maanantai 30. joulukuuta 2013

Lue itsesi ulos vankilasta

Hei me lusitaan! -lukuhaaste


Olet eristyssellissä. Tarkoituksesi on lukea itsesi ulos vankilasta. Haaste alkaa 1.1. 2014 ja päättyy 31.12. 2014. Sinulla on siis vuosi aikaa vapautua! Vain vuonna 2014 luetut kirjat kartuttavat haastetta.

Millaiset kirjat kelpaavat?


Kaikki vankilaan, sotavanki- ja keskitysleireille vahvasti liittyvät kirjat. Genrellä ei ole väliä eli kaikki menee: saa olla fiktiota ja faktaa, historiaa ja dystopiaa, fantasiaa, tietokirjallisuutta, sarjakuvaa - mitä vain! Pääasia on, että vankeuslaitos (ja toiminta siellä) on kirjassa keskeisessä roolissa.

Kirjat saa kukin valita itse vapaasti, mutta listaan tähän alle esimerkkejä, jotta kirjan valitseminen sääntöjen mukaan olisi helpompaa, ja että haasteen monipuolisuus tulisi paremmin ilmi.

Lise Kristensen: The Blue Door
Elämää sotavankileirillä Javan saarella. Muut vastaavat kelpaavat myös esim. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa jne.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
kirja sijoittuu osin Tuol Slengin vankilaan. Kirja kelpaa haastekirjaksi, koska vankeuslaitoksen rooli on kirjassa suuri, vaikka vankilassa ei koko aikaa vietetäkään. Tällä perusteella voit valita muitakin kirjoja.

Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
Big Brother -tyylinen dystopia. Kirjan henkilöt asuvat ns. keskitysleirillä, jota dominoivat palkatut tavis-vartijat. Vangit yrittävät pärjätä kukin tyylillään.

Alla kirjoja, joita en ole lukenut, mutta oletan niiden kelpaavan haasteeseen. Valitettavasti suurin osa esimerkeistäni on enkunkielisiä, mutta varmasti haasteeseen löytyy myös suomenkielistä kirjallisuutta.

Tig Hague: The English Prisoner
Brittimies joutuu vankilaan Venäjällä ja kertoo kokemuksistaan.

Blaine Harden: Escape from Camp 14 (suom. Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta)
Kirjan nimi kertookin olennaisen, otaksun.

Kachi A. Ozumba: The Shadow of a Smile

Zuba teljetään vankilaan Nigeriassa rikoksesta, jota ei ole tehnyt. Kirja on fiktiivinen, mutta takatekstin mukaan kirjailija haluaa valottaa nigerialaisten vankiloiden olemusta.


Huom: Kidnappausdekkarit, joissa uhria pidetään esim. kellarissa eivät ole tätä haastetta varten.

Lisää kirjoja saa ehdotella!

Alla tavoitteet. Haaste alkaa eristyssellistä, mutta jo yhden kirjan lukemalla pääsee tavalliseen selliin.


7 kirjaa: vapaus!
6 kirjaa: ehdonalainen
4 kirjaa: tapaamisoikeus
3 kirjaa: ulkoiluoikeus (muurien sisällä valvotusti toki)
1 kirja: tavallinen selli

0 kirjaa: eristysselli


Muita aiheeseen sopivia kirjoja (täydennän listaa sitä mukaa, kun tulee mieleeni tai ehdotellaan):

Beckett, Bernard: Genesis
Charriére, Henri: Vanki nimeltä Papillon
Dickens, Charles: Pikku Dorrit
Dostojevski, Fedor: Muistelmia kuolleesta talosta
Dumas, Alexandre: Monte-Criston kreivi
Egan, Jennifer: Sydäntorni
Kertész, Imre: Kohtalottomuus
Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa
Lahdenperä, Matti: Yö etsii vankilaa (vanginvartijan kirjoittama runokirja)
Lang, Hans-Joachim: Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä
Remes, Ilkka: 6/12
Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo; Ivan Denisovitshin päivä
Styron, William: Sofien valinta
Tuuri, Antti: Surmanpelto


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Inspiraatiota odotellessa on NÄLKÄ

Kannen kuva: Peter Ross
Knut Hamsun: Hunger
Rebel inc. 1996
Kääntänyt Norjasta Svarre Lyngstad
Kirja on julkaistu alun perin 1890, en tiedä norjankielistä nimeä, koska sitä ei kirjassa lue.

Luin Nälän jo noin viikko sitten ja olen odotellut inspiraatiota - vähän niin kuin Nälän kertojakin - kirjoittaakseni tästä kirjasta.

Eipä ole näkynyt eikä suoraan sanottuna näy vieläkään, mutta väännänpä tässä nyt jotain väkisin, koska olen päättänyt kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

Yleensä alkaessani haluttomasti väkisin kirjoittaa (tai tehdä mitä tahansa), se inspis kyllä tulee sieltä lopulta. Jos jää odottelemaan inspiraation syntyä, ei kenties tee koskaan mitään näin kärjistetysti sanottuna.

Inspiraatiota voi myös houkutella; itse käytän inspiksen herättelyyn esim. musiikkia ja/tai kuvia. Mutta se minusta; edustan vain yhtä ihmistä, itseäni.

Nälkäinen kertojamme piehtaroi - nälän lisäksi - inspiraation puutteessa. Koskaan ei voi tietää, milloin se (inspis) iskee ja kiltisti on vain odotettava huuman ilmaantumista.

"I may feel inspired to write tomorrow, or maybe even tonight; it's not all impossible that inspiration will come sometime tonight, and then my article will be finished in a quarter of an hour, at the most. You see, it's not the same with my work as with other people's; I can't just sit down and get so much done every day, I have to wait for the right moment. And nobody can tell the day or the hour when the spirit will come upon him. It must take its course."


Nimetön päähenkilömme (nimeän hänet nyt kirjaimeksi X) haahuilee pitkin Kristianian (eli Oslo nyttemmin) katuja joskus 1800-luvun lopulla (Nälkä on julkaistu 1890). Ajankuvaus, tavat ja etiketit koin kirjan kiehtovimmaksi anniksi.

X itsessään ei ole minusta järin kiinnostava henkilö. Kirja - ja etenkin siis X -  herätti minussa monenlaisia tuntemuksia aina huvittumisesta suoranaiseen ärsytykseen asti; väliin kyllä mahtui ripaus empatiaakin, että en ihan kylmäsydäminen ole.

Nälän X toi mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen Raskolnikovin. Tai Kellariloukon (Dostojevski) kertojan. Tosin siinä missä esim. Kellariloukon kertoja äärimmäisyyksissä veivatessaan saa sisältöä(kin) ajatuksiinsa, Hamsunin X vain aaltoilee vailla mitään merkittäviä oivalluksia.

Mutta X:llä oli niin kova nälkä koko ajan, että varmasti puute sekoitti hänen päänsä. Aliravitsemus - ja suoranainen nälkiintyminen - voi saada ihmisessä aikaan jopa halluja (been there, done that) eli siinä mielessä varsin uskottavaa. On myöskin hyvin vaikea luoda mitään, jos ei pää toimi. Rahakin tuntui olevan X:lle ongelma: kun sitä tuli, se myös meni eikä voi puhua järkevästä rahankäytöstä.

Pohdiskelut oikean ja väärän (kun esimerkiksi X saa "virheellisesti" rahaa) välillä jäävät latteiksi paatoksiksi. X on kaiketi sydämeltään oikeamielinen ja hyvä, mutta ihan mahdoton reppana. En tiedä olisinko säälinyt vai potkinut häntä perseelle.

Näin yhteenvetona sanoisin, että mielenkiintoinen ja tunnelmaltaan vahva kirja, joka kannatti ehdottomasti lukea. Saatan ymmärtää kirjan klassikkoaseman, mutta olin odottanut jotain syvällisempiä välähdyksiä ja kauniita virkkeitä. Odotin sellaisia virkkeitä, jotka olisin halunnut alleviivata ja palata niihin myöhemmin ihastuneena.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 lukuhaasteet I


Osallistuin tänä vuonna viiteen lukuhaasteeseen. En ole aiemmin lukuhaasteisiin osallistunut (paitsi tätä edeltävänä vuonna, mutta unohdin koko haasteen olemassaolon muistaakseni jo tammikuussa), mutta aion varmasti jatkossa osallistua.

Minusta oli hauska suunnitella kirjoja lukuhaasteisiin, vaikka suuri osa kirjoista jäikin sinne suunnittelun tasolle. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska kirjat eivät katoa minnekään ja ajattelin ensi vuonnakin lukea.

Eräs lempparihaasteeni oli Afrikan tähti -haaste, jossa kerättiin jalokiviä. En ihan kurottunut saamaan Afrikan tähteä, vaan jäin jumittamaan Rubiiniin; kaksi kirjaa uupui Afrikan tähdestä! Luin yhteensä kolmetoista kirjaa, ja kirjoja oli kaikilta viideltä alueelta.


Itä-Afrikka

Tansania: Hermann Huppen - Afrika
Somalia: Ayaan Hirsi Ali - Infidel

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko: Marguerite Abouet & Clément Oubrerie - Aya (De Yopougon)
Ghana: Taiye Selasi - Ghana ikuisesti
Nigeria: Chimamanda Ngozi Adichie - Americanah

Pohjois-Afrikka

Sudan: Leila Aboulela - Minaret
Sudan: Mende Nazer - Slave

Etelä-Afrikka

Zimbabwe (Rhodesia): Tony Park - African Dawn
Namibia: Henning Mankell - Daniel
EteläAfrikka: Deon Meyer - Kuolema päivänkoitteessa
Etelä-Afrikka: Deon Meyer - Blood Safari
Etelä-Afrikka: Elbie Lötter - It's me, Anna

Keskinen Afrikka

Kamerun: Carol Beckwith & Angela Fisher - Faces of Africa, Thirty Years of Photography


Kiinteistöhaasteessa jäin jumittamaan mökkiin. Jos olisin lukenut yhden kirjan enemmän, olisin päässyt tyylikkäästi majoittumaan huvilaan. Alla kiinteistökirjani.

Amélie Nothomb: Fear and Trembling
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Ian McEwan: The Cement Garden
John Harwood: The Asylum
Mia Vänskä: Saattaja
Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
Susan Hill: Dolly

Kirjavuori Mount Everestille (tarkoitus lukea ennalta laaditun listan perusteella oman hyllyn kirjoja) meni suoraan sanottuna ihan reisille. Luin vain kolmetoista kirjaa TBR80-listaltani - aivan järkyttävän huono tulos. Sillä pääsi hädin tuskin Kolille, mutta sentään sinne.



Osallistuin myös Mieleni on rajaton -haasteeseen sekä itse perustamaani Mental Cases -haasteeseen. Teen niistä koosteen erikseen vielä ennen vuodenvaihdetta.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Kartanossa kummittelee - vai kummitteleeko?

Susan Hill: Dolly
Profile Books 2012
S. 153

Dolly on kummitustarina, joka on ja ei ole jännittävä. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, nukella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta millä nukella ja miten?

Edward ja Leonora ovat serkuksia, jotka tapaavat ensimmäisen kerran vasta ollessaan noin kymmenvuotiaita. Lapset on lähetetty tätinsä, Kestrelin, hoiviin Iyot Lockiin määrittelemättömäksi ajaksi.

Edward on tasainen maa, joka tyytyy helposti siihen mitä on, eikä tee itsestään numeroa. Hän mieluummin sovittelee kuin haastaa. Leonora on tulivuori, joka räjähtelee holtittomasti milloin mistäkin - yleensä itsekkäistä - syistä. Leonoralle mikään ei ole tarpeeksi.

Edwardin ja Leonoran tiet eroavat Iyot Lockissa vietetyn ajan jälkeen vuosikymmeniksi. Kuitenkin tuo lyhyt aika tuulisella ja soisella maaseudulla vaikuttaa vielä pitkän ajan jälkeenkin heidän elämiinsä; tapahtumat vain odottavat kypsymistään.

Kirjan kertoja on Edward; hän on tasainen ja intohimoton kertoja, juuri niin lattea kuin tuntuu luonteeltaankin olevan. Siksi Edward onkin hyvä ja melko luotettava kertoja. Se toimii, vaikka Leonoran aivoitukset jäävät melko etäisiksi. Toisaalta Leonorasta on (kliseisesti) leivottu äitinsä kopio (ei se omena kauas puusta putoa), joten hänen pinnallista luonnettaan voi arvioida sitä kautta - jos siinä nyt mitään arvioitavaa on.

Dolly on melko perinteinen kummitustarina, joka sisältää kauhukirjallisuudesta tuttuja elementtejä sateineen, tuulineen, outoine äänineen jne. Kuuluu kummallista rapinaa, määrittelemättömiä itkemisen ääniä ja muuta vastaavaa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kuitenkaan kirjaa kokenut, mutta oikeastaan se ei haittaa. Susan Hill maalaa etenkin Iyot Lockin ja sen maat ja mannut niin elävästi, että jos osaisin maalata, haluaisin maalata ne kankaalle. Valitettavasti en osaa, joten taidan tyytyä hellimään noita maisemia mielessäni ja kenties käyttämään kirjan tunnelmaa ja siitä syntyneitä (mieli)kuvia omissa digitöissäni.

Sanoisinkin, että Dolly on ennen kaikkea inspiraatio- ja tunnelmakirja. Mitään järisyttävän suuria mullistuksia ei kirjassa tapahdu, mutta silti se vietteli lukemaan vielä yhden luvun.

Loppuhuipennuskin löytyy, vaikka arvasin sen jossain vaiheessa ennen lopullista paljastusta. Yhtä kaikki, kiintoisa kirja jota voin suositella kummitusjuttujen ystäville. Dolly pesee mennen tullen aiemmin Hilliltä lukemani Small Handin.

Hyllyssä odottelee vielä The Woman in Black, jonka löysin jokunen viikko sitten charity shopista. Jestas, mikä löytö ja punnalla sain omaksi.


Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen, koska Iyot Lockilla on keskeinen osa kirjassa. Yritän tässä piakkoin tehdä koosteen tämän vuoden haasteista, joista suurin osa taisi kovasta innostani huolimatta mennä reisille. Vaan ei haittaa - pääasia, että oli hauskaa!

Kirjan kannen suunnittelu: Peter Dyer / Kannen kuva: Arcangel Images

torstai 26. joulukuuta 2013

Salametsästystä Tansaniassa


Hermann Huppen: Afrika
Dark Horse 2012
S. 64

Salametsästys rehottaa Tansaniassa. Töykeällä Dario Ferrerillä on missio, jota ei liene vaikea arvata; hän haluaa kitkeä salametsästyksen luonnonsuojelualueelta.

Kun paikalle saapuu reportteri Euroopasta tehdäkseen juttua salametsästyksestä, Ferrer ei varsinaisesti hihku riemusta. Sen saa toimittajakin kokea Ferrerin heitellessä piikin toisensa perään naiivin naisen päälle.

Piikit ovat ennalta-arvattavia; samoin Ferrer itse on ennalta-arvattava ja jopa tietyssä mielessä kliseinen ja stereotypinen hahmo. Kirjan juonikin on melko kulunut eikä se tarjoa aiheeseen (salametsästys ja korruptio) oikeastaan mitään uutta.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta luin - ja katselin - Afrikan suurella mielenkiinnolla loppuun. Kirjan kuvitus rikkaine väreineen hivelee silmääni. Kuvitus on jotenkin maalauksellista, taiteellistakin; siitä näkee, että Huppen on opiskellut kuvataidetta.


Huppenin henkilöt ovat melko tavallisen näköisiä. Kiiltokuvaprinssejä tai -prinsessoja on siis turha odottaa. Minusta henkilöiden rosoisuus ja tavallisuus teki niistä nimenomaan mielenkiintoisia. Kulutin aika paljon aikaa tutkaillessani henkilöiden kasvoja ja niiden uurteita.

Toimittajaa olisin luullut mieheksi, ellei hänen nimensä olisi ollut Charlotte. Kasvoiltaan hän näet näyttää melko miehekkäältä voimakkaine leukaperineen. Tosin myös rinnat paljastavat, että kyseessä on nainen.


Hermann Huppenista voi lukea enemmän vaikkapa Goodreadsistä.

Tällä kirjalla kartutan Afrikan tähti -haastetta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hypnoosia ja teurastusta

Kirjan kansi: Daniel Regan/Arcangel Images
Lars Kepler: The Hypnotist
(Hypnotisören 2009)
Blue Door 2011
kääntänyt ruotsista Ann Long
S. 601

Teini-ikäisen pojan vanhemmat ja sisar ovat raa'asti murhattu. Poika itse on vakavasti haavoittunut ja viedään sairaalaan.


Rikoskomisario Joona Linna tutkii tapausta. Kyseessä on kauhea teurastus ja nyt pelätäänkin, että murhaaja haluaa listiä myös muualla asuvan vanhemman sisaren. 

Johtolankoja ei ole, mutta niitä tarvittaisiin kipeästi. Joona Linna kääntyy tunnetun psykiatrin, Erik Maria Barkin, puoleen ja pyytää häntä hypnotisoimaan pojan. Haluton Erik tekee lopulta työtä käskettyä.

Hypnotist kertookin ennen kaikkea Erik Maria Barkista. Joona Linna on lähinnä sivuosassa koko kirjan ajan, mikä tuli minulle pienoisena yllätyksenä. Ei niin, että sillä olisi jotain väliä, mutta oletin toisin. 

Itse asiassa oletin koko kirjan ihan toisin. Kirjan takateksti paljastaa vain pienen osan kokonaisuudesta, joka paisuu kuin minun vatsanahkani jouluna. Eli melko paljon.

Pidin tästä kirjasta kovasti; ei tullut tylsää hetkeä sen parissa ja lukiessa pääsi itsekin spekuloimaan. Tosin muutamat seikat saivat otsasuoneni pullistelemaan ärsytyksestä.

En ensinnäkään tajua sitä, miksi pitää aina tutkia yksinäisenä sutena. Vaikka poliisien resurssit olisivat kuinka heikot, niin on minusta aika omituista, että rikosten - tai epäiltyjen rikosten - tutkinta jää lähes yksinomaan yhden henkilön harteille. Tässä tapauksessa Joona Linnan.

Tutkimuksiin sekaantuu myös Erikin jo eläkkeelle jäänyt appiukko. Mistään taustatuesta ei ole tietoakaan, vaikka liikuttaisiin kuinka vaarallisilla vesillä. Luulisi ex-poliisin olevan viisaampi, vaan ei; yhdessä tyttären kanssa sotkeudutaan vaarallisiinkin kuvioihin ja sairaalareissuhan siitä seuraa.

Hypnotist on melko brutaali kirja, jossa viikatemies vierailee melko ahkerasti. Minua ei raakuus kuitenkaan "häirinnyt", mikä johtunee siitä, ettei uhreihin ollut syntynyt juuri mitään tunnesiteitä. En tiedä olenko jotenkin turtunut. Ei minua hetkauta elokuvissakaan kuolemat, jos henkilö on yhdentekevä ja vain vilahtaa ohjelmassa.

~~~

Olen yrittänyt jo useamman päivän kirjoittaa tästä kirjasta jotain. Jostain syystä mieleni on tyhjä - minulla ei tunnu olevan mitään sanottavaa tästä kirjasta, vaikka se minua hienosti viihdyttikin monena päivänä. Joskus käy näin.

Suosittelenkin lukemaan vaikkapa Kristan ja Booksyn mietteeet tästä kirjasta (Booksyn arviosta löytyy myös linkkejä muihin arvioihin).

torstai 19. joulukuuta 2013

Haluton matkustaja

Ricky Gervais and Stephen Merchant sent
An Idiot Abroad
The Travel Diaries of Karl Pilkington
Canongate Books 2010
S. 225

Tämä kirja on kirjoitettu Sky'n tuottaman samannimisen televisiosarjan pohjalta.

Karl Pilkington ei ole järin innostunut matkailija, mikä on sinänsä aika hauska näkökulma sekä matkailuohjelmalle että kirjalle. Tiukkapipoisten maailmankansalaisten ei ehkä kannata tällaista lukea.

Itse koin kirjan piristävänä poikkeuksena,  vaikka Karl suhtautuu lähes kaikkeen suurella ennakkoluulolla. Silti hän on jollakin tavalla söpö kaikessa negatiivisuudessaan. Kirjan huumori perustuukin juuri Karlin mietteisiin kokemastaan - ja lipsuu usein sivuraiteille. 

Tässä kirjassa Karl matkustaa seitsemään tunnettuun paikkaan eri puolilla maapalloa. Kukin reissu on oma lukunsa. Kohteita ovat mm. Taj Mahal, Kiinanmuuri ja Machu Picchu. Kirjassa on kuvaliite kustakin kohteesta.

Vaikka Pilkingtonia ei "avartuminen" sinänsä kiinnosta, niin itse koin saaneeni mielenkiintoista, omakohtaista tietoutta näistä kohteista; paljon mielenkiintoisempaa kuin matkaesitteiden ylikehut.

Alla olevassa videossa on otteita reissusta Peruun ja Machu Picchuun. Reissuilla Pilkingtonille oli varattu muutakin ohjelmaa kuin nuo "maailmanihmeet".

Katsoin muutamia videoita luettuani kirjan ja tunnistan ohjelmasta selviä kohtia kirjasta. Kirja on niin eloisasti kirjoitettu, että se toimii hyvin, vaikkei olisi kyseistä sarjaa koskaan televisiosta katsellut (minä en ole).



Esimerkki Pilkingtonin tyylistä:

"A while back I heard bears have to stick leaves up their arse to stop ants crawling up there and biting them! I know the world is getting overpopulated but it isn't that crowded that things have to live up an arse."

~~~

Kaikki ovat varmaan kuulleet Stonehengesta? Kerron nyt Karl Pilkingtonin tyylillä oman subjektiivisen mielipiteeni kyseisestä kohteesta.

Stonehenge on yhtä kuin kasa kivenmurikoita pellolla keskellä ei mitään. Parkkipaikka lienee suurempi kuin  kanahäkkiaidan taakse suljettu kivirykelmä. On toki mielenkiintoista, miten nuo kivet ovat pellolle päätyneet ja vieläpä noin kivaksi muodostelmaksi.


Netistä löytyy paljon tietoa aiheesta eli periaatteessa ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi (pääsymaksu aikuiselta nykyään £14,90) saadakseen tietoa. Hinta on hieman pompsahtanut keväästä, jolloin aikuinen pääsi sisään noin kahdeksalla punnalla.


En jaksanut jonottaa saadakseni lipun,vaan tyydyin kyttäämään kivikasaa aidan takana. En usko menettäneeni mitään, vaikken päässyt kiertämään murikoita kymmenen metrin päästä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kertasin kielioppia ja täyttelin lomakkeita

Marion Field: Improve Your Written English
How To Books 1988 (2009)
S. 175

Tämä kirja on ymmärtääkseni julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1988. Sen jälkeen kirjaa on muokattu useita kertoja ja julkaistu uudelleen. Itse luin vuoden 2009 painoksen.

Varoitus: tämä postaus sisältää lätinää lomakkeiden täyttämisestä eikä se liity tähän kirjaan juuri mitenkään. Tämä onkin erittäin subjektiivinen horinapostaus eikä mikään varsinainen kirja-arvio tai edes lukumiete.

Kirjan alaotsikko:

"Master the Essentials of Grammar, Punctuation and Spelling and Write with Greater Confidence."

Siinäpä melkein koko kirja pähkinänkuoressa. Ensimmäinen osa käsittelee lähes yksinomaan peruskieliopillisia kysymyksiä; minun mielestäni jopa alkeita. Kirjassa kerrotaan, miten muun muassa olla-verbi taipuu eri persoonissa.

Toki mukana on astetta "haastavmpaakin" kielioppia, mutta itse en kokenut mitään ahaa-elämyksiä kirjaa lukiessani. Kaikki kieliopilliset seikat olivat minulle ennestään tuttuja; kirja toimii enemmänkin kertauksena ja siinä se täyttää tehtävänsä hyvin.

Kirjan toinen osa on nimeltään "English in action." Aluksi käsitellään mm. esseen, raportin ja novellin kirjoittamista muutamien perusohjeiden ja esimerkkien kera. Ei mitään uutta auringon alla. Sen sijaan lomakkeiden täyttämiseen (!) oli uhrattu tilaa sivukaupalla lukuisine malleineen ja esimerkkeineen. Siis lomakkeiden täyttämiseen! Miten se kehittää kirjoitustaitoa?

Brittilä kieltämättä on lomakkeiden luvattu maa, joten ehkä ne on siksi otettu mukaan kirjaan. Mutta eivät ne lomakkeet nyt niin monimutkaisia ole, etteikö niitä lukutaitoinen ihminen osaisi täyttää.

Täyttelin itse paritkin lomakkeet tuossa männäviikolla. Olin hukannut reseptini, joka piti uusia. Ajattelin käydä ihan livenä terveyskeskuksessa, koska se oli matkan varrella mennessäni asioille. Kerroin asiani ja kysyin voivatko he tehdä minulle uuden reseptin kadonneen tilalle.

Minulle iskettiin käteen lomake, johon piti listata lääkkeet, joita käytän. Täyttelin lomakkeen (yksi lääkenimi meni muuten väärin, hups. Saas nähdä, mitä sieltä tulee maanantaina, kun haen reseptin) enkä edes jaksanut ihmetellä ääneen eivätkö he näe lääkkeitä tietokoneelta. Samalla kerroin, että olen muuttanut ja kysyin onko heillä uusi osoitteeni (tiesin, ettei ole; ei täällä tieto kulje) ja esitin council tax -korttini, jossa on uusi osoitteeni.

Minulle iskettiin käteeni lomake osoitteenmuutosta varten. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksei respatäti voi muuttaa osoitetietojani suoraan asiakastietoihin. Vastaanotossa oli KOLME respaa eikä jonoa ollut. En kysynyt, koska hän olisi voinut loukkaantua. En, vaikka hän olisi täyttänyt koneelle uudet osoitetietoni siinä ajassa, kun minä kirjoitin ne lomakkeelle - ja hän katseli minua, kun minä kirjoitin. Jestas.

Terveyskeskuksesta matkasin uusimaan erästä jäsenkorttia, joka oli mennyt vanhaksi. Minulle annettiin lomake täytettäväksi. Eivät kuulemma pidä mitään rekisteriä vanhoista asiakastiedoista. Ilmeisesti asiakastiedot sitten mystisesti katoavat, kun jäsenyys menee vanhaksi. No, ei muuta kuin täyttelemään lomaketta, koska tietojahan ei tietenkään voi suoraan naputella järjestelmään.

Osan lomakeasioista voi toki hoitaa netissä, mutta en päässyt kirjautumaan NHS:n sivuille voidakseni tarkistaa olisiko osoitteenmuutoksen voinut tehdä suoraan siellä.

Jos nyt vielä lopuksi palaan kirjaan. Voin suositella sitä henkilöille, jotka haluavat kerrata englannin kielioppia. Tosin löytyy siihen parempiakin kirjoja; esimerkiksi vaikkapa melkein kaikkien tuntema Collinsin English Dictionary.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Tulevaisuuden Big Brother

Kansi: Gavin Morris
Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
(Acide Sulfurique, 2005)
Kääntänyt ranskasta Shaun Whiteside
Faber and Faber 2007
S. 127

Mikään ei riitä, ei ole tarpeeksi. Kansa haluaa leipää ja sirkushuveja; vai ehkä sittenkin lammaspaistia ja sirkkeliä?

 Ihra valuu suupielestä telkkaria katsellessa. Televisiossa pyörii "Concentration", joka onkin varsinainen kuolemanleiri.

Vangit tekevät työtä ja elävät niukasti. Ohjelmaan palkatut tavisvartijat kiusaavat vankeja mielihalujensa mukaan. Silloin tällöin vankien joukosta valitaan pari onnetonta, jotka häädetään leiriltä. Kuulostaako tutulta? No, sehän on tulevaisuuden Big Brother.

Erona toki on, että osallistujat (vangit) eivät itse hakeudu ohjelmaan, vaan heidät kaapataan sinne. Häädön jälkeen ei lampsita ulos leiriltä, vaan hirtehisesti sanottuna hirteen. Kirjassa ei mainita, miten häädetyt teloitetaan, mutta jalat edellä sieltä leiriltä ulos tullaan.

Mielenkiintoinen tulevaisuusnäkymä ihmisten inhimillisyyden rappeutumisesta. Tuotantoyhtiötä kiinnostavat ainoastaan kassavirrat ja katsojaluvut. Niiden eteen voi tehdä - ja tehdään - mitä tahansa.

Harmi vain, että kirja jää pinnalliseksi löpinäksi ilman sen kummempaa moraalista pohdintaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut tällaiseen kirjaan. Nyt kirja oli vain summa sattumuksia ja kohtauksia. Ymmärtäisin ratkaisun, jos kirja olisi kerrottu yleisön näkökulmasta. Ei ollut.

Keskeisiä henkilöitä ovat vartija Zdena ja vanki Pannonique - ja erityisesti heidän suhteensa. Tai suhteettomuutensa. Molemmat henkilöt jäävät pinnallisiksi ja erityisesti vartija Zdenan motiivit ovat suorastaan naurettavia. Ainut vain, ettei naurattanut. Ei kyllä itkettänytkään.

Odotin jotain suurta tapahtuvaksi, odotin jotain käännekohtaa tai kliimaksia. Turhaan. Mitään ei tapahtunut: ei oivalluksia eikä oikein muutakaan. Pelkkää lätinää ja pieniä konflikteja vankien kesken, mutta nekin jäivät pinnallisiksi muutaman lauseen höpinöiksi.

Samoin kaikki henkilöt jäivät pinnallisiksi. Minulle oli yhdentekevää, kuka häädetään teloitukseen, kuka jää. Olisipa voinut edes vihata jotain henkilöä, mutta sitäkään onnea ei suotu. Kaikki olivat latteita ja tasapaksuja tai jos eivät olleet, ei se ainakaan lukijalle välittynyt.

Harmillista, sillä aihe olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Nyt jäi hieno idea pelkäksi laimeksi sopaksi, josta puuttui kaikki muu paitsi liemi. Latkin liemen silti loppuun asti, eikä tullut edes mieleeni jättää jämiä lautaselle, sillä halusin tietää loppuratkaisun. Hyvää kirjassa oli se, ettei sen tapahtumia voinut ennakoida eli siinä mielessä se kyllä onnistui koukuttamaan.

Olen aiemmin lukenut Nothombilta kaksi kirjaa: Antikristan ja Fear and Trembling'in (suom. Nöyrin palvelijanne), joista molemmista pidin.


Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Kaipa keskitysleirin tiloja voi pitää kiinteistönä?

maanantai 9. joulukuuta 2013

Eerikan kasvutarina

Kansi: Reija Kaskiaho
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Myllylahti 2012
S. 430

Kuljemme ajassa taaksepäin, Suomen lähihistoriaan. Tarina alkaa vuodesta 1945, vaikka oikeasti se on alkanut jo aikaisemmin.

1940-luvulla Lapissa vilisi saksalaissotilaita. Siellä, missä on ihmisiä, syntyy yleensä myös elämää (miinus keskitysleirit).

Naamankavaaran kunta, Luossajoen kylä. Eerika on suomalaisen Ennin ja saksalaisen sotilaan tytär. Toisin sanoen Enni on huora ja Eerika on huoran nuorennos.

Ja saksalainen sotilas palasi Saksaan. Sinne kai yritti Ennikin, mutta matka tyssäsi syystä tai toisesta. Rakkautta se ei silti onnistunut sammuttamaan, vaan Enni ikävöi sotilastaan.

Ei ollut elämä helppoa Luossajoen kylässä huoralle eikä huoran nuorennokselle. Äitinsä sinnikyyden ansiosta Eerika pääsi kouluun, mutta vain kuunteluoppilaaksi. Kyläläisten hyljeksinnältä ei hän silti voinut välttyä.

Ravilo kuvaa melko perusteellisesti Eerikan lapsuutta Lapissa. Kirja on jaettu lukijaystävällisesti vuosiluvuittain ja se (kirja) etenee melko kronologisesti alun katsausta vuoteen 2004 lukuun ottamatta. Ratkaisu on toimiva ja se antaa lukijalle melko hyvän kuvan ajankulusta - ja siitä, miten aika muuttaa sekä ihmistä että asenteita.

Minua kiinnostaa kovasti Suomen lähihistoriaan sijoittuva kirjallisuus - paitsi suoranaiset sotakirjat. Ravilo käyttää suomen kieltä rikkaasti ja opin lukuisia "vanhoja" (vai ovatko yhä käytössä?) lappilaisia sanoja. Osa oli minulle ennestään tuttuja, osa ei. Esimerkiksi kläppi, joka tarkoittaa lasta, oli minulle ihan uusi sanatuttavuus. 

Ravilo kuvaa muutenkin vanhoja tapoja aina ruuan valmistuksesta yleiseen asumiseen sen verran yksityiskohtaisesti, että kuulostaa välillä "tietokirjamaiselta". Onko se sitten huono asia? Riippunee lukijasta. Minusta nuo kuvaukset olivat mielenkiintoisia, vaikka eivät kovin oleellisia osia kirjassa. Toisaalta jos kirjoitetaan vain olennaisuuksia, jää kirja helposti melko laimeaksi, lihattomaksi.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, mikä aavistuksen verran ärsytti. Tuli tunne, ettei Ravilo luota lukijan muistiin. Jotkin jo kerrotut asiat kuvattiin toisen kerran myöhemmin kirjassa. Nyt kun aloitin nillityksen, niin vuodatanpa kaikki heti ulos, niin ei tarvitse niihin enää palata.

Kirjassa on muutamia ihan selkeitä vrheitä, jotka olisi voinut helposti korjata. Muun muassa suomen kieli ja ruotsin kieli kirjoitetaan kirjassa poikkeuksetta väärin eli yhteen. Se pisti silmääni, koska kyseinen virhe on niin amatöörimainen, ettei sellaista saisi missään kirjassa olla.

Ravilo esittelee kirjassaan myös melkoisen valikoiman vanhoja lauluja. Minua ne puuduttivat, vaikka tunsinkin suurimman osan kappaleista. Niiden tarkoitus lienee kuvata aikaansa, mutta minusta ne olivat turhia. Ehkä joku kyseisistä lauluista innostuva saa niistä enemmän irti. Minulle ne valitettavasti jäivät melko tyhjiksi. En tosin muutenkaan innostu kyseisen kaltaisista viittauksista kirjallisuudessa.

Sen sijaan pidin kovasti Ravilon kirjaviittauksista. Eerika on intohimoinen lukija ja voin monissa kohdin samastua häneen.  Kiinnostuin jopa muutamasta tässä teoksessa mainitusta kirjasta; kirjat ovat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia sekä Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa. Häpeäkseni tunnustan, etten ole lukenut Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, vaikka tiedän suunnilleen, mistä siinä on kyse. 

Takaisin kirjaan. Eerika jättää Luossajoen ja matkustaa Tampereelle piiaksi paremman elämän toivossa. Piskuisella Luossajoen kylällä ei ole hänelle mitään tarjottavaa, sillä siellä Eerikan kohtalona on ikuisesti olla äpäre (minulle tutumpi muoto on äpärä).

Tampereella Eerika rakastuu ensimmäistä kertaa ja tämä rakkaus on kulkeva hänen mukanaan läpi elämän. Jos ei muualla, niin salaa sydämessä. Lukijalle tämä rakkaus ei jää salaiseksi, sillä se paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa. Mutta miksi heidän tiensä erosivat? 

Nimeltään Eerika on Eerikan kasvutarina tietämättömästä tyttösestä aikuiseksi, valveutuneeksi naiseksi. Elämä ei kohtele aina hellästi, mutta paljon osuu myös kauniita onnenhetkiä hänen tielleen. Dramaattisia käänteitäkään ei kirjasta puutu, joten tiettyä yllätyksellisyyttä on luvassa.

Huomaan keskittyneeni enemmän kirjan alkuosan pohdiskeluun. Se johtuu  siitä, että minuun erityisesti kirjan alku teki suuren vaikutuksen. En tarkoita, että muu osuus kirjasta olisi mitenkään sen huonompaa tai varsinkaan tylsää (ei missään tapauksessa!), mutta minua kiehtoi kovasti etenkin kirjan lähihistoriallinen osuus.

Itse asiassa tämä kirja on niin runsas ja mehukas, että voisin jatkaa tästä kirjoittamista loputtomiin. Koko ajan tulee mieleeni lisää sellaista, josta haluaisin mainita. Se vaatisi kuitenkin juonen spoilaamista, joten en ryhdy siihen. Suosittelen sen sijaan lukemaan itse tämän kirjan.

Olen aiemmin lukenut Ravilolta kirjan Kuolleet lehdet. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Ravilon kirjoihin, sillä molemmat lukemani ovat minua miellyttäneet.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Salla. Salla kyseenalaistaa kirjan alaotsikon "rikosromaani". Minäkin mietin sitä. Rikos kyllä tapahtuu, mutta se ei ole kirjan keskeisin teema. Lähinnä sivujuonne muun komeuden keskellä.

 Myös Booksy on lukenut kirjan; hänen mietteensä voit lukea täältä.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Nojatuolimatka Nepaliin

Fiona Roberts: A Beard in Nepal
John Hunt Publishing 2012
S. 146

"Tod's expression wasn't exactly enthusiastic when I told him I'd booked us a two-week trek in Nepal, but I expected to encounter a bit of resistance, my schemes usually did at first."

Kahden viikon vaellus Nepalissa kehittyy viiden kuukauden opettamiseksi syrjäisessä vuoristokylässä nimeltä Salle. Tod on Fionan aviomies.

"Hello, dear," I called up to him (Tod), "Bit of a change of plan. We're going to Nepal for five months now, and I'll be teaching in a village school after the trek. You're ok with that, aren't you?"

Tämä kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Fiona Roberts kirjoittaa hauskasti ja hänen (ja Todin) huumorintaju välittyy lukijalle asti. Retki, jonka Fiona ja Tod tekevät ennen asettumista kylään opettamaan, on mielenkiintoinen. Siinä ohessa lukija ehtii tutustua  pariskuntaan ja kun kylään asti päästään, ovat Fiona ja Tod jo kuin vanhoja tuttuja.

Roberts kuvaa taiten Sallen kylää ja arkea siellä. Kirja on melko nopeatempoinen eikä luvassa ole mitään syvällisiä kulttuurianalyysejä. Vaan eipä tämä kirja mikään kulttuuritutkimus olekaan, vaan puhtaasti matkakirja.

Tietous tarjoillaan lukijalle kokemusten, sattumusten, kommellusten ja havaintojen kautta. Minulle tuli tunne kuin olisin kulkenut itse mukana Fionan ja Todin kanssa. Kulkenut heidän jalanjäljissään kuin kummitus imien kuivaa vuoristoilmaa keuhkoihini. Onneksi lukija ei voi saada vuoristotautia! Fiona ja Tod sen sijaan kärsivät siitä ajoittain pahastikin.

Vaikka kirjan sävy on humorillinen ja rento, kiinnittää Fiona huomiota myös epämieluisiin asioihin. Eräs näistä on koirien kohteleminen. Koirat ovat pakollista pohjasakkaa, joita tarvitaan vartioimaan koteja, mutta niitä ei arvosteta, vaan jopa lyödään ja kiusataan. Itketti lukea näistä koiraparoista. Roberts ei kuitenkaan sorru saarnaamiseen; hän kertoo havainnostaan suurella empatialla, muttei ryhdy osoittelemaan sormella tai jeesustelemaan. 

Tuskin olisin tätä kirjaa keksinyt, ellen olisi selaillut Goodreadsin kirja-arvontoja. Bongasin tämän nimittäin sieltä ja kiinnostuin. Osallistuin kirjan arvontaan ja ihme tapahtui; voitin sen omakseni. Arvontaan osallistui 127 havittelijaa ja kirjoja arvottiin viisi.

Olen todella iloinen, että löysin ja luin tämän kirjan. Koen oppineeni ja "nähneeni" paljon. Koen avartuneeni ja koska juuri nyt en itse pääse reissuun, oli mahtavaa päästä edes nojatuolimatkalle.

En tiedä olisiko minusta Nepaliin lähtijäksi. Iilimatojen invaasio ei niin kauheasti innosta, korkeanpaikankammoakin esiintyy. Se (korkeanpaikankammo) ei sinänsä ole estänyt minua vaeltelemasta mm. Gibraltarilla ynnä muualla.

Ilmankorkeusvaihteluille taidan olla herkkä, sillä jopa automatkalla Las Vegasista Los Angelesiin korvani menivät lukkoon ja "ääneni" ikään kuin katosi pääni sisään. Alkoi oksettaa ja jouduimme lopulta pysähtymäänkin. Lentokoneessa minulle ei vastaavia tule, mikä johtunee siitä että nousut ja laskut ovat sen verran nopeita.

Korkeimman kiipeämisen olen kaiketi tehnyt täällä Brittilässä, Amblesidessa (Cumbria). Heitettiin miehen kanssa viime toukokuussa "legendaarinen" lenkki, The Fairfield Horseshoe. Se meni hyvin, mitä nyt ylin kohta oli pilvessä ja siellä satoi tihkua päähän plus tuuli niin lujaa, että meinasin jäätyä kalikaksi. Teen lenkistä jossain vaiheessa kuvapostauksen, kunhan saan aikaiseksi.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi kirjaan. Miksi sen nimi on A Beard in Nepal? Se selviää kyllä lukemalla. Nimi on hauska ja osuva.

Kirjasta voi muuten lukea ensimmäisen kappaleen täältä. Suosittelen! Samaisella sivustolla on myös kuvia ja enemmän tietoa Fiona Robertsista ja hänen kirjoistaan. Tälle kirjalle on jo olemassa jatko-osa ja aion sen ehdottomasti lukea.