maanantai 26. heinäkuuta 2010

Miehen Tuoksu


Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu



Olen ollut jo pitkään tietoinen Kirsti Ellilästä, vaikka ennen tätä en ollut yhtään hänen romaaniaan lukenut.
Haluja on kyllä ollut, mutta vasta jokin aika sitten sain hankittua hänen kirjansa nimeltä Miehen tuoksu.

Tarkoitukseni oli säästää se kotilukemiseksi, kun palaan viikon kuluttua Lontooseen. Pakko oli kuitenkin lehteillä kirjaa ja sitten luin sivun ja pari ja lopulta huomasin, etten maltakaan säästää lukemista kotiin asti.

Jotkin kirjat vain imevät mukaansa, Miehen tuoksu on sellainen. Tunnustan, ettei takakannen esittely ollut minun makuuni maailman houkuttelevin, mutta se mitä kirjasta tiesin muiden lukemana, houkutti lukemaan. Ja nyt ihmettelen, miten olen odottanut näin kauan.

Kirjan keskeinen henkilö on museossa työskentelevä Helmi. Museossa eletään kriittistä aikaa, sillä lopuillaan oleva teemanäyttely ei ole vetänyt toivotulla tavalla kävijöitä. Määrärahoja kaivattaisiin kuitenkin lisää ja kipeästi sekä myös tietenkin kävijöitä.

Uusi näyttelyidea syntyykin laivaseminaarissa. Mikäpäs houkuttelisi kävijöitä paremmin kuin erotiikka ja vaihteeksi naisen näkökulmasta: Mies seksuaaliobjektina. Helmi ei lämpene idealle, mutta koska enemmistön mukana on kuljettava, hänen on pakko totutella ajatukseen.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, ennakkoluuloja kirjan suhteen. ”Kärsin” eräänlaisesta seksiähkystä – siksi kirjan takakansi huolestutti minua. Muille seksiähkyisille sanoisin, että ennakkoluulot pois. Tässä on erotiikkaa ja seksiä käsitelty aivan toisella tavalla.

idea johtaa toiseen yhä hullunkurisempaan ideaan, ja näyttelyn suunnittelun etenemistä on suorastaan nautittavaa seurata. Ja tapahtuuhan siinä sivussa kaikenlaista muutakin. Tosin kun idea on saatu alulle, pistää miehen tuoksu pään kuin pään sekaisin.

Ellilän kirjoitustyyli on humoristisen lempeä. Henkilöitä on kärjistetty, mutta se sopii kirjan luonteeseen ja kokonaisuuteen. Dialogit saivat ajoittain kahvin purskahtamaan suustani. Kirja on niin elävästi kirjoitettu, että koin olevani mukana tapahtumissa – en keskipisteenä tosin, vaan sivustaseuraajana. Vähän niin kuin Helmikin.

Kärjistyksestä ja ideoiden lennokkuudesta tuli hieman mieleeni jotkin Arto Paasilinnan teokset – hänellehän on ominaista kärjistää ihan hullunkurisuuteen asti. Tosin Kirsti Ellillällä on ihan oma tyylinsä. Sellainen tyyli, johon minä suoraan sanottuna ihastuin kovasti.

Minulla on vajaa viikko aikaa metsästää hänen teoksiaan. Täytyy ottaa ihan projektiksi, vaikka mahdollisuudet täällä periferiassa eivät olekaan maailman parhaat. Mutta olen aika hyvä etsimään.

Kirsti Ellilän blogi
.

Edit 27.7.2010:

Hömpän Helmissä on lisää arvosteluja Kirsti Ellilän kirjoista.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

The Minds of Billy Milligan


Daniel Keyes: The Minds of Billy Milligan


Billy Milligan pidätetään kolmen naisen kidnappauksesta ja raiskauksesta. Oikeus toteaa hänet syyttömäksi ”by reason of insanity caused by multiple personality”.

Multiple personality tarkoittaa suomeksi sivupersoonahäiriötä. Billy Milliganilla on yhteensä 24 sivupersoonaa. Niistä 10 löydetään oikeudenkäynnin aikana, loput myöhemmin.

Kaikki sivupersoonat on esitelty kirjan alussa. kaikilla niillä on jokin erityinen tehtävä ”alkuperäisen” Billyn ”suojelemisessa”. Kirjan edetessä persoonat tulevat varsin tutuksi lukijalle. Hämmästyttävää on se, kuinka aidoilta nuo persoonat tuntuvat.

Toisaalta sivupersoonien aitous tuntuu luonnolliselta sitä taustaa vasten, että ”ydin” eli Billy Milligan itse on jo pitkään ollut ”nukkumassa”. Billy on ”laitettu nukkumaan”, koska hän on itsetuhoinen. Sivupersoonien on tarkoitus suojella itseään ja Billy koetaan uhkaksi kaikkien (sivupersoonien) turvallisuudelle.

Kirja alkaa Billyn pitätyksellä ja siitä, kun hän joutuu vankilaan ja oikeuden päätös - jossa Billy määräätään sairaalahoitoon - luetaan. Sen jälkeen palataan ajassa taakse päin, aina Billyn traagiseen lapsuuteen ja vaiherikkaaseen nuoruuteen asti.

On hämmästyttävää, kuinka monella tavalla lahjakas Billy on. Hän on loistava organisoimaan, taitava maalaamaan (useampi hänen sivupersoonistaan maalaa), tarvittaessa sivistynyt keskustelija, toisinaan aggressiivinen räkänokka riippuen ihan siitä, kuka persoonista on ”valokeilassa”.

Kirja on ajoittain surullisella tavalla humoristinen. Vaikeina ”mix-up”-aikoina sivupersoonat vaihtuvat tiuhaan eivätkä he ole tietoisia toistensa tekemisistä. Se auheuttaa surullisen koomisia tilanteita.

Täytyy antaa Daniel Keyesille tunnustusta hienosta kirjoitustyöstä ja kirjan rytmityksestä. Kirjaa on helppo lukea ja se on johdonmukainen. Se on ikään kuin romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta.

Olen aiemmin lukenut Flora Rheta Schreiberin kirjoittaman teoksen Sybil, joka kertoo naisesta, jolla on sivupersoonahäiriö.