sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Aberystwyth, Wales

Reissu jatkuu vihdoin. Ihan hävettää, miten hitaalla tempolla saan pukattua näitä retkiä ulos, mutta mikäs tässä - valmiissa maailmassa. Road trip tehtiin siis toukokuussa, joten kuvat on otettu silloin.

Merthyr Tydfilistä on siis siirrytty Aberystwythiin, edelleen ollaan Walesissa. Aberystwyth on söpö  pikku rannikkokaupunki.



Ilman draamaa ei täältäkään selvitty: minulta nimittäin hajosi piilari silmään ja sen pois tonkiminen oli melko työläs operaatio. Toisen puolikkaan sain itse ulos, toisen joutui mies kaivamaan.

Miehelle kokemus taisi olla kamalampi, koska hän ei ole tottunut silmämunia sorkkimaan. Hankalaksi homman teki se, etten saanut kunnolla pidettyä silmää auki, koska palaset hankasivat sarveiskalvoa.

Mutta juu, lopulta päästiin matkaan. Lenkki suunniteltiin tuttuun tapaan osittain aiemmin mainitsemani kirjan avulla, osittain soveltaen. Reitit kannattaa suunnittella etukäteen, koska ns. jokamiehenoikeudet ovat täällä hieman erilaiset kuin Suomessa.

Kato vuori, sinne pitää mennä!


Ja niin mentiin. Ihan kävellen kiivettiin, vaikka olisi sinne päässyt tuollaisella köysiratasjunallakin. Vaan mitäpä sellaisia käyttämään, kun on jalatkin.

Kierrettiin melko antelias lenkki, aina kuvan vasemmassa yläreunassa näkyvälle muistomerkille "sisämaan" kautta.


Vuoritiellä hengailua.


Sukellus sisälle metsään. Kuvassa näkyvät valkoiset kukkaset tuoksuivat joltain marinoidun lihan sekoitukselta. En kauheasti innostunut kyseisestä aromista.


Metsästä ulos suoraan lammasaitaukseen.


Ja vihdoin kaupungin toisella puolella kukkulalla.


Siinäpä se komea muistomerkki. Pelkkä kivitorni kukkulalla. Vaan tulipahan nähtyä sekin.


Sitten ei muuta kuin vyöryminen takaisin alas.


Seuraavana aamuna heitettiin aamulenkki Devil's Bridgessä. Siitä enempi seuraavassa retkipostauksessa.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kovaa (kaikin puolin) menoa avaruudessa

Kansi: Antti Vanhatalo
Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
Kuoriaiskirjat 2013
S. 145
Arvostelukappale

Masentaako, onko nauru hukassa? Kaipaatko pakoa elämästäsi, kenties koko planeetalta? Jos vastasit kyllä edes toiseen kysymykseen, lue Salorannan Diplomaattinen selkkaus.

Saloranta kuljettaa sinut kirjaimellisesti toiselle planeetalle, itse asiassa parillekin. Zargyn Tronnik on soturi sotaisalta Gremadon-planeetalta. Hän saa itselleen ei-luonteenomaisen määräyksen lähteä neuvottelemaan liittoutumisesta X'yrin imperiumia vastaan rauhanomaiselle Dronillan siirtokuntaplaneetalle.

"Se teitin puhemies vai mikä lie pehtoori olikaan teki aika harvinaisen selväksi, että te meinaatte vaan odotella perse pystyssä että x'yriläsiset tulee työntämään nyrkkinsä suoraan reikään. Ja sitten korkeintaan inisette, että laittaisivat edes rasvaa."

Ennen varsinaisia neuvotteluja Zargyn ehtii hengailla Dronillassa ja tutustua sen elämänmenoon ja tapoihin. Suurin osa kirjasta käsitteleekin tätä vaihetta: viinaa kiskotaan kaksin käsin ja muistikin lähtee muutaman kerran. Seksuaalisuuden suhteen ei olla niin tarkkoja, anything goes, voisi sanoa.

Onneksi näitä (seksi)kohtauksia ei kuvattu lukijalle yksityiskohtaisesti. Ei sillä, että olisin seksikammoinen, mutta tässä kohden on pakko sanoa, että en välttämättä halua tietää. Täytän nuo aukot mieluusti omalla mielikuvituksellani ja se toimii. Kirja on sen verran absurdi (mutta hei, kyseessähän on ns. avaruusooppera/seikkailu!), etten voinut muuta kuin nauraa.

Herkullisinta kirjassa ovat dialogit, etenkin kun Zargyn avaa suunsa: hän ei turhia hienostele saati muokkaa sanomaansa, vaan päästää asiansa ulos sellaisena kuin se on, omalla tyylillään töksäyttäen.

Luin monet puheenvuorot kaksikin kertaa, koska halusin käydä "kohtaukset" läpi uudelleen, nähdä ne kuin elokuvassa. Jostain syystä tämä kirja näyttäytyikin minulle eräänlaisena b-luokan avaruusparodiaelokuvana.

Diplomaattinen selkkaus lienee ensimmäinen avaruuteen sijoittuva romaani, jonka olen lukenut. Voi olla, että minulta meni jotain ohi, mutta jos menikin, ei se lukukokemusta haitannut. Eli ihan ilman aiempaa kokemusta kyseisen genren (mihinkäs lokeroon tämä nyt sitten pitäisi sijoittaa, avaruusseikkailu?) kirjoista, voin vakuuttaa, että hyvin tajuaa ummikkokin. Jos nuttura kiristää kovin, ei tätä tosin kannata lukea.

Kirjassa olevista jälkisanoista käy ilmi, että jatkoa on luvassa. Sitä ei tosin vielä tiedä, kuinka paljon, mutta ainakin yhden pokkarin verran. Kuoriaiskirjojen sivulta voi jopa lukea seuraavan Zargon-pläjäyksen (Vihreän kuun kuningatar) ensimmäisen luvun. Sitä jään siis odottamaan!

Diplomaattisesta selkkauksesta ovat kirjoittaneet myös Aamunkajo, Kirjavinkit ja Morre.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ghana ikuisesti

Kansi: Timo Mänttäri
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
(Ghana must go)
Otava 2013
S. 400
Arvostelukappale


"Loistava kirurgi. Paras mitä meillä on."


Cabotien perhelääkäri, omahyväinen yleislääkäri (joka teki töitä ennakkomaksulla: maksullinen lääkäri, päivettynyt ja mustanharmaahiuksinen) odotti Kwekun kanssa toimistossa samalla kun Kip jatkoi juttuaan käytävässä. "Ja missä sinä olet känyt 'koulusi'?" Sormilla tehdyt lainausmerkit.


"Viidakossa, villieläinten avulla", Kewku vastasi tekohienostelevaan sävyyn. "Simpanssit opettivat. Mahtavia kouluttajia. Kukapa olisi arvannut?"


Nelilapsisen perheen isä, kirurgi Kweku Sai, painostetaan tekemään leikkaus. Kyseessä on jo alkujaan melko epätoivoinen yritys, eikä se potilasta pelastakaan: hän menehtyy. Alkaa pitkä oikeustaistelu, jonka aikana Kweku kantaa salaisuutta sisällään. Kweku murenee, ja lopulta koko perhe hajoaa.

Kwekun vaimo, Fola, yrittää toimia muuttuneessa tilanteessa niin kuin parhaaksi katsoo. Mutta ratkaisuja ei voi ennakoida, ei tietää niiden seurauksia. Selasi avaa maltillisesti Sain perheen käänteet, onnen ja tuhon.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo tapahtumia lähinnä Kwekun näkökulmasta. Se alkaa siitä, kun Kweku kaatuu lopulliseen uneensa. Se kertoo, miten perhe päätyi tilanteeseen, johon päätyi. Myöhemmin näkökulma vaihtelee Folan ja perheen lasten kesken Kwekun jäädessä hiljalleen taustalle, ikään kuin kummitukseksi.

Kirjan ensimmäinen osa on mielestäni sen heikoin lenkki. Siinä on paljon toisteisuutta, joka on varmasti huolellisesti suunniteltu. Ihan ravisteleva tehokeino, joka olisi voinut häiritä, ellen olisi häiriintynyt muista kirjan kielellisistä rakenteista.

Selasi käyttää ensimmäisessä osassa paljon vinoviivoja ja sulkeita. Niitä enemmän minua häiritsivät kohdat, jotka oli selitetty tyyliin a) ... b) ... c) ... jne. Erikoisten ratkaisujen sekamelska teki tekstistä ajoittain raskaan lukea. Aiheesta pompataan toiseen ja se teki lukemisesta välillä hankalaa.

Mietin onko Selasi halunnut tarkoituksella kääriä näennäisesti yksinkertaiset asiat monimutkaisuuden verhoon.  Toisaalta kyse on kaunokirjallisesta teoksesta eikä mistään tiedotteesta.

Toinen ja kolmas osa ovat mielestäni kaunokirjallisesti onnistuneempia (täytyy toki muistaa, etten ole mikään kirjallisuuden asiantuntija saati kriitikko). Selasi käyttää myöhemmin roomalaisia numeroita erottaakseen kerronnallisia näkökulmia. Se toimii hyvin, vaikka anarkisesti (?) hän kirjoittaa ne pienellä. Se (pienet kirjaimet) ei kuitenkaan ollut sellainen asia, joka minua olisi mitenkään häirinnyt, kunhan nyt huomautin.

Syy, miksi kiinnitin kirjan rakenteeseen niin kovasti huomiota, löytyy kirjan sivuliepeestä. Siinä on siteerattu kirjailija Teju Colea: "Selasi ei ainoastaan uudista käsitystämme afrikkalaisesta romaanista, vaan romaanista ylipäätään."

Tässä kirjassa liikutaan pääasiassa akselillä Pohjois-Amerikka, Nigeria ja Ghana. Se ei siis edusta koko Afrikkaa. Juutuin tähän kohtaan, koska esimerkiksi Mafalala pohti hyvin jokunen aika sitten blogissaan afrikkalaisen kirjallisuuden "niputtamista".

Vertauksena: harvemmin puhutaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta, vaan silloin kirjaa lähestytään yleensä maakohtaisesti (En koskaan sanoisi, että pidän eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Silloin yksilöin ja mainitsen maan: esimerkiksi pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta.)

Miksei siis maakohtaista yksilöintiä tehdä, kun on kyse afrikkalaisesta kirjallisuudesta?

Sanon usein, että pidän afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Minulle se tarkoittaa sitä, että on samantekevää mihin Afrikan maan kolkkaan kirja sijoittuu: minulle kiinnostus syntyy pelkän maanosan perusteella. Ei ole myöskään väliä onko kirjailja itse syntyisin jostain päin Afrikkaa vai kokonaan toisesta maanosasta.

Mutta huom: ymmärrän kyllä, että siinä missä Espanja ja Suomi ovat ihan omanlaisensa kulttuurit, niin ovat myös vaikkapa Etelä-Afrikka ja Nigeria - ja niidenkin sisällä on paljon vaihtelua.

Takaisin kirjaan.

Pidin kovasti kirjan pohdiskelevasta sävystä, sen syvälle menevästä kielestä ja kuvauksista. Kirjasta välittyy se tietynlainen "afrikkalainen henkisyys", jota kyseisen maanosan kirjoissa rakastan. Kaiken lisäksi juoni on vetävä ja minun makuuni sopivan verkkainen, muttei liian tahmainen ja seisova.

Tämä on ehdottomasti sellainen kirja, joka pitää itse lukea ja kokea. En halua kertoa juonesta sen enempää juuri siksi, että tietynlainen yllätyksellisyys säilyisi. Kirja vilisee vihjauksia tulevaan, se maalaa enteitä lukijalle. Ja nuo enteet ovat surullisia, ikäviä, traagisia. Ja ne muuttuvat ajallaan lihaksi.

"Tuntui melkein mahdottomalta, että hän oli kulkenut niin pitkän matkan siinä ruumiissa: Brooklinesta Lagosiin, pianon luota ja luokkahuoneesta ja makuuhuoneesta ja turvasta tänne, tähän parhaillaan kehkeytyvään painajaiseen."

Kirjan päätteeksi laskin poskipäilleni kaksi kyyneltä. Kunpa vain asiat olisivat menneet toisin, olisipa Kweku toiminut toisin. Kun ei olisi ollut liian myöhäistä.

Mutta toinen kyynel viestitti haikeasta ilosta. Vihdoinkin rauha - eikä vain Kwekulle.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.


perjantai 20. syyskuuta 2013

Kotikonnut (aamu)yön sylissä


Perjantain ratoksi haluan esitellä kotikontuni (eli keksin pyörän uudelleen: juuri tajusin, että olen jo esitellyt. Mutta esitellään nyt lisää).

Aihe on sikälikin ajankohtainen (minulle, tuskin teille), että muutan ensi kuun alussa. Mikään dramaattinen muutto tai muutos ei ole kyseessä, vaan pysyttelen samalla alueella; uusi koti sijaitsee vajaan kilsan päässä tästä nykyisestä.


Koska sisälläni asuu kuitenkin pieni (joskus isohkokin) drama queen, esittelen konnut hämärässä. Kuvat ovat pitkin vuosia niiltä ajoilta kun täällä olen asunut. Ne eivät siis ole uunituoreita otoksia, kuten esimerkiksi lumikuvista voi päätellä.

En jaksa myöskään sen kummemmin selitellä kuvia (vähän on kyllä pakko selittää) enkä tarkemmin paljastella tarkkaa sijaintiani ihan vain folihatullisista syistä. Jos kovasti kiinnostaa, voi kysyä yksityisteitse tarkempia koordinaatteja.


Asumme lähellä Thamesin rantaa. Se on kaupunginosamme sydän.



Roskapäivänäkymä alla. Menen erityisen mielelläni aamuyökävelylle tiistaina, koska silloin on roskapäivä. Katselen kettujen levittämiä roskakasoja ja ihmettelen, miten ihmiset ovat niin tyhmiä. Eivätkö he jo ole oppineet, ettei niitä rojuja kannata viskata kadulle ennen kuin aamulla!


 Britit ovat possuja. Olen kirjoittanut sikajuhlista vanhassa blogissani.


Rakastan näitä kapeita kujia, passageita. Niitä on runsaasti ja erään varrella on vanha hautausmaakin (josta en nyt jaksa laittaa kuvaa).


 Talvella saattaa joskus tuprutella lunta. Lumi harvemmin kestää kahta päivää kauemmin, yleensä ei sitäkään.


Alla olevan kuvan olen ottanut ikkunasta. Eihän kukaan täysjärkinen mene ulos tuollaisella kelillä, apua! Kermaperseeni paleltuu pelkästä ajatuksesta.


Jos tällaiset hämäräkuvat kiinnostavat, niitä on lisää täällä. Saatanpa jatkossakin pläjäytellä ei-kirjallisia juttuja kirjamietteiden oheen, jos satun eksymään kissanristiäisiin tai muihin rientoihin. Tai sitten muuten vain. Olkaa varoitetut!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kun surulliset totuudet näkevät päivänvalon

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010 (Seven 2012)
S. 333


Harva lienee välttynyt kuulemasta Riikka Pulkkisesta. Minäkään en ole, vaan olen Pulkkisen enimmäisestä kirjasta (Raja) lähtien ollut vaivihkaa kiinnostunut hänen kirjoistaan.

Tunne on kuitenkin ollut ambivalenttinen: samaan aikaan kiinnostaa, mutta samalla epäilyttää, ovatko hänen kirjansa kuitenkaan ihan minua varten.

Nyt on asia testattu Pulkkisen romaanin Totta kanssa. Kiitosta muuten kovasti ystävälleni

(joka ei ole kirjabloggaaja: nyt seuraa järisyttävä paljastus - keskustelen ja vaihtelen kirjoja muidenkin kuin kirjabloggaajien kanssa. Puhun siis kirjoista muuallakin kuin blogissani!),

joka kirjan minulle lahjoitti (tietänet kuka olet). Oli ihana ylläri!

Totta kertoo tarinan parin sukupolven ajalta. Elsan ja Matin pitkä yhteinen taipale ei olekaan niin särötön kuin päällepäin näyttää. Eleonoora, Elsan ja Matin ainukaiseksi jäänyt lapsi, kantaa muassaan muistojen taakkaa, josta ei oikein enää osaa erottaa, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Mutta jotakin tapahtui, jotakin joka tekee kipeää vieläkin.

Nyt kun Elsa tekee kuolemaa, on tilinteon aika. Elsa valottaa menneisyyttään tyttärentyttärelleen Annalle. Syyllisyys painaa ja näin pitkän ajan jälkeen tapahtumat näyttäytyvät itsellekin toisenlaisina. Kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskaltaa ajatella.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän sen henkilöt muuttuvat. Tai eivät ehkä muutu, vaan lukijan asenne ja mielipide heihin muuttuvat, kun saa tietää enemmän. Pulkkinen kerii verkalleen auki Elsan ja Martin menneisyyttä. Siinä sivussa myös Annan suru saa hiljalleen kasvot.

Pidin aluksi Martista, mutta idyllinen kuva sortui ja hajosi kirjan edetessä jättäen jälkeensä hämmennyksen. Miten minun pitäisi nyt suhtautua kun tiedän? Vastaus löytyy oikeastaan omasta elämästäni, mutta en aio kertoa sitä. Menee muuten avautumiseksi.

Mutta sepä (tietty omakohtaisuus) lieneekin eräs syy, miksi tämä kirja kostetti minua. Se kosketti oikeastaan monellakin tapaa: ei sinänsä tapahtumiensa puolesta, vaan tunteiden. Kävi jopa niin, että itkin muutamassa kohden. En vollottanut, vaan itkin sellaisia hiljaisia kyyneleitä, sellaisia kun on jo luovuttanut. Syyllisyys on vahva teema kirjassa.

"Olen ikivanha, voisin avata lattialaudat ja mennä niiden alle makaamaan, unohtua."

Pulkkisen kieli on kaunista, runollistakin. Pidin hänen kielikuvistaan, joista suurin osa oli varsin osuvia. Pystyin kuvittelemaan niiden avulla kasvoja ja maisemia. Toisteisuutta hieman oli muun muassa lattiarakojen ja -lautojen suhteen. Etenkin kirjan loppupuolella Pulkkinen innostuu niistä (lattianraoista) niin, että  viljelee niitä tiuhastikin. Eipä siinä, pidin niistäkin kielikuvista.

"Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo."

Helsingin Sanomat järjesti keväällä äänestyksen "lukijoiden sata suosikkia". Riikka Pulkkisen Totta sijoittui listalla kolmanneksitoista. En ihmettele.

Totta on jakanut mielipiteitä kirjablogeissakin. Koska kirjasta on kirjoitettu melkoisen paljon, en linkitä kaikkia. Valitsen tähän (Googlen) satunnaisotoksella joitakin arvioita, jotka tässä nyt luen itsekin samalla.

Kirjanurkan Kirsin arvion tunnustan lukeneeni samaan aikaan, kun luin kirjaa. Kirsi löytää mm. yhtäläisyyksiä Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmään. Myös Salla viittaa arviossaan kys. teokseen. Itse en ole tuota murhenäytelmää valitettavasti lukenut, mutta alkoi kovasti kiinnostaa.

Muutenkaan Totta ei tehnyt Kirsiin eikä Sallaan sen kummoisempaa vaikutusta. Ymmärrän periaatteessa heidän ärsytyksensä, mutta minua kyseiset asiat eivät häirinneet.

Mari A. ei myöskään ihan lämmennyt kirjalle, vaikka sen ansiot näkeekin. Samaan tapaan kuin Kirsi, Mari kiinnitti huomiota kirjan huumorintajuttomuuteen. Olihan kirja aika "ankea" ja tunnelmaltaan synkkä, mutta minua se ei häirinnyt. Iloton romaani sopi tähän hetkeen oikein mainiosti.

Norkku (Nenä kirjassa) kiinnitti huomiota kirjan ennalta-arvattavuuteen. Siihen kiinnitin minäkin huomiota. Muutenkaan kirjassa ei päässyt yllättymään, koska Pulkkinen itse vihjaili tulevista tapahtumista. Joskus sellainen toimii, joskus ei. Siitä voisin kyllä ehkä antaa miinuksen itsekin, koska tuollainen "teasereiden" heittely keskelle kirjaan vesitti tosiaan sen vähäisenkin yllätyksellisyyden.

Katja (Kirjoja ja haaveilua) ihastui kirjaan, kuten minäkin. Katjan arvion luettuani luulen, että oma lukukokemukseni on aika lailla lähellä hänen kokemustaan. Ihastuin samoista asioista.

Aamunkajon lukukokemukset koukuttui heti alusta lähtien kirjaan. Niin kävi minullekin, mikä oli tavallaan yllätys. Minulla ei nimittäin ollut kovin korkeat odotukset (oikeastaan jopa päinvastoin) tämän kirjan suhteen, joten yllätyin positiivisesti.



Sen verran kovaa tämä kirja minuun kolahti, että pakko laittaa se myös suosikkini-kategoriaan.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Järkyttävä elokuvakokemus

En yleensä katso komedialeffoja. Se ei johdu siitä, että olen huumorintajuton tosikko tai muuten vain kireähkö. Revin huumorini mieluummin jostain muualta.

Eilen ajattelin kuitenkin irrotella ja katsoin elokuvan nimeltä The Three Stoogies. Leffa muistutti minua siitä, miksi en katso komediaelokuvia. En vain jotenkin jaksa innostua liimautumaan telkkarin ääreen katsomaan yhden ja saman vitsin toisintoa lähes pariksi tunniksi.

Vai mitä sanotte tästä? Jos olisin katsonut trailerin ennen elokuvan katsomista, olisi elokuva jäänyt katsomatta. Enkä olisi menettänyt mitään.



Nyt joku voi ihmetellä - itsekin hieman ihmettelen - miksi tällaisesta elokuvasta pitää edes postata. En osaa vastata muuta kuin että se ärsytti niin paljon, että on pakko avautua. Ja kas noin, heti mieli keveni. Kiitos ja anteeksi.

Ps. Jos joku tietää oikeasti hyvän komediaelokuvan, saa vinkata. Muuten yleistän koko genren täydeksi sonnaksi.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä


Olen yleensä melko maltillinen lukija ja harvemmin odotan sukat pyörien ja kuola suupielestä valuen uutuuskirjoja. Tai mitään muitakaan kirjoja. Se voi tosin johtua siitä, etten ole ihan kartalla uutuuksista.

En jaksa pahemmin seurata kustantamoiden (en suomalaisia enkä brittiläisiä) katalogeja. Sen sijaan suomalaisten (kirja)blogien ansiosta pysyn jotenkuten kartalla siitä, mitä suomalaisilla kirjamarkkinoilla tapahtuu. Kiitos siitä!

Poikkeuksia toki on - siis odotusten suhteen. Kutsun niitä leikkisästi pakkomielteiksi. Minulle on kehittynyt pakkomielle Pasi Ilmari Jääskeläisen synnyttämään uutukaiseen, Sielut kulkevat sateessa.

Pakkomielle on paisunut sen verran suureksi, että tavoistani poiketen kirjoitan kirjasta ennen kuin olen sen edes lukenut. Huoli pois, luvassa ei ole juonipaljastuksia - en ole selvännäkijä.

"Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä."
 

(Sitaatti on Jääskeläisen romaanin mainoskuvasta, kuten lukutaitoinen saattaa huomata.)

Mitä tähän voi enää sanoa? Muuta kuin että odotan. Odotellessani olen kuunnellut kirjailijan itsensä lukemana kirjan alun. En ole lukenut yhtäkään Jääskeläisen romaania aiemmin, joten periaatteessa ei ole haisuakaan, mitä on tulossa - ja mitä on mennyt.

Harjukaupungin salakäytäviä olen hipeltänyt ja lukenut kirjasta ensimmäisen lauseen. En voinut vielä lukea kirjaa kokonaan, koska hienosti järjestämäni lukupinot menevät muuten ihan sekaisin. Ei sillä, etteivätkö ne jo sekaisin olisi enkä niitä (lukujärjestyksiä) muutenkaan noudata.

Lumikko ja Yhdeksän muuta julkaistaan täällä Brittilässä marraskuussa ja luen sen englanniksi (ellen totaalisesti kuivu Harjukäytäviin), ellen satu voittamaan sitä itselleni. Lue palkinnoista ja tästä mainoskisasta enemmän Jääskeläisen blogista.

En voi mainostaa ja kerskailla, että Sielut kulkevat sateessa on hyvä kirja. Senhän tietää vasta kirjan luettuaan. Rohkenen kirjaa kuitenkin mainostaa, koska minulla on sellainen kutina (jotkut kutsuvat sitä intuitioksi), että tykästyn. Voi tietty olla, että kutina johtuukin atooppisesta ihostani, mutta sepä jää nähtäväksi.


Onnittelut Pasi Ilmarille kirjasta!


Ps.  Annika (Rakkaudesta kirjoihin) on haastatellut Jääskeläistä mieltä kiihottavassa miljöössä. Käy tsekkaamassa haastikset täältä!

torstai 12. syyskuuta 2013

Veren sitomat

Charlaine Harris: From Dead to Worse
(Suom. Veren sitomat)
Gollancz 2008
S. 359
8. Sookie Stackhouse -kirja

Niin vierähti puolisentoista vuotta edellisestä vampyyristä. Olikin siis korkea aika jatkaa tämän sarjan lukemista ennen kuin kaikki sen tapahtumat katoavat muistista.

Osa olikin jo haipunut hämäränpeittoon, mutta tässä kirjassa kerrattiin melko paljon edellisen kirja tapahtumia, joten melko pian pääsin takaisin kärryille.

Vaikeinta oli muistaa joidenkin henkilöiden nimet ja heidän ominaisuutensa sekä keskinäiset suhteet. Nekin onneksi käytiin läpi (osa jopa ihan kahteen kertaan), joten pian huristelin taas kyydissä kuin olisin eilen edellisen osan lukenut.

On vaikea kirjoittaa kirjasarjasta möläyttelemättä ja mahdollisesti jopa vahingossa spoilaten, koska kaikki niin sanotusti liittyy kaikkeen. Siksipä varoitankin jo etukäteen, että tämä postaus saattaa sisältää juonipaljastuksia. Jos et siis ole tätä sarjaa lukenut (mutta aiot) tai et ole vielä kahdeksannessa kirjassa asti, niin jatka omalla vastuullasi.

Sookien tuore miesystävä, Quinn, on edelleen kateissa. Se repii Sookien sydäntä, mutta elämän on jatkuttava. Ja niinhän se jatkuukin.

Sookie sai edellisessä kirjassa kämppiksen, Amelien, joka bunkkaa edelleen Sookiella kissan, Bob, kanssa. Bob ei tosin ole juuriltaan oikea kissa, vaan epäonnistuneen loitsun tuotos. Bob-kissalla revitäänkin huumoria kirjan aikana. Vähän jopa nauratti.

Sookielle paljastuu myös lisää hänen taustastaan, joka ei olekaan ihan sellainen kuin hän on olettanut. Taas menee maalimankuva uusiksi. Tämä oli kyllä oikeasti mielenkiintoinen käänne, johon toivottavasti palataan jatkossakin.

Yllättäen Sookie joutuu taas keskelle juonitteluja ja välien selvittelyjä, ja on heittää henkensä. Quinnin katoamisen arvoituskin ratkeaa, mutta ei ihan niin kuin Sookie olisi halunnut. Erickin väittää alkaneensa muistaa.

Muistinsahan Eric menetti jo joskus muutama kirja sitten, mutta nyt muisti palautui pätkittäin. Tai oikeastaan kertaryminällä. Ja aijai mitä sitä olikaan puuhasteltu muistikatkoksen aikana! Nyt punottaa Sookienkin posket.

Sookien ja Ericin "suhde" on vahva, sillä heillä on ns. veriside. Tapahtuisi nyt jo jotain, kun ihan selkeästi heidän - Ericin ja Sookien - välillä kipinöi. Tekisi ihan mieli sanoa, että hankkikaa jo se huone. Mutta ehkä ensi kirjassa?

Sookie ei ole enää niin ärsyttävä kuin aiemmissa kirjoissa. Joskaan en oikein jaksaisi hänen "uskonnollisia" pohtimisiaan, jotka ovat onneksi lyhyitä. Usko tuntuu olevan päälle liimattua ja teennäistä, mallia käyn sunnuntaisin kirkossa ja olen hyvä kristitty. Ai niin ja iltarukousta ei saa unohtaa.

Mutta sitähän se on pitkälti Jenkeissä ns. tavisuskovaisten kohdalla eli ei kovin syvällistä. Tai mistäs minä sen tiedän, mutta kovin pinnalliselta kuulostaa minun korviini. Kirkkoon on mentävä, mutta muuten ollaan kuin ellunkanat. Tappaakin saa, jos kyseessä on itsepuolustus. Mutta kateus pelkissä ajatuksissa on ihan kamala synti! Hmm.

Seuraavaan kirjaan voisin tarttua jo vielä tämän vuoden puolella. Tämä kirja oli jokseenkin viihdyttävää vaihtelua muuhun viime ajan lukemistooni verrattuna. Koukuttava sarja siis, vaikka ajoittain tekee mieli repiä hiuksia päästä.

Lisäkseni kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Morre, Villasukka, Kirjavinkit ja Marjis.



Näin (Katso kuva oikealla!) pitäisi muuten kaikissa kirjasarjoissa merkitä sarjan kirjat.

Tällöin tyhmempikin lukija osaisi ostaa/lainata kirjat oikeassa järjestyksessä eikä tarvitsisi siellä kaupassa/kirjastossa miettiä päätään puhki, että onko tää nyt joku sarja ja jos on, niin mikä on järjestys ja plaa plaa.

Tästä linkistä pääset lukemaan mietteeni aiemmista sarjan kirjoista. 

maanantai 9. syyskuuta 2013

Ja Siionin virret soivat

Kannen kuvat: Istockphoto
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
S. 281
Arvostelukappale

Jaksaako rakkaus kantaa läpi elämän, jonka raamit on ennalta rakennettu. Karsinassa on pysyttävä, koska Jumala on nuo rajat määritellyt. Kun uskot, sinä jaksat. Silloinkin, kun et jaksaisi.

Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin laulu. Ajoittain hiljainen, ja toisinaan se soi kuin Siionin virret Suviseurassa tuoden lohtua ja mielenrauhaa. Emme ole yksin, meillä on toisemme.

"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta hiljaa jähmettyi ja katosi."

Kirjasta käy ilmi, että se kuvaa nimenomaan vanhoillislestadiolaista perhettä ja yhteisöä. Siihen kuuluu olennaisena osana se, että ehkäisy on syntiä. Siksi lapsiluvut ovat usein suuria ja jopa tavoiteltavia. Tiettyä fatalismia esiintyy siinä mielessä, että Jumala on ennalta määrännyt lapsiluvun eikä siihen tule puuttua millään keinoin: Jumalan luomistyötä ei saa estää.

"Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna."

Vilja vanhenee ennen aikojaan, ei jaksa kantaa taakkaansa. Häpeä on valtava, sillä jaksavathan muutkin. Olenko heikko, kun en jaksa. Ja mistä lähtien lapset ovat taakka? Vilja painii syyllisyyden ja jaksamisen rajoissa. Aleksi haluaisi auttaa, mutta miten hän voi?

Rauhala kirjoittaa kauniisti, kuvaannollisesti, symbolisesti. Hänen käyttämät kielikuvat ovat toisinaan herkkiä, toisinaan raskaita: yhtä kaikki ne ovat tunteita ja ajatuksia herättäviä. Rauhala ei aina sano suoraan, vaan luottaa siihen, että lukija osaa itsekin päätellä. Ja kukin voi päätellä tavallaan.

Taivaslaulu onkin erityisesti tunne- ja tunnelmakirja. Se ei hekumoi ja kirmaa tapahtumilla, vaan pysähtyy - ja pysäyttää - pohtimaan, jos haluja siihen on (ja jos ei ole, kirja ei ehkä ole sinua varten). Se kuvailee erään fiktiivisen perheen lestadiolaista arkea.

Kirja on herättänyt blogeissa paljon keskustelua (linkit postauksen lopussa). Mielestäni kirja ei ole uskonnonvastainen tai esittele lestadiolaisuutta ja lestadiolaisia negatiivisessa valossa. En tiedä onko minun vain helppo sanoa näin, koska asia ei periaatteessa kosketa minua millään tavalla. Silloin siihen on myös helppo suhtautua neutraalisti.

Luin kuitenkin ihan mielenkiinnosta enemmänkin lestadiolaisuudesta. Rauhalan kirjan "faktaosuudet" sopivat hyvin siihen, mitä itse luin. Eräs ongelmallisuus lieneekin se, että pitäisi vaieta, ei saisi huudella julkisesti omia asioitaan. Sen saa kirjan Aleksikin kokea.

Kirsin kirjanurkassa Taivaslaulu on herättänyt runsaasti keskustelua. Tsekkaa myös Kirsin linkit muihin blogeihin, joissa kirjasta on kirjoitettu.

Villasukka (kirjahyllyssä) kiinnitti huomiota kirjan blogipostauksiin: "Blogikuvio tuntui hieman päälleliimatulta opetusosiolta lestadiolaisuudesta, vaikka sen mukanaololle löytyikin selitys."

Minä taasen pidin noista blogiosuuksista, vaikka koin kommentit epäuskottavina. Ne (kommentit) olivat liian asiallisia ja kirjoitettu samalla "kielellä" kuin itse blogitekstikin - muutamaa/yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Rauhala olisi ehkä voinut hieman irrotella kommenttien kanssa, sillä niin tapahtuu usein "tosielämänkin blogeissa".


Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ei ole järin innostunut Taivaslaulusta, vaikka tunnistaakin kirjan ansiot. Ihastuneempia kirjaan sen sijaan ovat Jenni (Kirjakirppu), Krista (Lukutoukan kulttuuriblogi) ja Maija (Kirjojen keskellä).

Itse varmaan asetun jonnekin välimaastoon. Kyllä, pidin kirjasta kovasti etenkin sen kielen takia. Minuun sen runollisuus todellakin kolahti.

Sen sijaan olisin heivannut kirjasta epilogin kokonaan pois. Se oli minusta turha "referaatti" kirjasta. Olisin halunnut nukahtaa viimeisen luvun uniseen ja rauhalliseen tunnelmaan.

torstai 5. syyskuuta 2013

Häkkieläimet

Prinsessa Ruusunen

Leikki ei päättynyt lapsuudessain
yhä eilisen kentille palaan
yksin kun makaan vuoteessain
ja vanhaa nallea halaan

Olisin niin halunnut olla
prinsessa Ruusunen
Olisin voinut valtikan vuolla
okaista ruusujen

En prinssiä oottaisi saapuvaksi
uinuisin sisässä linnoituksen
muuttuisin alati hauraammaksi
elämästä vain uneksien

Vaan

poissa on unet, poissa on päivät
jäljellä enää ehtoos’ häivät
Arkkusi avointa kantta viel’ suutele
Eipä sun perääs’ kukaan huutele

Ohita onnesi, astu jo matkaan
Juokse jos voit, älä astu harhaan
Kaikkeshan teit, kaikkesi annoit
omat syntisi maallesi kannoit

Silmistä katoa, maastamme myös
Tarvita täällä ei jälkeä työs’
Solmit ne kivet, järveen hukuit
samalla tavoin kuin elämäs’ nukuit.


 Ajatuksen voimalla

Avaisin jään
päästäisin veden vapaaksi

Niin kuin vihaiset ketut
se vyöryisi ulos laidoistaan
Kotvan kuluttua asettuisi
yhtä hyödyttömänä kuin
syntyvät ketut häkkiinsä.

Ei vankilassa elänyt
elä vapaana.

Mutta vedet minä päästäisin
sillä olen niin väsynyt.

Väsynyt
tekemään avantoa
saadakseni nukahtaa
rauhassa.

Tämän kaiken minä teen
ajatuksissani,
sillä voimia ei minulla
enää ole.

~~~

Höpisin joskus, että aion elvyttää ruususen unta nukkuvan runoharrastukseni. Mitään kovin vauhdikasta heräämistä ei ole tapahtunut. Jatkan kuitenkin yrittämistä omaan verkkaiseen tahtiini.

Jos nämä runoulosteet kiinnostavat, niin vanhassa blogissani on muutama lisää. Vanhassa blogissani väänsin myös kuvasarjaa tube-asemista. Saatan jossain vaiheessa jatkaa sarjaa tämän blogin puolella.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Itä ja länsi törmäyskurssilla

Kirjan kansi: Timo Mänttäri
Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi 2013
S. 268
Arvostelukappale


Mitä tapahtuu, kun karjalainen moottoriturpa ja varsinaissuomalainen sanojaan säästeliäästi käyttävä maajussi kohtaavat? No sehän on rakkautta ensisilmäyksellä, mutta täytyyhän sen (rakkauden) kestävyyttä koetella.

Suulas Aino pakkaa laukkunsa ja hurauttaa idästä maan halki länsirannikolle, jossa maajussi nimeltään Jussi häntä odottaa tiluksillaan.

Koeaika on kuukausi ja siinä ajassa olisi tarkoitus selvittää onko Ainosta asumaan maatilalle - ja kestääkö rakkaus "kulttuurierot".

Sillä niitä eroavaisuuksia on, niitä on paljon. Niistä syntyy hauska soppa, joka ajoittain meinaa kiehahtaa ylikin. Itse asiassa jo ihan ensimmäisinä päivinä. Ei ole kaukana, että Aino hyppää autoonsa ja kaasuttaa tiehensä.

Rakkautta ei pariskunnalta puutu, mutta talon muut asukkaat ovat Ainon silmissä vähintäänkin outoja kummallisessa hiljaisuudessaan ja eleettömyydessään. Maatilalla nimittäin asuu Jussin lisäksi hänen isänsä Unto, pikkuveli Jaakko ja Erkki-setä. 

Perhe pitää sisällään salaisuuksia, joita Jussi ei ole katsonut aiheelliseksi kertoa Ainolle. Niinpä jopa kääretorttu voi saada aikaan draaman.

- Eiks kukaan tykkää kääretortusta? Tää on ihan hyvää.
Todellisuudessa en mieti tykkääkö kukaan tortusta, vaan mietin, että eikö kenelläkään täällä ole mitään tapoja. Eikö kukaan tajua, että tilanne on minulle jollain lailla nolo, jos olen hyvää hyvyyttäni tuonut kahvipöytään tortun ja kukaan ei ota sitä? Eikö kukaan voi uhrautua sen vertaa, että söisi palan torttua tai edes selittäisi miksei syö. Jussi? Joku?


Kirja on kirjoitettu Ainon näkökulmasta, ja Aino onkin hauska ja rempseä kertoja. Hirnuin monta kertaa ääneen etenkin Ainon ajatuksille.  Joskus jopa niin äänekkäästi, että piti selittää miehelle, että olen ihan kunnossa ja kaikki on ok. Aikani hirnahdeltua - joskus meni muutamakin minuutti - saatoin taas jatkaa lukemista.
  
Se (Erkki) päästää jopa ääneen, jota täällä päin varmaan kutsutaan naurahdukseksi. Meillä päin se tulkittaisiin niin, että äijä meinaa tukehtua.

En yleensä innostu puhekielisistä kirjoista, mutta tässä se (puhekielisyys) ei häirinnyt lainkaan. Murteella kirjoitettuja dialogeja suorastaan odotin, vaikka sattuneesta syystä nuo dialogit jäivät yleensä melko lyhyiksi.

Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä "No miten Erkki, ootko pillua saanu?" Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuisi, kunhan reagoisi jotenkin.

- Ootsie Erkki ollu ikinä naimisissa, kuulen ääneni kysyvän.
...
- En.


Avioliittosimulaattoriin en olisi sen nimen takia tarttunut, mutta luettuani Mari A:n mietteet kirjasta, kiinnostuin kovasti. Minulla itselläni ei murretaustaa ole, koska olen Helsingissä syntynyt ja suurimman osan elämästäni siellä asunut.

Suomessa en ole muualla asunut kuin PK-seudulla, mutta olen kyllä matkustellut melko paljon Suomea ristiinrastiin eli tiedän, että kehä kolmosen ulkopuolella on elämää. Lapsuuden kesätkin tuli vietettyä mökkeillen erään maatilan tiluksilla. Heinää olen laittanut seipäälle ja jopa lypsänyt (tai siis yrittänyt lypsää) lehmää jne.

Kirjasta löytyy syvempiäkin teemoja, jopa "perhedraama", pinnan alta. Nieminen säilyttää kuitenkin kepeän tunnelman kirjan läpi. Minuun tämä kirja tosiaan kolahti, se oli tietyllä tavalla nostalginenkin, vaikken asiaa osaa sen paremmin selittää. Opin jopa muutaman asian - lehmiin liittyen - tästä kirjasta.

Toivon kovasti, ettei tämä jää Veera Niemisen ainoaksi kirjaksi. Lukisin mieluusti lisääkin häneltä - tämänkin kirjan lukemista olisin voinut vielä jatkaa, elleivät sivut olisi loppuneet kesken.

Tekee mieleni pystyttää saarnastuoli tuvan nurkkaan, kutsua kaikki paikalle ja puhua tälle kansalle jotain järkeä. Mutta koska pelkkä kääretorttu riitti horjuttamaan tämän perheen tasapainoa, minun on annettava niiden tasaantua vähän aikaa.



maanantai 2. syyskuuta 2013

Riisu persoonasi äläkä näy

Julie Otsuka: The Buddha in the Attic
Penguin 2013
(Julkaistu alun perin Amerikassa 2011)
S. 132

Tämä kirja on yksi tarina, jossa on monta tarinaa. Tämä kirja kertoo massasta, mutta silti yksilöistä.

Tämä kirja alkaa laivalta, joka kuljettaa kielitaidottomia japanilaisnaisia Amerikkaan tapaamaan miehiä, jotka ovat heidän tulevia aviomiehiään.

"On the boat, we often wondered: Would we like them? Would we love them? Would we recognize them from their pictures when we first saw them on the dock?"

Suuri tuntematon on uusi alku, mutta kukaan ei tiedä millainen, ei sitä mitä on tulossa nyt ja mitä myöhemmin. Ei tiedetty, että aviomiesten kuvat saattoivat olla kaksikymmentä vuotta vanhoja tai että kuvassa oli aviomiehen komea toveri. Kirjeetkin saattoivat olla kenen tahansa kirjoittamia.

Kirjan rakenne on kronologinen ja kukin luku on nimetty erikseen. Otsikot ovat ajanjakajia: ne kuljettavat tarinan kehdosta hautaan. Erikoista on se, että kirja on kauttaaltaan kirjoitettu me-muodossa. En muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa, joka on kokonaisuudessaan kirjoitettu monikon ensimmäisessä.

Kirjaa aloitellessani olinkin hieman epäileväinen voiko sellainen toimia. Miten voi päästä lähelle henkilöitä, kun sellaisia ei periaatteessa ole. Kun on vain me, on vain massaa. Kuin karjalauma, joka asettuu karsinoihinsa.

Mutta Otsuka kirjoittaa taiten. Hän nostaa massasta yksilöitä, joiden nimillä - silloin kuin niitä mainitaan - ei oikeastaan ole väliä. Väliä on sillä, että kaikkien tilanne on melko sama, mutta kukin reagoi ja toimii tavallaan.

"That night our new husbands took us quickly. They took us calmly. They took us gently, but firmly, and without saying a word..."

"They took us for granted and assumed we would do for them whatever it was we were told..."

"They took us violently, with their fists, whenever we tried to resist. They took us even though we bit them. They took us even though we hit them..."


Syntyy vauvoja.

"They slept with us, at night, like puppies, on wooden boards covered with hay, and for the first time since coming to America we did not mind having someone else beside us in the bed."

Kuolee vauvoja. Vauvoista tulee lapsia. Lapsia kuolee ja katoaa. Elämä jatkuu, työt jatkuvat, aika kuluu ja kuluttaa, kulkee kohti tuntematonta loppuaan. Kulkee kohti sotaa, joka muuttaa kaiken, mutta kukaan ei tiedä, miten.

Tämä on vaikuttava kirja, surullinen kirja. Kaunis kirja. Tämä tarina voisi olla totta, mutta se on fiktiota. Luullakseni palaan tähän yhä uudelleen. Luen katkelman sieltä, toisen täältä. Koska en halua unohtaa, kuinka kauniisti Otsuka kirjoittaa. Koska en halua unohtaa tätä tarinaa. 

Otsuka kertoo saaneensa inspiraation kirjaansa historiasta.

"This novel was inspired by the life stories of Japanese immigrants who came to America in the early 1900s. I have drawn upon a large number of historical sources..."

Kirjan lopussa on mainittu useita teoksia, joihin Otsuka on tutustunut kirjaa kirjoittaessaan.

En löytänyt merkkejä siitä, että tämä kirja olisi käännetty suomeksi. Ruotsiksi se kyllä löytyy nimellä Vi kom över havet.

Ainakin Sannabanana (Pinon päällimmäinen) on kirjan lukenut ja siitä myös pitänyt.