torstai 26. huhtikuuta 2012

Brutaali loppu kiusaamiselle

Simon Lelic: Rupture

(Käännetty suomeksi nimellä Katkeamispiste)

Minulla oli melkoisen suuret odotukset tämän kirjan suhteen. Aihekin on (valitettavasti) ajankohtainen: koulusurmat. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan oppilaan, vaan opettajan, tekemänä.

Mikä saa historianopettajan tarttumaan aseeseen ja tappamaan kolme oppilasta ja yhden opettajan? Onko hän vain sekopää, jolla eräänä päivänä kilahtaa päässä vai kylmäverinen murhaaja? Vai onko taustalla kuitenkin jotakin, joka voisi edes jollakin tasolla asiaa selittää?

Siinäpä oikeastaan kirjan teema - vaikuttaa mielenkiintoiselta. Olin kuvitellut saavani lukea koskettavan, ajoittain syvällisenkin kirjan.

Valitettavasti sain lukea kirjan, jossa joka ikinen henkilöhahmo jäi etäiseksi. Yhteenkään heistä en saanut otetta - en edes kaikkein keskeisimpään henkilöön eli Luciaan, nuoreen poliisiin.

Oikeastaan läheisimmäksi kaikista pääsin ampuja-opettajaa, Samuel Szajkowskia - en tosin kovin lähelle häntäkään. Koinkin ajoittain kirjan lukemisen hieman turhauttavana, koska karuista tapahtumista (joilla ei kylläkään mässäilty) huolimatta ne eivät tuntuneet miltään.

Osan kirjasta muodostavat ns. kuulusteluraportit. Niissä on mm. silminnäkijöiden ja muiden koululaisten ja henkilökunnan kertomuksia niin itse ampumakohtauksesta kuin Samuelista ihmisenä noin yleensä.

Ne ovat mielenkiintoisia, mutta mielestäni Lelic ei ole osannut tehdä niistä yksilöllisiä: aikuinen aineopettaja kuulostaa samalta kuin 14-vuotias koulupoika. Pientä eroa Lelic on yrittänyt tehdä käyttämällä ajoittain puhekieltä raporteissaan, mutta mielestäni hän ei silti onnistunut tekemään eroa henkilöiden kesken.

Nuori poliisineiti, Lucy, kokee kiusaamista työssään. Siinä kohdin liikutaan mielestäni jo niin epäuskottavilla mättäillä, että alkoi melkein ottaa päähän. Alkoi myös ottaa päähän Lucyn ajoittainen nynnerömäisyys.

Ihmettelen etenkin, miten Lucy rohkenee olla niin suorasanainen ja jämäkkä esimiehensä edessä, mutta muutaman rivipoliisin jekkujen edessä hän onkin yhtäkkiä täysin avuton.

Ihan luettava kirja silti - voisin kyllä elää, vaikken olisi tätä lukenutkaan. Hyllyssä odottelee Simon Lelicin Facility (Laitos). Koska olen sen hommannut, niin luen sen kyllä eli annan Lelicille vielä yhden mahdollisuuden.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Esikoiskirjailijan tuskien taival

SusuPetal: Goottiemon kauhujen lipas


Heti ensi alkuun tiedoksi kauhua kammoaville: tämä ei ole kauhukirja, vaikka nimestä voisi niin päätellä.

Tai no, ehkä tämä on kauhua päähenkilölle itselleen, jonka otsalle hikikarpalot kohoavat kässäriä editoidessa.

Tarinan minä on siis saanut vihdoin, monen ristipistotyön jälkeen, sopimuksen kustantamolta: hänen kirjansa julkaistaan!

Mikä ilouutinen, joka tosin tuo mukanaan rutkasti päänvaivaa, hikeä, ahdistusta, pelkoa, masennusta jne. Ja tietenkin sitä kässärin editoimista.

Editoinnin ohessa esikoiskirjailija ehtii käydä lepuuttamassa hermojaan kylpylässä ja unohtaa - tai toivoa unohtavasa - osan reissusta. Visa vinkuu relaillessa. Kotona odottavat lapset ja (musiikki)keikan ulkomaille saanut aviomies.

Koin kirjan hulvattoman hauskana sen minälle nostattamista tunteista huolimatta - tai ehkä juuri siksi. Moniin tunteisiin ja tuntemuksiin sekä reagointeihin voin itsekin samastua. Kirjan tyyli on humoristinen. Ajoittain surullisen humoristinen.

Pidän Susun kirjoitustyylistä. Hän ei turhia jaarittele, vaan tarjoilee asiat lukijalle nasevasti, mutta hauskasti. Siitä huolimatta hän onnistuu tuomaan henkilöt lähelle, tekemään ne eläväksi lukijalle. Oiva osoitus siitä, että ylenmääräinen sanojen tuhlaaminen ei ole mikään edellytys syvyydelle.

Kirjan rakenne on miellyttävä. Tykkään, kun luvut on otsikoitu. Se on nykyään melko harvinaista kirjoissa. Joidenkin mielestä se lienee vanhanaikaista. Minun mielestäni se on ilahduttavaa etenkin, jos otsikot on mietitty perusteellisesti ja ovat mielenkiintoisia, niin kuin tässä kirjassa.

Kirja on myös hauskasti kuvitettu. Lukunautinnon lisäksi on tarjolla siis myös taidenautintoja. Suosittelen lämpimästi ihmisille, jotka arvostavat huumoria sen kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä vetävää kerrontaa!

Tässä blogissani olen aiemmin kirjoittanut Susun kirjasta Valkoiset Talot, josta pidin niinikään kovasti. Toisessa blogissani olen kirjoittanut ajatuksiani Sairaalapäiväkirjasta.

SusuPetal on julkaissut useita kirjoja. Kannattaa tsekata myös SusuPetalin kotisivut!

Sain Goottiemon lahjaksi Susulta, kiitos vielä miljoonasti - oli aivan mahtava ylläri! Samassa paketissa sain Susun tekemän Arigururmin, joka kuvassa kurkistelee kirjan takaa. Nyt se istuu tässä tietokonepöydälläni ja muistuttaa ystävyydestä.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Isäpuolen orjana

Jane Elliott: The Little Prisoner


Janen elämä ei totisesti ala hyvin, sillä jo 4-vuotiaasta lähtien hänet on tuomittu elämään isäpuolensa orjana. 

Vain mielikuvitus on rajana sille, millaisia "palveluksia" ja töitä isäpuoli Janella teettää.

Äidistä ei ole paljon turvaa Janelle, sillä äiti elää itsekin väkivaltaisen miehensä ikeen alla. Isäpuoli hallitsee pelolla eikä säästele nyrkkejään pitääkseen perheensä ruodussa.

Mutta eipä äitikään mikään pyhimys ole: hän sulkee silmänsä monilta asioilta ja siten pettää oman lapsensa. Ei heru symppaa täältä päin.

Kyseessä on Jane Elliottin oma tarina. Ei fiktiota toisin kuin Elliottin kirjoittama romaani Mummy's Little Girl. Tällaisista tosipohjaisista kirjoista on aina jotenkin hankala kirjoittaa, koska ne herättävät ristiriitaisia tunteita. Tulee tunne, että kirjan kieltä ja rakennetta ei voi arvostella, koska itse tarina on niin raaka ja tosi.

Eipä sillä, että tämän kirjan kielessä paljon moittimista olisi - hyvin se on kirjoitettu, vaikkei mikään kaunokirjallinen taidepläjäys olekaan. Tunnetasolla, kaikesta julmuudesta huolimatta, tämä ei silti onnistunut liikuttamaan minua sen kummemmin.

En tiedä, mistä se johtuu. Raakuuksilla ei mässäilty eikä niitä kuvattu yksityiskohtaisesti. Toisaalta en saanut myöskään otetta Janen tunteista. Tietynlainen tunteettomuus lienee se syy.

Jännä juttu on se, että koin Jane Elliottin fiktiivisen romaanin (Mammy's Little Girl) paljon koskettavampana. Ehkä on niin, että kirjoittaakseen omista kokemuksistaan on pakko tietyllä tavalla eristää tunteensa pystyäkseen kirjoittamaan. Se sitten välittyy tekstiin.

Kyllä tämä silti kannatti lukea ja suosittelenkin, jos "tykkää" tämäntyyppisestä kirjallisuudesta.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Oman elämänsä vangit

Karin Alvtegen: Shame


Tämä kirja on tunnelmaltaan eräs surullisimmista ja melankolisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut.

Suuria ilonhetkiä ei ole, ja nekin vähät on kuorruttettu ristiriitaisilla tunteilla ja epätoivolla.

Ja minä nautin jokaisesta sanasta, jokaisesta hetkestä tämän kirjan parissa. Nautin alakuloisesta jännitteestä, ja nautin juonen arvaamattomuudesta. Tässäpä kerta kaikkiaan varsin erilainen kirja, joka on luokiteltu trilleriksi.

Dekkari tämä ei ole: tässä ei selvitellä murhia, tässä selvitellään menneisyyttä ja sen vaikutusta nykyisyyteen. Melkoisen tuhoisin seurauksin.

Monika Lundvall on näennäisen menestynyt lääkäri: kaikki näyttää hyvältä ulospäin, mutta Monikan sisuksia raatelee suru ja tyhjyys, suorittaminen elämisen sijasta.

Maj-Britt on rakentanut oman vankilansa. Hän on jättäytynyt vangiksi sekä kotiinsa että kehoonsa. Hän syö syömästä päästyään poistaakseen itseltään tunteet, karkoittaakseen menneisyyden haamut.

Molemmat naiset taistelevat tahoillaan oman elämänsä ja sen merkityksettömyyden kanssa. He kohtaavat sattumalta hetken verran, mutta tuo kohtaaminen sysää liikkeelle tuhoisan tapahtumaketjun.

Tämän enempää ei kirjasta ole tarpeen tietää, ettei sen yllätyksellisyys mene pilalle. Tämä on kirja, joka kannattaa lukea, ja mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, sen parempi.

Pidin tästä kirjasta niin paljon, että haluan nimetä sen suosikikseni suosikkikategoriaan. Tämä kirja jää pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni, tiedän sen jo nyt. Se kummitteli mielessäni jo silloin, kun sitä luin. Se eli päässäni silloinkin, kun olin ulkona enkä sitä voinut lukea.

Olen lukenut Karin Alvtegenilta muitakin kirjoja, itse asiassa varmaan kaikki, joiden olemassaolosta tiedän. Valitettavasti vain kahdesta löytyy merkintä.

Tuntematon
Varjo

Karin Alvtegen on ruotsalainen. Tämä kirja on suomennettu nimellä Häpeä.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Kuolleen Miehen Jalanjäljillä

Peter James: Dead Man's Footsteps
Kuva täältä

Tämä on neljäs Roy Grace -sarjan kirja.

Tauko tästä kirjasarjasta teki hyvää ja tämä kirja tuntuikin tuoreelta ja kiinnostavalta. Jopa niin kiinnostavalta, että täytynee ahmaista viides osa pikimmiten: se kun sattuu jo hyllyssä olemaan.

Kirjan nimen mukaisesti tässä seuraillaan New Yorkissa World Trade centerin tuhossa "kuolleen" miehen jalanjälkiä. Mutta miten ihmeessä se liittyy mihinkään? Mitä tekemistä on kahdelta eri mantereelta löydetyillä kuolleilla naisilla keskenään? Muuta kuin se, että ovat kuolleita?

Petermäiseen tapaan kirjassa on useita sivujuonteita, joiden siivellä lukija pääsee kiertämään eri mantereille. Tämän enempää en viitsi edes juonesta paljastaa, koska en halua spoilata kirjaa.

Kirjan kiinnostavuus on juuri siinä, ettei tiedä ja ainakin itse saatoin lukijana osallistua myös tapahtumien spekulointiin. Liikaa ei kuitenkaan paljasteltu, joten jännite säilyi loppuun asti. Melko mehukas yllärikin oli kirjan lopussa, mutta siitä ei sen enempää.

Vaikka kirjassa on vajaat kuusisataa sivua, sen lukaisee periaatteessa aika nopsaan (jos on siis aikaa lukea). Peter käyttää samaa hyväksi havaitsemaansa kaavaa eli luvut ovat lyhyitä ja niitä onkin sitten paljon. Ihan miellyttävä rakenne kirjalle, mielestäni. Se takaa myös sen, ettei missään kohdin pääse tylsistymään, koska jotain on aina vireillä jossakin.

Roy Grace -sarja:

Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps (tässä postauksessa)
Dead Tomorrow (odottaa hyllyssä)
Dead Like you
Dead Man’s grip
Not Dead Yet (julkaistaan käsittääkseni tämän vuoden kesäkuussa)