lauantai 30. maaliskuuta 2013

Illallinen neljälle, kiitos

Herman Koch: Dinner
(suom. Illallinen)
Atlantic Books 2012
S. 312
Käännös Sam Garrett

Ennen kuin ryhdyn repostelemaan illallista haluan ihmetellä erästä asiaa.

Nimittäin varsin usein - ei kuitenkaan aina - käännöskirjallisuudessa (täällä, ei Suomessa) jätetään kirjan alkuperäinen nimi mainitsematta.

Tästäkään kirjasta ei sitä löytynyt - kyllä, etsin kissojen ja koirien kanssa. Het diner lienee hollanninkielinen nimi, mikäli lunttasin oikein Goodreadista.

Mutta se siitä, tässähän tulee nälkä, joten eiköhän tilata aperitiivit. Aperiitivien lomassa valottuu joitakin syitä siihen, miksi illalliselle piti ylipäänsä lähteä.

Paljastettakoon tässä vaiheessa, että illallisseurue koostuu kahdesta pariskunnasta: veljekset Lohman vaimoineen. Velisuhde paljastuu lukijalle melko pian kirjan alussa, joten en näe, että sen paljastamisesta tässä on mitään haittaa.

Kirjan minäkertoja on veli-Paul, joka tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä melko kriittisesti. Minua naurattivat usein Paulin ajatukset: se kuinka hän suomii veljeään ja ravintolavalintaa. Ja siinä sivussa paljon muutakin. Paul on mielenkiitoinen kertoja, jolla on vahvat mielipiteet ja näkemykset asioista.

Tarjoilija saapuu pikkurilleineen tarjoamaan alkupaloja. En enää muista, mitä seurue tilasi. Minulle jäi mieleeni vain pikkurilli, joka sojottaa tämän kirjan aikana melkoisesti. Jopa siinä määrin, että sain itseni kiinni kirjaa lukiessani siitä, että olin sulkenut käteni nyrkkiin jättäen pikkurillin sojottamaan suorana. Toivottavasti tästä ei tule tapa.

Myönnän, että minulla oli valtaisat ennakkoluulot tätä kirjaa kohtaan. Ennakkoluulot johtuivat lähinnä kirjan nimestä: kaikki syömiseen ja ruokaan liittyvät nimet ovat minulle nou nou.

Tämän kirjan kohdalla mietin, miten muka jaksaisin istua hienostoravintolan illallispöydässä vetämässä mättöä naamaan ja vieläpä pitkällä kaavalla. Minähän olisin humalassa jo ennen pääruokaa ja levottomat jalkani vaatisivat päästä liikkeelle!

Vaan huoli pois, ei tässä istuta pöydän ääressä koko iltaa. Osa seurueesta karkaa vetämään happea, kun tilanne äityy liian vaikeaksi. Vessassakin käydään. Paulin keralla päästään takautumien kautta tutustumaan päivänpolttavaan puheenaiheeseen eli siihen, miksi illalliselle mentiin.

Tapahtumat kuoriutuvat verkalleen ja lukija saa sopivalla tempolla tiedonmurusia eteensä. Se onkin kirjan suola, samoin kuin jo mainostamani Paulin sisäiset ajatukset, jotka hän yrittää olla sanomatta ääneen.

Vaikka kirjan taustalla on vakavia aiheita, en voinut mitään että hihittelin useammankin kerran tätä lukiessani. Minusta tämä kirja oli miellyttävä sotku tilannekomiikkaa, farssia ja draamaa.

Moraalisten kysymysten kohdalla pohdin itsekin, miten menettelisin. Kirjassa on siis vakava puolensa, mutta itse en kokenut sitä raskaaksi, vaan osana tuota kaikkea vaihtelevuutta.

Tätä kirjaa on vaikea selittää ja vielä vaikeampi on selittää sen tunnelmaa. Pidin mielettömästi Kochin tyylistä kirjoittaa, ja kääntäjä Sam Garrett on tehnyt loistavaa työtä. Lisää Kochia minulle, kiitos!

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Leena Lumi, Annika, Mari A ja Lumiomena.

~~~

Osallistukee arvontaan, mahtavia kirjapalkintoja - myös minun kirjoittama kirja on tarjolla! Lue lisää täältä.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kirjasäännöstelyä ja ARVONTA


 Avauduin Norkun kommenttilaatikossa (terkkuja!) siitä, miten säännöstelen kirjahankintojani, etten vallan hukkuisi niihin (kirjoihin).

Eräs itse itselleni asettamani sääntö on, etten saa ostaa kirjailijalta uusia kirjoja ennen kuin olen lukenut hyllyssä jo ennestään olevat hänen kirjansa. Tätä sääntöä pyrin noudattamaan tunnollisesti, tosin olen keksinyt jo, miten sitä voi kiertää.

Ostin muutama päivä sitten kaksi (Eve Green ja Oystercatchers) Susan Fletcherin kirjaa - kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Minulla ei siis ollut yhtäkään ennestään. Nyt voin rauhassa arpoa ja vatvoa kumman luen ensin, mutta lisää Fletcheriä saan ostaa vasta kun molemmat on luettu. Kirjastoa saa toki käyttää.

Kirjaston suhteen minulla on sellainen sääntö, että lainassa saa olla max. kolme kirjaa kerralla (olen tästä kylläkin lipsunut muutaman kerran, kröhöm). Täällä laina-aika on kolme viikkoa.

Tämä sääntö on siksi, ettei minulle alkaisi kertyä järisyttäviä lainakirjapinoja, joiden palauttaminen ajoissa saattaisi kenties vaarantua sen takia. Minullahan on likainen historia kirjaston kirjojen ajoissa palauttamisen onnistumisessa.

Haluan lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja minulla on yhäkin hyllyssäni suomenkielisiä kirjoja, joita olen tänne roudaillut tai saanut Suomesta. Jostain syystä minulle on syntynyt kynnys lukea suomeksi. En tajua miksi, sillä rakastan suomen kieltä.

Keksinkin jokin aika sitten, että minulla saa (ja oikeastaan pitää) olla kesken samaan aikaan kaksi romaania, joista toisen pitää olla suomenkielinen. Tällä hetkellä kesken on Nick Caven Bunny Munron kuolema ja edelleen se Illallinen (ihan loppusuoralla tosin eli huomenna tullee arvio siitä).

Olikohan niitä sääntöjä vielä enemmänkin, hmm. Ei nyt tule mieleeni, mutta lisäilen niitä sitä mukaa, kun keksin lisää.

Nyt tekee mieli udella säännösteleekö joku muukin jotenkin kirjaostojaan tai kirjastosta lainaamisiaan?

En pidä itseäni materialistina, sillä meillä on periaatteessa melko askeettinen

(miinus miehen työhuone, joka on täynnä "tärkeitä" paperikasoja, aargh! En voi valittaa, koska tämä kämppä noin muuten on täynnä minun "tärkeitä" kirjakasoja)

koti. Mutta kirjamaniaa minun on vaikea pidätellä. Menen sekaisin kirjakaupoissa, suorastaan huimaa ja tulee euforinen olo: niin paljon kirjoja, niin vähän (elin)aikaa!

Olen myös melko tarkka ostaja eli ostan vain kirjoja, jotka haluan aidosti lukea. Tietty tulee ostettua joskus huteja, mutta sellaista se on - pakko ottaa riskejä, niin tulee vähän jännitystä elämään.

Julistan tässä samalla avatuksi arvonnan. Kommentoimalla jotain (vastaa vaikkapa yllä esittämääni kysymykseen tai kerro päivän sää) tähän postaukseen osallistut arvontaan.

Kukin saa yhden arvan, mutta toki tätä ilosanomaa saa levittää ja lukijaksikin voipi liittyä. Se ei ole kuitenkaan edellytys, koska kaikillahan ei ole Blogger-tiliä. Anonyyminä ei voi osallistua eli keksi joku nimi itsellesi.

Arvonnassa on palkintoina -ylläripylläri - kirjoja!

Liitän tähän alle kirjalistan, josta voittajat saavat kirjansa valita. Mukana on myös peräti KAKSI kappaletta kirjoittamaani kirjaa, Kadotettu maisema.

Voittajia arvon kolme, joista ensimmäinen saa valita listasta haluamansa kirjan, sitten toinen jne. Arvonta on voimassa maanantaihin 15.4 kello 08.00 Suomen aikaa asti.

Tuona samaisena maanantaina arvon ja julkistan voittajat. Maanatain ei siis tarvitse olla ainakaan sillä vikkolla viikon tylsin päivä!

Tässäpä tämä lista, joka elää koko arvonnan ajan eli kirjat lisääntyvät kotini lisäksi tässä listassa! Jo tänään tulossa täydennystä eli mukaan vain, vaikkei lista vielä miellyttäisikään.


Elina Valkealahti: Kadotettu maisema (näitä on siis kaksi kappaletta valikoimassa)
Kate Morton: The House at the Riverton (luin tätä vajaat sata sivua ja jätin kesken)
Emily Barr: Stranded
Giselle Green: Sister's Gift
Elizabeth Haynes: Into the darkest Corner
Paul McKenna: Change your Life in Seven Days (Cd tulee kirjan mukana)
Penny Hancock: Tideline
Inger Frimansson: Häränsydäminen mies
Elbie Lötter: It's me, Anna
Jojo Moyes: Me Before You 
Jane Fallon: The Ugly Sister
Eowyn Ivey: The Snow Child 
Minette Walters: Scold's Bridle (suom. Häpeänaamio)
Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees
Hans Koppel: She's Never Coming Back 
Jane Elliott: The Little Prisoner
Sarah Waters: The Little Stranger 
Eppu Nuotio: Paine
Eppu Nuotio: Loppu
Yasmina Khadra: Attentaatti 
Jane Elliott: Sadie
Victoria Hislop: The Thread (en ole vielä itsekään lukenut)
Lisa Ballantyne: The Guilty One


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Kirjallisuushaaste



Pihi Nainen haasteloi minut osallistumaan Kirjallisuushaasteeseen, kiitos kovasti! Mukava tulla haastetuksi.

Minäpä haastan kaikki ne, jotka eivät tätä ole vielä tehneet. Olkaapa hyvä ja tehkää tekin.


1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Howard Dullyn My Lobotomy. En ole tosin lukenut kyseistä kirjaa vielä, mutta nimensä perusteella sopisi hyvin tähän kauteen. Juhani Karilan Gorilla taasen sopisi kuvaamaan yöelämääni.


2. Luetko runoja?

Luen, kirjoitankin.


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Melkein kaikista on jo tehty enkä ole niitäkään katsonut. Paitsi Leijapojan katsoin jokunen aika sitten. Ei vedellyt vertoja kirjalle, mutta kyllähän sen katsoi ennemmin kuin oli katsomatta.


5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Tolstoin Sota ja Rauha.


6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Eipä taida olla, siis sellaisia joita en kehtaisi ääneen mainita.


7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Vaikea kysymys, en tiedä haluaisinko välttämättä tavata ketään. Huomenna saatan olla eri mieltä.


8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Nuorempana olisin halunnut tavata Nummelan ponitallin porukan. Olin jopa ihastunut Repeen ja myöhemmin vähän Maraankin. Muita sopivia poikaehdokkaita ei kirjassa tainnut ollakaan. Pena ei oikein napannut (anteeksi Pena, olit liian vanha).


9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

En kyllä osaa tähän vastata, joten siksi sanon vain lempparini André Brink. Kenties hän on ihan kuiva äijä eikä lainkaan kiinnostava, mutta ainakin hän osaa kirjoittaa.


10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Oliskohan ollut tuo aiemmin mainitsemani Lobotomia. En ole varma, kirjoja tulee ovista ja ikkunoista.


11. Mitä luet juuri nyt?

Herman Kochin Illallista. Melkoisen erikoinen teos, täytyy tässä vaiheessa tunnustaa. En ole ehtinyt ihan vielä pääruokaan asti, mutta alkupalat on jo ihan finaalissa. Viiniäkin on mennyt useampi puteli.



 ~~~

Kuvituksena iltakävelykuvia muutama ilta sitten. Kuvien pubiteema sopii hyvin Kochin illalliseen, vaikka herrasväki ei siinä missään pubeissa örmyilekään. Mutta sapuskaa saa pubeistakin, ei tosin pikkurilli tanassa tarjoiltuna.


tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kolibri

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Otava 2013
S. 380
Kirja on pyytämäni arvostelukappale


Anna Fekete on tuore rikostutkija, joka palaa nuoruuden kotikonnuilleen pohjoissuomalaiseen kaupunkiin aloittaakseen uudessa työssä.

Anna on syntyjään unkarilainen, mutta Jugoslavian hajotessa hän pakeni perheensä kanssa Suomeen.

Annan asettumista takaisin "toisille" juurilleen ei helpota tuore murha saati hänen työparinsa Esko, joka on avoimen vihamielinen maahanmuuttajia kohtaan. Sen saa Annakin tuta, vaikka onkin asunut suurimman osan elämäänsä Suomessa ja puhuu kieltä täydellisesti.

- Ainahan ne saatanan musulmaanit valehtelee. Sehän on ihan kiero uskonto, terroristeja ja valehtelijoita kaikki. Mitä uskoa sinä muuten olet?

- Jumalauta, Esko. Mikä sua vaivaa? Mitä pahaa kukaan niistä, kukaan meistä, on sinulle tehnyt? Anna korotti ääntään.

- Etkö muka tiedä, Esko sanoi ja imi tupakkaansa, katsoi Annaa vaarallinen kiilto silmissään.
- Te saatanan mutakuonot tulette tänne ja elelette leveästi sossun rahoilla, meidän veromarkoilla perkele, Esko sanoi ja nakkasi palavan savukkeen maahan... - Tai sitten te viette jonkun suomalaisen työpaikan, niin kuin sinä siinä.

Eskon ajatuksissa ei ole sinänsä mitään uutta. Näihin samoihin selityksiin ja perusteluihin törmää lähes aina esim. sanomalehtien keskustelupalstoilla, kun kyse on maahanmuutosta. Siinä mielessä Hiekkapelto on luonut Eskosta varsin stereotypisen rasistin kirjaansa.

On kuitenkin hienoa, ettei Hiekkapelto sorru äärimmäiseen tyypittelyyn: Vaikka Eskolla monenlaisia ongelmia onkin (alkoholikin maistuu), hän ei ole läpeensä kuvottava typerys saati idiootti. Myöskään Anna ei ole mikään täydellinen superpoliisi jaloine ominaisuuksineen. Ei, Annalla on myös vikansa ja paheensa.

Brutaalien murhien ohella Annaa kaivelee kurdityttö Dijarin kohtalo. Dijar otti yhteyttä poliisiin väkivallan pelossa, mutta pyörsi myöhemmin sanansa. Anna ei millään pääse eroon tunteesta, että asiassa on jotain pahasti pielessä. Niinpä hän jatkaa omia salaisia "tutkimuksiaan".

Hiekkapellon kieli on kaunista, hän maalailee maisemat ja ajatukset ajoittain runollisella tavalla lukijan eteen.

Parhaina päivinä saattoi jokin oranssi hehku loimottaa hetkisen kerrostalojen takana, mutta enimmäkseen päivät vaelsivat muuttumattomina läpi värittömän maiseman.

Kirjan tunnelma on samaan aikaan sekä melankolinen että toiveikas, mutta myös hauska. Etenkin Annan ääneen lausumattomat heitot herättivät minussa hilpeyttä, samoin dialogit Eskon kanssa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kirjaa pitäisi, mutta mielenkiinto pysyy kyllä yllä ilman sitäkin - jopa siinä määrin, että tuli ahmaistua tämä kirja muutamassa illassa tyyliin vielä yksi luku.

Luin kirjan kansiliepeestä, että tämä esikoisromaani on uuden dekkarisarjan avaus. Jatkoa on siis luvassa ja odottelen sitä jo nyt hieman malttamattomin mielin.

Kannen kuva: Maskot/Skoy
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja

Kansi on kaunis ja se kuvaa oivallisesti sekä kirjaa että sen tunnelmaa.

Lisäkseni tämän kirjan on lukenut ainakin Kuutar ja Kirsi.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Murhatalo

Kuva täältä.
American Horror Story
Season I, Murder House

Tämä talo ei ole tyhjä, tämä talo ei ole vapaa. Muuttakaa tänne ja menettäkää loputkin järkenne rippeet. Menettäkää mahdollisesti koko elämänne.

Harmonin perheeseen kuuluu isä Ben, äiti Vivien ja tytär Violet. He muuttavat Los Angelesiin Bostonista Vivienin saatua keskenmenon. Ben on lisäksi hairahtanut syrjähypylle erään nuoren tyttösen kanssa ja luonnollisesti jäi siitä kiinni.

Uuden paikkakunnan ja talon piti olla uusi alku. Vaan eivätpä Harmonit tienneet, minne muuttivat. Talo on kaikkea muuta kuin koossa pitävä side - se pikemminkin repii.

Tämä 12-osainen sarja oli erittäin viihdyttävä, ja siinä oli sopivassa määrin jännitystä ja juonta. En jaksa katsoa elokuvia saati sarjoja, joiden perimmäistä juonta pitää pohtia pari vuotta tai elokuvan ollessa kyseessä koko elokuvan ajan.

Jotain vihjeitä on palkitsevaa saada. Tässä sarjassa niitä saa sopivasti, muttei liikaa eli ylläreitä on luvassa koko 12 jakson ajan.

Itse en tätä kauhuksi mieltäisi, mutta jännitystä tässä kyllä oli ihan kivasti. Kerrankin sitä paitsi on mukava katsoa sarja, joka loppuu: nämä kaksitoista jaksoa ovat kokonaisuus. Seuraavassa kaudessa on sitten uudet kujeet.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

Me Before You

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books 2012
S. 484

Will Traynorilla on rahaa kuin roskaa. Hän elää näköistänsä elämää matkustellen, kokien ja paiskien työtä, josta pitää. Sitten eräänä päivänä on vain rahaa - ja pyörätuoli.

Lou Clark saa potkut työstään ja etsii epätoivoisesti uutta työtä. Clarkin perhe ei ryve rahassa, joten kaikki roposet ovat tarpeen. Ei ole varaa nirsoilla töiden kanssa.

Kärttyisän, elämäänsä kyllästyneen Willin ja naiivin Loun tiet kohtaavat tavalla, joka lopulta muuttaa heidän molempien elämän.

Will Traynor on mielenkiintoinen persoona, jonka kuvauksessa Moyes onnistuu loistavasti. Siitäkin huolimatta, että kirja on pääsääntöisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu Loun näkökulmasta.

Pääsin Willin nahkoihin, koin miltä tuntuu olla liikuntakyvyttömänä pyörätuolissa. Tai koin ja koin - ei kai sellaista voi todella kokea, ellei osu kohdalle. Toivottavasti ei osu.

Ajatuksia tämä kirja kyllä herätteli ja senpä takia sen lukeminen oli ajoittain hidasta: jäin monissa kohdin pohtimaan, miten itse toimisin kussakin tilanteessa, miten ajattelisin jne.

Tässä kirjassa ei ole kyse pelkästään sairauksista saati elämisestä pyörätuolissa. Voimakkaana sivujuonteena mukana kulkee Louisin henkilökohtainen elämä, hänen suhteensa sisareensa, vanhempiinsa ja poikaystäväänsä. Ja lopulta Williin.

Kielellisesti kirja ei ole vaativa: teksi on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Huumorin taustalla häilyy usein surullinen aurinko. Kaikesta huolimatta kuvaisin kirjaa kuitenkin toiveikkaaksi, sellaiseksi jota lukiessa itkee sekä ilosta että surusta samaan aikaan. Kyllä, muutama nessu kostui tätä kirjaa lukiessa.

Kirjan kansi ei mielestäni kuvaa kirjaa ollenkaan. Tai no, ehkä symbolisella tasolla kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imelä rakkausromaani, kuten kannen pinkistä voisi päätellä. Tämä ei ole rakkausromaani ensinkään. Tämä on kirja ystävyydestä, kaipuusta. Elämästä.

Me Before You on ensimmäinen Moyesilta lukemani kirja. Moyesin kirjoja on täällä tarjolla lähes joka paikassa: kirjakaupoissa, charity shopeissa ja kauppojen "kirjahyllyssä".

Moyes on kirjoittanut kymmenen kirjaa, joista Me Before You on toiseksi uusin. Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kaksi kirjaa: tämän lisäksi The Girl You Let Behind. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Moyesin tuotantoon.

Jojon kirjoja ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä niitä saa ainakin AdLibriksestä.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Koskettava kertomus elämän katoavaisuudesta

Laura Save: Paljain jaloin
Wsoy 2013
S. 380
(Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen)
Kirja on pyytämäni arvostelukappale.

Miltä tuntuisi sairastua syöpään, kun on vielä koko elämä edessä? Tai ainakin oli luulo, että on.

Ja sitten ei ehkä olekaan. Kun tajuaa, että voi tiputtaa ehkän pois. Jäljellä on vain epämääräinen aika, jota ei kukaan voi etukäteen ennustaa.

Näitä pohtii Laura Save kirjassaan Paljain jaloin, kun polven kierukkavammaepäily muuttuu tarkempien tutkimusten jälkeen luusyöväksi, osteosarkoomaksi.

Diagnoosi pistää Lauran koko elämän uusiksi. Miten käy lääketieteen opintojen, miten syöpä vaikuttaa parisuhteeseen ja Otso-poikaan?

En ole kamalasti uhrannut energiaani "miksi juuri minä" - tai "mitä olen tehnyt väärin" -mietintöihin. Johonkin on jokaisen kuoltava ja minulla se näyttäisi olevan tämä syöpä. Jos olisin elänyt 1300-luvulla, olisin minun onnellani saanut ruton.

Saven teksistä paistaa toiveikkuus kirjan loppuun asti. Toiveikkuus tosin muuttuu matkalla. Jossakin vaiheessa kirjaa Save ei enää ajattele parantuvansa. Hän on ymmärtänyt, että hänen osteosarkoomansa on jotakin sellaista, jonka etenemistä voi kenties hidastaa, mutta ei kokonaan pysäyttää.

Save kirjoittaa huumorin olevan tärkeä defenssi, tapa käsitellä sairautta ja elää sen kanssa.

Kun sanoo puolisolleen kalenteria selaten "Ei me kyllä nyt taideta ehtiä kylään sinne tädille, kun minulla on se amputaatio" tai "Hei, tuliko mun jalka mukaan?" , niin se on siinä määrin absurdia, että kyllä meillä on hirnuttu kyyneleet silmissä. Kumpikaan ei enää tiedä ovatko kyyneleet vuotaneet kauhusta vai tilannekomiikasta.

Kategorioimisesta pitävä ihminen survoisi tämän kirjan kaiketi ns. misery lit -laatikkoon. Itse luen paljon sen tyylistä kirjallisuutta, mutten mielelläni aktiivisesti käytä termiä misery lit (blogissani nämä tällaiset kirjat kulkevat kategoriassa elämäkerrat/muistelmat).

Olen ymmärtänyt (voin toki olla väärässä), että kyseinen termi saa monissa aikaan inhoreaktion. Eihän tuollainen kirjallisuus ole muuta kuin sosiaalipornoa - vieläpä huonosti kirjoitettua sellaista. Pelkkää mässäilyä ja kauhistelua toisten ongelmilla, varsinaista kauhistelukirjallisuutta!

Minua hämmentää moiset kommentit, jotka usein tulevat henkilöiltä, jotka eivät edes tämäntyyppistä kirjallisuutta lue. Tai ovat lukeneet ehkä muutaman teoksen ja sen perusteella leimaavat koko genren.

Erikoista on myös se, että harvemmin ns. julkisuuden henkilöiden kirjoja pidetään sossupokena (paitsi jos nyt joku Tuksu kirjoittaisi kirjan, mutta tyyliin Niininstön muistelmat tuskin sellaista leimaa saisivat), mutta tällaisten "tavisten", joista ei kukaan ole ennen kuullut, koetaan sitten vain sensaationhakuisina huomiohuorina.

Itse en löytänyt Saven romaanista sosiaalipornoa edes mikroskoopilla etsiessäni. Sen sijaan löysin syöpään sairastuneen älykkään ja pohtivaisen nuoren naisen, joka kamppailee tunteidensa ja kipujensa kanssa.

Save analysoi ja pohtii elämäänsä päiväkirjamaisissa lyhyissä merkinnöissä, jotka vaihtelevat epätoivosta toivoon ja pieniin onnenhetkiin. Save kirjoittaa hoidoistaan, siitä miltä ne tuntuvat. Miltä tuntuu olla sairaalassa saamassa sytostaattihoitoa.

Nämä ovat asioita, joita harva on kokenut. Harva on myöskään tosissaan suunnitellut omia hautajaisiaan tietoisena siitä, että lähtö on lähempänä kuin ehkä uskoisikaan. Miltä tuntuu elää, kun tietää kohta kuolevansa? Miltä tuntuu olla nuori ja elämäniloinen ja tietää kuolevansa ennemmin eikä myöhemmin? Miten sen tiedon kanssa voi elää?

Minä elin näitä tunteita Saven kanssa, sillä kirja herätteli minuakin pohdiskelemaan samoja kysymyksiä kuin hänkin. Ja minun teki pahaa Saven puolesta. Tuntui pahalta, että niin elämänhaluinen ihminen ei saa elää.

Minun teki pahaa Saven puolison, Sofian puolesta. Miltä tuntuu elää tietäen, että menettää rakkaansa?

Kirja on kirjoitettu puhekielellä. En yleensä ole puhekielisten kirjojen ystävä, mutta tässä kirjassa se (puhekielisyys) toimii. Se tuo Saven lähemmäs, synnyttää kirjaan keskustelevan tunnelman: Olen Lauran kanssa kahvilla tai vaikkapa istun hänen sänkynsä vierellä, ja hän kertoo minulle kuulumisiaan. En usko, että puhtaalla kirjakielellä olisi tällaista tunnetta saatu aikaiseksi.

Jos nyt jotain moitetta on pakko antaa, niin kenties tekstistä olisi voinut perata selkeät kirjoitusvirheellisyydet ja tarkistaa relatiivipronomien käytön. Toisaalta puhekielessä pätee hieman eri säännöt kuin kirjakielessä, esimerkiksi sanojen päätteet yleensä putoavat pois puhekielessä.

Laura Save kirjoittaa toivovansa, että kirja "toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Paljain jaloin on liikuttava ja koskettava kirja, jonka sivuille vuodatin muutaman kyyneleen.

Lisäkseni kirjan on lukenut ainakin Annika, Maija, Peikkoneito ja Suketus. Aamulehti kirjoittaa mielestäni kuvaavasti Saven romaanista, kannattaa lukea.

~~~


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Miksi hiukset tulisi harjata päivittäin ja Zimbabwe (katso kuvat!)

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat Kew Gardensista.
Kuvat olen ottanut muutama päivä sitten.


Minua on haasteltu, mutta koska olen hidas, saan vasta nyt aikaiseksi haastautua.


1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle

Täten kiitän ja kumarran kahteen suuntaan, Annikalle (Rakakudesta kirjoihin) ja Mai Laaksolle (Kirjasähkökäyrä).


2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat

Tämä haaste lienee kiertänyt puoli mualimaa, joten nyt onkin haastavaa valita haastettavat.

Kiirepakolainen
SusuPetal
Mymskä
Disa
Kirjanainen

Jos käy niin, että olet jo tämän samaisen haasteen saanut, voit

a) tehdä sen uudelleen tai
b) vain ottaa sen vastaan kunnianosoituksena ja
c) jatkaa elämääsi.


Jos et muuten vain halua/jaksa/kykene/osaa vastata haasteeseen, vaikket olisi sitä saanut ja tehnyt, saat olla vastaamatta. En suutu enkä katkeroidu.


3. Toivo, että ihmiset, joille lähetit haasteen, antavat sen eteenpäin

Aina on toivoa, mutta kuten kakkoskohdassa mainitsin, annan synninpäästön haluttomille/kyvyttömille jne. haastetuille.


 4. Kerro

viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

Hiusharja (kannattaisi harjata hiukset päivittäin, koska minulla on erittäin takkuuntuva tukka. En silti aina harjaa ja voi sitä itkua ja selvittelyä!)
Kahvi, en käynnisty ilman kahvia.
Voidetta atooppiselle iholleni, yksi puteli ei riitä. Eri ruumiinosille on omat voiteensa.
Kew Gardensin vuosikortti, se kulkee aina mukana ihan varmuuden varalta.
Kotisukat, oikein pörröiset ja lämpimät. Minulla on useita kotisukkia, joista osassa on liukuesteet. Olen onnettomuusaltis ihminen.


Viisi kirjaa, joita suosittelen muille:

André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen
Karin Alvtegen Shame (suom. Häpeä)
Henning Mankellin Likainen enkeli
SusuPetalin Valkoiset talot (ja kaikki muutkin Susun kirjat!)
Juha Vakkurin Räjähdyksen pelko ja kaipuu, Nobel 


Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

Piano, tai miksei flyygelikin. Tosin sitä varten tarvitsisin isomman asunnon, joten seuraavaksi toivonkin kunnon lukaalin mallia linnoitus isoin kivimuurein eristetyllä piha-alueella. Vallihaudasta saa plussaa. Linnoitukseeni toivon kirjaston ja kirjastoon kirjoja.


Viisi paikkaa, joissa haluan käydä:

Cape Town ja oikeastaan koko Etelä-Afrikka
Zimbabween haluaisin hengailemaan ainakin kuukaudeksi (juu, tiedän, ettei ole tällä hetkellä kovin mahdollinen matkamaa)
Kioto, Japani
Skotlantiin haluan uudelleen, enemmän ja joka paikkaan (tämä saattaa toteutua ennemmin kuin arvaankaan)
Detroitiin haluan tutkimaan ja pällistelemään autiokylää!


Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:

Ystävällinen, höperö, pohdiskeleva, yllytyshullu, impulsiivinen.


Viisi lempiruokaani:

Miehen tekemä kasviskiusaus, minestronekeitto, peruna on pop, höyrytetyt rehut, suomalainen raejuusto nom nom sitä on ikävä!


Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:

Olen nyt hurja ja laitan vain yhden, jonka olen ominut motokseni. Joskus pitää ihan muistuttaa itselleen, että niin on

I am what I am and what I am needs no excuses.




Eläkää niin kuin itse haluatte eikä niin kuin muut haluavat! 


Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin viimeistään huomenna, olen nyt hieman adhd ja haluan vastata ajatuksella. Nyt sellainen (ajatteleminen) on mahdotonta.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

For you, a thousand times over

Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Suom. Leijapoika)
Bloomsbury 2003
S. 324

Hosseinilta julkaistaan toukokuussa (ainakin täällä, Suomesta en tiedä) uusi kirja, And the Mountains Echoed. Senpä takia päätin vihdoin lukea the Kite Runnerin pois jaloista.

Leijapoika on lojunut hyllyssäni ja olen kartellut sitä siksi, että siinä on hävyttömän pieni fontti. Paras tapa pelotella minut pois kirjan parista onkin pieni fontti yhdistytettynä täyteen tupattuihin sivuihin.

Tästä samaisesta syystä minulta jäi taannoin Tervon Layla ostamati: ainakin pokkariversio oli liian ahdas edes silmäiltäväksi. Harmi, sillä Layla kiinnostaisi minua kovasti.

Leijapoika (käytän jatkossa kirjan suomennettua nimeä) on ennen kaikkea tarina ystävyydestä ja lojaalisuudesta. Kolikon kääntöpuolella kulkee petos ja katkeruus, pelkuruuskin.

Amir elää etuoikeutettua elämää Kabulissa isänsä ja palvelijoidensa kanssa. Palvelija-Alin poika, Hassan, on Amirin lojaali ystävä. He kasvavat yhdessä, vauvoina olleessaan heitä ruokkii sama rinta. Heitä yhdistää äidittömyys.

Mutta Amir ei koskaan ajattele Hassania ystävänä, vaikka heidän yhdessäolonsa täyttää ainakin minun silmissäni kaikki ystävyyden kriteerit. Heidän välillään on kuilu: Hassan on Hazara ja palvelija. Hazarat ovat pohjasakkaa Kabulissa ja sen saa tuta Hassan, ja Amirkin viettäessään aikaa Hassanin seurassa.

Amir on 12-vuotias, kun hänen elämänsä muuttuu. Ehkä pitäisi sanoa, kun hän muuttaa elämänsä, sillä enemmänkin tuo kohtalokas päivä muuttaa Hassania ja hänen elämänsä. Amir ei osaa käsitellä tapahtumaa, ei omia tunteitaan. Niinpä hän vajoaa alhaisiin temppuihin ja niin lopulta käy kuin hän tavoittelikin. Mutta siitä saa maksaa kalliin hinnan.

Leijapoika herätti minussa monenlaisia tunteita ja kyllä - päädyin itsekin pohtimaan Amirin valintoja ja tekoja. Minusta Amirin valinnat ovat kauhistuttavia, mutta toisaalta eletään ankaria aikoja, Amir on vasta nuori poikanen. En voi tuomita, vaikka ajoittain olisin halunnut.

Kirjassa on kuvattu hyvin Amirin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta. Amir ei koskaan tuntenut olevansa riittävän hyvä isälleen. Vasta paljon paljon myöhemmin hän saattaa nähdä asioita toisenlaisessa valossa.

Minulta ainakin lähti matto jalkojen alta pari kertaa, sillä en osannut odottaa tietynlaisia käänteitä. En, vaikka periaatteessa näin jälkikäteen katsottuna ne näyttäytyvät selkeinä.

Leijapoika on kauttaaltaan melko synkkä ja melankolinen kirja. Sellainen kirja, joka jää päähäni asumaan. Kun lopulta juuri mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. Kun kaiken toivon keskellä asuu epätoivo ja suru.

Tunnustan, että silmäni sumenivat kirjan lopussa. Ne olivat kyyneliä, jotka kumpusivat haikeudesta, kaikesta menetetystä, kaikesta surusta. Niin paljon valui hukkaan.

Minua kiehtovat kirjat, joissa pääsee tutustumaan eri kulttuureihin, näkemään asioita eri kulmista. Vaikka Leijapoika on fiktiivinen romaani, sen sivuilla saa kokea raapaisun Afgaanikulttuuria.

En ollut aiemmin kuulluut Mullah Nasruddista. Alla lainaus Wikipediasta:

"He is considered a populist philosopher and wise man, remembered for his funny stories and anecdotes. He appears in thousands of stories, sometimes witty, sometimes wise, but often, too, a fool or the butt of a joke."

Nasruddin (tämä kirjoitusmuoto esiintyy Leijapojassa, joten käytän sitä) esiintyy tässäkin kirjassa muutaman vitsin verran.

"Agha, did you hear what Mullah Nasruddin did when his daughter came home and complained that her husband had beaten her?"

I could feel him smiling in the dark and a smile of my own formed on my face. There wasn't an Afghan in the world who didn't know at least a few jokes about the bumbling mullah.

"What?"

"He beat her too, then sent her back to tell her husband that Mullah was no fool: If bastard was going to beat his daughter, then Mullah would beat his five return."


~~~

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka odottelee minua nauhoitteena. Se tuli taannoin telkkarista, mutten halunnut katsoa sitä ennen kuin olen lukenut kirjan.


Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika (Rakkaudesta kirjoihin) ja Pihi nainen.

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

*

Lisäys 19.3. kello 11:15 (UK time)

Lisäsin kommentteihin muutaman mietteen Leijapoika-elokuvasta, jonka katsoin mieheni kanssa sunnuntaina.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Hymyile tai kuole

Barbara Ehrenreich: Smile or Die
How Positive Thinking Fooled America & The World
Granta Books 2009
S. 236

Tämä kirja on alun perin julkaistu Usassa nimellä Bright Sided: How the Relentless Promotion of Positive Thinking Has Undermined America (Metropolitan Books 2009). Kovin hienovaraista, sanoisin. Pidän enemmän brittiläisestä nimestä: siinä ei pahemmin kaunistella.

Noin muuten itse kirjaa ei ole käännetty amerikanenglannista brittienglanniksi. Empiiriset tutkimukseni osoittavat, että suurin osa jenkkikirjallisuudesta päätyy brittimarkkinoille ilman sen kummemmin sisältöön kajoamatta.

Sen sijaan toiseen suuntaan kirjat kääntyvät huomattavasti useammin eli brittienglanti siivotaan amerikanenglantiin. Eroavaisuuksia on mm. yksittäisten sanojen yleisessä käyttämisessä. Siinä missä Amerikassa on vakiintunut esim. intersection, britit käyttävät samaa tarkoittavaa sanaa junction.

Vakiintuneiden sanojen eroavaisuuksien lisäksi löytyy tietenkin eroavaisuuksia sanojen kirjoittamisessa. Se ei liene ongelma kenellekään, joka englantia osaa.

Positiivinen ajattelu (Positive Thinking) ei ole mikään hetken huuma, joka on syntynyt yhdessä yössä. Se ei myöskään ole mikään stabiili "tila", vaan kuten monilla ilmiöillä on tapana, myös se muuttuu ja saa erilaisia suuntia. Yhteistä näille suunnille on, että henkilö voi (ja parempi olisikin) itse vaikuttaa omaan onneensa.

Eikä se vielä riitä, että voi vaikuttaa. Kysymys on myös siitä, että jos ei ajattele riittävän positiivisesti, voi syyttää vain itseään omasta epäonnestaan. Ihminen on siis oman onnensa seppä ja voi ajatuksen voimalla rikastua, rakastua, menestyä jne. Ja jos näin käy, ei varmastikaan ajattele (ainakaan tarpeeksi) positiivisesti.

Vastoinkäymiset tulee ottaa lahjoina, ne ovat herätyksiä. Nyt on mahdollisuus kasvaa henkisesti!

Barbara Ehrenreich aloittaa kirjan kertomalla rintasyövästään. Hän suomii Pink Ribbon -kulttuuria melko säälimättömästi enkä ihmettele lainkaan. Hän päättää ensimmäisen luvun alla olevaan kappaleeseen. Se voi jonkun korvaan kuulostaa katkertalta irroitettuna kokonaisuudesta: minusta se on realismia, joka tosin positiivinen ajattelu -ilmiössä on lähes sama kuin negatiivinen.

Breast cancer, I can now report, did not make me prettier or stronger, more feminine or spiritual. What it gave me, if you want to call this a "gift", was a very personal, agonizing encounter with an ideological force in American culture that I had not been aware of before - one that encourages us to deny reality, submit cheerfully misfortune, and blame only ourselves for our fate.

Ehrenreicht taustoittaa ja valottaa kirjassaan positiivisen ajattelun syntymistä Pohjois-Amerikassa. Mikään ilolintujen kehtohan ei sekään ole aina ollut, joten maaperä on ollut otollinen toisenlaisille virtauksille.

Positiivisessa ajattelussa on kyse suurelta osin mielikuvista, mielen uudelleen ohjelmoinnista. Minulle tuli tosin mieleeni aivopesu. Olen yrittänyt itsekin useita kertoja aivopes ohjelmoida mieltäni uudelleen.

Tuorein yritykseni oli tehdä matkaa yhdessä Paul McKennan kanssa. Yritykseksi jäi, vaikka olisin voinut muuttaa elämäni vain seitsemässä päivässä! En voinut itselleni mitään: en vain jaksa lukea kirjaa, jossa toistellaan papukaijana muiden (suurten positiivisten ajattelijoiden!) ajatuksia. Mitään uutta en nimittän kyseisestä kirjasta saanut irti kahden ensimmäisen luvun perusteella.

Ehkä valaistus olisi odottanut minua viiden luvun kuluttua, jos olisin jatkanut urheasti loppuun ja aivopessyt itseäni cd-levyllä, joka kuului olennaisena osana elämänmuutokseen.

Palataan takaisin Ehrenreichtin kirjaan, jossa hän esittelee melkoisen joukon positiivisen ajattelun kermaa sekä menneiltä että tuoreemmilta aikakausilta. Tavanomaista on, että tuoreemmat siteeraavat vanhempia.

Ajattelun ympärille perustetaan seurakuntia, positiivista ajattelua tuputetaan työpaikoille ja minne tahansa. Tokihan motivoitunut henkilöstö on tuottavampaa.

(Tässä välissä minulle tuli jostain syystä mieleeni Sarasvuo - tuo Suomen kaikkitietävä gurunen) 

Ehrenreicht on tavannut useita positiivisen ajattelun valmentajia ja guruja. Hän on myös käynyt useilla luennoilla liittyen aiheeseen ja kirjan lähdeluettelosta päätellen tehnyt muutenkin massiivista taustatyötä.

Hän ei siis heittele hatusta mutuhuttuja, vaikka toki kirjassa on mukana hänen omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan, tulkintojaan. Koen, että ajoittaisesta suorasanaisuudesta huolimatta Ehrenreicht on melko objektiivinen.

En ole pahemmin törmännyt kirjallisuuteen, jossa kritisoitaisiin positiivista ajattelua. Tässäkin kirjassa aihetta käsitellään ilmiönä enkä näe että Ehrenreichtsin tarkoitus olisi sinällään tyrmätä positiivista ajattelua itsessään.

Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että omalla suhtautumisellaan voi vaikuttaa, jos ei asioihin, niin omaan mielialaansa. Rajansa kuitenkin kaikella ja näissä populistisissa positiiviskulteissa on vedetty aika reippaasti mutkat suoriksi ja sen jälkeen överiksi.

But in the world of positive thinking other people are not there to be nurtured or to provide unwelcome reality checks. They are there only to nourish, praise, and affirm. Harsh as this dictum sounds, many ordinary people adopt it as their creed, displaying wall plaques or bumper stickers showing the word "Whining" with a cancel sign through it. There seems to be a massive empathy deficit, which people respond to by withdrawing their own. No one has the time or patience for anyone else's problems.

Tästä kirjasta voisin kirjoittaa vaikka esseen, mutten nyt ryhdy sellaiseen. Sen sijaan suosittelen lämpimästi tämän lukemaan.

Kirjasta löytyy myös onnellisuuden yhtälö jos kiinnostaa, ja vaikkei kiinnostaisikaan! Mukana menossa myös kvanttifysiikkaa ym. tiedettä, joka sopiikin oikein hyvin perustaksi positiivisen ajattelun über tieteellisiin tutkimuksiin.

Anteeksi, naurahdan. Lukekaa kirja, niin tiedätte miksi.

Muista, että jos sairastut vaikka rintasyöpään, se on lahja! Ja muista, että jos haluat parantua, sinun pitää ajatella positiivisesti. Jos et silti parane, en pannut parastasi, sorge. Oma vika.

~~~

Tätä kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Luonnollinen nojatuolimatkakirja plus matkamuistelo

Kyllä, kirja maksoi todellakin vain 5 puntaa!
The Nature of Britain
RSPB 2009

Tämä kirja on eräs ensimmäisistä kirjoista, jotka Lontooseen muuttaessamme ostin. Kirja on sohvakirjani, johon palaan kerta toisensä jälkeen, kun tekee mieli ihailla kauniita maisemia.

Kiehtovaksi ja minulle rakkaaksi kirjan tekee eritysesti se, että nämä kaikki paikat ovat tavallaan käden ulottuvilla. Tiedän, että pääsen kirjan maisemiin (kunhan saadaan joskus se road trip tehtyä!).

Kirja on jaettu kuukausiin. Kullekin kuukaudelle suositellaan tiettyjä paikkoja eri puolilta Isoa-Britanniaa. Siten kirjaa voi lukea vaikkapa "reaaliajassa". Tammikuun kohteet tammikuussa, helmikuun helmikuussa jne.





Itse luen kirjaa, miten sattuu. Joskus perehdyn yksittäisiin paikkoihin, joskus katselen vain kuvia jne. Ja aina kirjasta löytää jotain uutta, vaikka sitä kuinka pläräisi.



En ihmettele ollenkaan, miksi britit matkaavat paljon omassa kotimaassaan. Luonto on uskomattoman rikasta ja vaihtelevaa riippuen ollaanko sisämaassa vai rannikolla, pohjoisessa vai etelässä jne.

Ennen kuin muutimme Lontooseen, teimme road tripin Suomesta tänne omalla autollamme (täällä meillä ei ole omaa autoa, vaan vuokrataan sellainen tarvittaessa). Ensin laivalla Tukholmaan, sieltä Ruotsin halki Norjaan, Stavangeriin. Stavangerista lautalla New Castleen (upon Tyne).

Sitten suhailtiinkin ympäri saarta, ensin Skotlannissa, sieltä sitten hiljalleen valuen etelämpään. Maasta poistuttiin lautalla Doverista Calaisiin ja kiertely jatkui manner-euroopan puolella ennen paluuta takaisin Suomeen.

Olin käynyt Lontoossa muistaakseni vain kerran ennen tänne muuttamista eli mitenkään omakohtaisesti erityisen tuttu ei tämä kaupunki minulle aiemmin ollut.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Pintanaarmuja

Kuva täältä.
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
ntamo, 2013
S. 260
Kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen ystävällisesti tarjosi minulle tätä kirjaa pdf:nä, jonka voisin ladata Kindleen.

Otin ilolla Pintanaarmut vastaan ja kyllähän sen sinne Kindleen sai. Fontti tosin oli niin pientä, että piti kääntää teksti (ja laite) sivusuunnittain.

Tämä sama "ongelma" Kindlen kanssa näyttää olevan kaikissa muissa kuin "oikeissa" sähkökirjoissa. Mutta sähkökirjathan eivät ole pdf-muotoisia, joten se siitä teknisestä puolesta, josta en siis mitään tajua.

Mies ne kirjat minulle Kindleen aina hoitelee enkä suoraan sanottuna edes halua tietää miten. Ehkä jonakin päivänä kiinnostaa riittävästi, että haluan.

(Herman)

Muuta ei ollut kuin kaksi nahkavyötä, minä hänet sidoin rintalastan kohdalta, sidoin lantiosta, varmistin, että vyöt olivat tarpeeksi tiukalla. Löysät hengittää. Kaksi sormea mahtui hänen ihonsa ja vyön väliin. Se riitti. Se riitti siihen, että minun kallisarvoinen häneni ei tukehtuisi kuolemaan, vaan nimenomaan kelluisi sinne. Minä se olin, joka hänet työnsti aaltoihin, hän itse sitä toivoi.

Anna on väkivaltaisen suhteen uhri, vaikka uhrius ei häntä kuvaakaan. Ehkä kapinoiva uhri, omassa mielessään kapinoiva, joka pistää vahingon kiertämään. Veikko lyö sekä henkisesti että fyysisesti ruma-Annaa ja anna rakastaa takaisin. Vai rakastaako lopulta?

Hän otti huulipunapuikon käteensä ja maalasi peiliin ääriviivojaan, oli sittenkin sittenkin kuvittaja ja hän pelkäsi ja Veikkoa rakasti, kaikesta huolimatta niin, ja sellainen asui hänessä että muihin Anna samaistuu.

Annalla on salainen ystävä, Herman. Kirja onkin kerrottu sekä Annan näkökulmasta että Hermanin suulla, vuorotellen, ajallisesti sekaisin.

Herman jumaloi Annaa, jota ei koskaan kokonaan saa. Ajoittain alkoi hieman ärsyttää, puuduttaa se paatos, jolla Herman Annaansa (minun häneni) kuvasi. Minä en pitänyt Annasta. En tietenkään toivo kenellekään väkivaltaista parisuhdetta, en, enkä usko että kukaan sellaista "ansaitsee". En pitänyt Veikostakaan, Annan alistaja-miehestä.

Enkä pitänyt Hermanista, joka on vinyylin rikkinäinen raita, jota neula raapii ja kuluttaa, muttei koskaan pääse eteenpäin, seuraavaan raitaan. Koin että Hermanin osuudet olivat liiankin pitkälti toistoa eri sanoin siitä, millainen Anna Hermannista on, miten Herman ei pääse Annan yli, miten hänellä on vaimo ja kolme lasta.

Tapahtumat hukkuvat ajoittain sanojen runsauteen, kun sama asia sanotaan moneen kertaan. Monesti tuntui, ettei muuta tapahdu kuin virkkeiden vuolas lipuminen, sanoja toistensa perään. Kauniita toki, oivaltavia, osassa ei järjen hiventäkään tai sitten minä en vain tajunnut. Kokonaisuuden kannalta se (epämääräisyys) ei kuitenkaan haitannut.

Tiesin melko varmasti jo etukäteen, että Pintanaarmujen siivellä pääsen lukemaan kaunista kieltä ja niin pääsinkin. Päivinen osaa sanoilla pelehtimisen taidon, niillä leikittelyn ja pyörittelyn.

Lähtöselvityksen jälkeen Anna oli vapaa kuin käsi ilman kipsiä tai jalat junan alla.

Pintanaarmuja on kauttaaltaa kauniisti kirjoitettu, ymmärrettävä. Tarina on rankka, mutta kenties juuri Päivisen omintakeinen tyyli teki siitä pehmeän, ei niin raa'an. Päivinen totisesti osaa kirjoittaa.

Minä en sen sijaan oikein osaa enempää tästä kirjasta kertoa. Kannattaa lukea Leena Lumin mietteet Pintanaarmuista. Hän koki kirjan vahvemmin, rikkaampana tapahtumineen.

Itse olisin kaivannut jotain enemmän, jotain vähemmän. Olisin halunnut tietää tarkemmin, miten Anna päätyi uimapatjalle. Voihan sitä spekuloida, mutta koska asiasta oli muistutettu läpi kirjan, olisin halunnut saada täyttymyksen, odotin sitä.

Kirjan kansi on uskomattoman kaunis ja se kuvaa oivallisesti kirjaa. Nappikansi Pintanaarmuihin, jonka suosittelen ennakkoluulottomasti lukemaan. Pintanaarmuja on sellainen kirja, että se pitää kokea. Sitä ei voi selittää, sillä siihen eivät sanat riitä.

Luin samaan syssyyn uudesta Reginasta Päivisen novellin, Kun paloin halusta, joka oikeutetusti oli valittu lehden tähtinovelliksi. Ja ihastuin siihen ikihyviksi, mieletön ihana jännittäväkin! Tyyli on tuttua vuolasta Päivistä, mutta hieman riisutumpaa kuin Pintanaarmuissa, ei suinkaan alastonta silti.

Minun makuuni siinä oli runsaus kohdillaan, ei liikaa muttei liian vähän. Kaunista ja tummaa, suosittelen sitäkin ja lukisin mielelläni enemmänkin Päivisen novelleja eikä minun ollut vaikea valita, kenen novellia äänestin ensimmäisen numeron parhaaksi.

Reginan nettisivuilla on tarjolla Päivisen novelli Tähdet ovat loppuneet täältä. Sitä en ole itsekään vielä lukenut, aion kyllä.

Pintanaarmuja on lukenut ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä. Tämä on sellainen kirja, että soisin sen noteerattavan lehdissäkin. Pisrkahtelevan erilainen kirja tyylillisesti, onnittelut Helmi-Maaria!



maanantai 4. maaliskuuta 2013

Laskuvesi

Jos olisin vesi

olisin veneellinen sameaa jokivettä,


 olisin kaikkien alla.


 Minä olisin laskuvesi joka ei lakannut laskemasta.


 ~~~


Annika (Rakkaudesta kirjoihin)  teki kauniin Jos olisin... Tämä postausidea on tavallaan pöllitty sieltä. Teen sen osissa, tässä ensimmäinen osa. En tiedä tuleeko loppuja koskaan. Se jää nähtäväksi.

Nämä kaikki kuvat olen kuvannut tänään kävelylläni Thamesin rannalla.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Vinkki: osallistu kirja-arvontaan!

Maijalla (Maijan ilmestykset) on blogissaan arvonta, jossa voi voittaa hänen uusimman romaaninsa, Makuuhaavoja. Kannattaa käydä vastaamassa mielenkiintoiseen kysymykseen ja osallisua arvontaan!

Maija esiintyi eilen Ylen Inhimillinen tekijä -haastatteluohjelmassa. Jos missasit ohjelman tai asut ympäri maailmaa, ei hätää: ohjelma on katseltavissa YleAreenassa.

Katsoin kyseisen ohjelman juuri itse, ja haluan suositella sitä kaikille - myös niille, joita asia (Krooninen väsymysoireyhtymä, CFS) ei henkilökohtaisesti kosketa.

Ja kun olet katsonut ohjelman, käy ihmeessä lukemassa ja/tai kertomassa mietteesi Maijan blogissa. Siellä on mielenkiintoisia kommentteja liittyen ohjelmaan. Ohjelmasta jäi toiveikas ja hyvä olo, vaikka aihe on varmasti raskas etenkin sairastuneille itselleen.