suljettuun maahan: maahan, jota voisi pitää valtion kokoisena vankilana, jonka kulissi on kiillotettu kullalla, mutta todellisuus löyhkää kuin mätänevä ruumis.

Kirjan kansien sulkeminen ei tuo lohtua. Siinä missä esim. keskitysleireistä kertovien kirjojen kohdalla voi huokaista kirjan luettuaan, että onneksi ei enää ole tällaista, tämän kirjan kohdalla niin ei voi tehdä. Leirit eivät lakkaa olemasta; ne ovat edelleen nykyaikaa Pohjois-Koreassa.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä blogannut ainakin Amma, Maija ja Tuulia. Blaine Hardenin The Washington Postiin kirjoittaman jutun (kirjoitettu ennen kirjan kirjoittamista) voi lukea täältä.

~~~

Korkkaan tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteen alkaneeksi. Samalla pääsin eristyssellistä tavalliseen selliin. Olisi ehkä pitänyt laittaa haaste alkavaksi Pohjois-Koreasta; yhden kirjan lukemalla pääsisi mihin tahansa eurooppalaiseen vankilaan (sori sarkasmi).

9 kommenttia:

  1. Eräs miespuolinen sukulainen matkustelee paljon ja nyt hän on saanut päähänsä mennä Pohjois-Koreaan. Mitäköhän sekin luulee siellä näkevänsä? Turisteille tietysti näytetään joku kiiltokuvaversio, jossa kaikilla on aivan uskomattoman ihanaa! Tuskinpa turisteille järjestetään mitään kiertoajalua työ/vanki/keskitysleireille.

    Tämä kirja minunkin pitäisi lukea. Tiedän hävettävän vähän Pohjois-Koreasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan ylläolevaa hoono soomeani: Eräs miespuolinen sukulaiSENI...

      Poista
    2. Googlettelin huvikseni kirjan lukemisen aikana Pohjois-Koreaa. Voihan sinne mennä turisteilemaan ja näyttäisi olevan kaikenlaista kaunista maisemaakin ja retkeä tarjolla. Tosin todella kontrolloidusti.

      Ilman paikallista opasta ei saa minnekään mennä eli turha kuvitella reissaavansa maassa, miten sattuu. Pitää mennä joko ryhmäretkille tai sitten muille retkille (korealaisen) oppaan kanssa. Issekseen on ihan turha kuvitella siellä reissaavansa. Eli kärjistäen: sitä näkee, mitä annetaan nähdä eli juuri se kiiltokuvaversio. En usko, että kykenisin nauttimaan niistä maisemista, kun tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Ehkä eräs syy, miksei P-Korean asioihin uskalleta sen enempää puuttua (tämä mutuhuttua), ovat mahdolliset ydinaseet sun muut varustelut. Kukaan ei kai varmasti tiedä, mitä kaikkea sieltä löytyy.

      Suosittelen kyllä tätä kirjaa. Se sopii mainiosti myös Pohjois-Koreasta vain vähän tietävälle, sillä se tosiaan valottaa samalla koko maan "kulttuurista" olemusta. Minua tämä kirja innosti lukemaan enemmänkin kyseisestä maasta.

      Poista
  2. Kiinnostava postaus ja tuo lopun sarkasmiheitto on ihan briljantti.

    VastaaPoista
  3. Vaikuttaapa kiinnostavalta kirjalta. Työleirillä syntyneen ja kasvaneen ihmisen totuttelu tavalliseen elämään on varmasti todella vaikeaa - sellaisillakin tavoilla, joita ei edes tulisi äkkiseltään ajatelleeksi. Minulla on hyllyssä lukuvuoroa odottamassa ystävän lainaama Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. Se kertoo Pohjois-Koreasta loikanneiden ihmisten elämänarinoita. Voisin vaikka lukea nuo kaksi kirjaa perätysten; ne varmasti täydentäisivät hyvin toisiaan.

    Itse aloitin lusimishaasteen tänään Punaisten kyynelten talolla. Jos jatkan Pohjois-Korealla, eurooppalaiset vankilat alkavat taatusti kuulostaa kirja kirjalta paremmilta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kiinnostava kirja ja herätti minussa halun lukea lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta. Tilasin tämän kirjan imussa tuon mainitsemasi Demickin Suljetun maan (enkuksi) ja sen pitäisi tänään saapua. Noussee lukulistan kärkeen se kirja. Luulen minäkin, että nämä kirja täydentävät hyvin toisiaan.

      Palatakseni vielä tähän Leiri neljääntoista; siinä ei kovin syvälle kaivauduta Shinin "ongelmaiseen" elämään paon jälkeen, mutta kyllä se osviittaa antaa siitä, millaisia haasteita on tottua ja sopeutua ihan toisenlaiseen elämään.

      Poista
    2. Hauskaa, kohta päästään siis vertailemaan kokemuksia Suljetusta maasta. Olen luvannut itselleni, että luen viimevuotiset arvostelukappaleet loppuun ennen tammikuun loppua, jotta voin valita niiden kaikkien joukosta kirjat, joita äänestän Blogistanian äänestyksessä. Suljettu maa joutuu varmaan odottamaan helmikuulle, sillä sitä ennen pitäisi lukea vielä ainakin Elif Shafakin Kunnia loppuun (olen vasta aika alussa ja se on varsin paksu) sekä Auli Leskisen Petojen Aika. Lisäksi haluaisin ehtiä lukea ennen äänestystä Heikki Aittokosken Narrien laivan, vaikka se onkin joululahjakirja eikä arvostelukappale. Äsken muistin myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun olemassaolon ja aloin miettiä, ehtisinkö ottaa vielä senkin mukaan äänestykseen :)

      Poista
    3. Suljettu maa saapui tosiaan eilen, mutta minullakin voi hetkinen kestää ennen kuin sen otan lukuun. On nimittäin muutama kirjaston kirja ensin luettava alta pois. Muutenkin tuntuu, että nyt on niin paljon kaikkea kiinnostavaa kirjaa pinoissa, että menee ihan pää sekaisin. Pitää varmaan kohta arpoa seuraavaksi luettava kirja, kun en osaa päättää. :D

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.