Hae tästä blogista

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Sukuasioita tonkimassa



Olen edelleen jäljessä luettujen listaamisessa, joten nyt vain pikainen maininta Pirunketusta. Tämä ei muutenkaan tehnyt minuun järin suurta vaikutusta, vaikka ihan ok olikin.

Minette Walters: Pirunkettu

Takakansi:

Pirunketun tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen pikkukylään. Paikallisen kartanon iäkäs omistaja eversti James Lockyer-Fox joutuu epäillyksi murhasta, kun hänen vaimonsa kuolee pelkkä yöpuku päällään talon puutarhassa.

Poliisitutkimuksissa hänen vaimonsa, Ailsan, kuolemassa ei havaita mitään hämärää, mutta silti Jamesiin kohdistuu ikävä parjauskampanja.

Asianajajansa ja vuosia sitten adoptoitavaksi annetun tyttärentyttärensä kanssa James
ryhtyy taistelemaan kunniansa puolesta ja selvittämään, ketkä ovat hänet tuhotakseen valmiita jopa tappamaan.

Tässä juoni lyhykäisyydessään. Ihan hyvää Waltersia, joskaan ei mielestäni parasta.

torstai 6. elokuuta 2009

Kulissit romahtavat



Karin Alvtegen: Varjo


Iäkkään Nobel-kirjailijan menneisyydestä alkaa putkahdella järkyttäviä asioita, kun hänen entinen taloudenhoitajansa kuolee.

Taloudenhoitajan piti viedä synkät salaisuudet mukanaan hautaan, mutta lopun koittaessa hän halusikin vihdoin päästä taakasta, jota oli niin kauan kantanut vaiti.

Kirjailijan poika, Jan-Erik, on luonut uransa isänsä maineella. Hän kiertää maata luennoiden sairaan isänsä urasta. Siinä sivussa perhe-elämä kärsii Jan-Erikin katkeruudesta ja syrjähypyistä.

Jan-Erikin Alice-äidille maistuu viski. Hänkin kantaa sisällään perheen suurta salaisuutta, joka lopulta katkeroitti hänetkin. Perheessä ei ole ketään, joka olisi onnistunut välttämään mustan varjon lankeamisen päälleen.

Varjo on ihan mielenkiintoinen kirja, joka piti otteessaan loppuun asti. Se ei ole mikään mestariteos, mutta ihan luettava kirja kuitenkin.

Takakansi:

Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt on saanut kaiken mitä on ikinä toivonut. Työläisperheestä hän on ponnistanut kansakunnan kaapin päälle. Hänen maineensa on niin mahtava, ettei yksikään hänen lähipiirissään voi välttyä sen vaikutukselta.

Axelin varjossa elävät viskiä naukkaileva Alice-vaimo sekä isän maineella ratsastava poika Jan-Erik petetyn vaimonsa Louisen kanssa.

Yhteisvoimin he vaalivat esikuvallisen kirjailijan julkisivua – mutta sitten eräs yksinäinen vanhus kuolee, ja tapahtumavyöry käynnistyy. Vanhuksen jäämistöstä löytyy nimittäin Ragnerfeldteja koskevia tietoja, jotka vihjaavat synkistä salaisuuksista, petoksesta, valheista ja kuolemasta.

Psykologisessa jännärissään Karin Alvtegen kertoo julman tarinan siitä hinnasta, jonka ihminen on valmis maksamaan kuolemattomuudesta.

lauantai 1. elokuuta 2009

Kertomus ihmisistä, joita olemme*



SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.
Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.

Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.

Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.

Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.

Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.

Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.

Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.

Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.

Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.

Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.

Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.

*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Älä liiku

Tänään tulee telkkarista Margaret Mazzantinin kirjan pohjalta tehty elokuva Älä liiku. Olen lukenut kyseisen kirjan ja senpä takia tuo elokuva osui silmiini.

Ajattelin yrittää ihan mielenkiinnosta katsoa kyseisen elokuvan. Aihe ei toisaalta minua kummemmin kiinnosta, mutta ainakin kirjana Älä liiku oli erinomainen.

Arvioni kirjasta täällä.

Elokuva tulee ykköseltä tänään ja se alkaa kello 21.30. Jaksankohan valvoa niin myöhään...

***
Edit. 25.7.

Kuva on lainattu täältä.



Nauhoitin Älä liiku ja katsoin sen tänään. Täytyy sanoa, että olin tosi skeptinen elokuvaversion suhteen, mutta toisaalta pidän Penélope Cruzista näyttelijänä, joten siksi uskalsin katsoa leffan.


Elokuva noudattelee aika uskollisesti kirjan linjausta. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, niin en ole varma kuinka paljon olisin saanut elokuvasta irti. Kyllä se ihan selkeä oli, mutta elokuvissa usein joudutaan karsimaan aika paljon.


Visuaalisesti pidin elokuvasta todella paljon ja italian kieli on musiikkia korville. Tässä elokuvassa oli myös käytetty kauniisti musiikkia tunnelmienluojana. Ei sillä, etteikö muissa elokuvissa niin tehtäisi, mutta tässä elokuvassa se on erityisen onnistunutta. Kannatti katsoa!


En ryhdy tässä selittelemään juonta, sen voi lukea täältä, jos kiinnostaa.



torstai 23. heinäkuuta 2009

Lisbethin tarina



Stieg Larsson: Tyttö, joka leikki tulella

Tämä on trilogian toinen osa ja se jatkaa suunnilleen siitä, mihin Miehet, jotka vihaavat naisia päättyi. Aikaa välissä on kulunut vain noin vuosi.

Ensin täytyy sanoa, etten muista milloin olisin lukenut vajaat seitsemänsataa sivua näin nopeasti. Tai no joo, ehkä silloin kun luin Miehet, jotka vihaavat naisia.

Larssonilla on jokin maaginen kosketus, joka koukuttaa lukijan niin pahasti, ettei kirjaa voi päästää käsistään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.

Kirjan nimen voi ymmärtää sekä symbolisella että kirjaimellisella tavalla. Molemmat tulkinnat ovat oikeita ja olemassa. Lisbethin elämä nimittäin on tässä kirjassa varsinaista tulella leikkimistä.

Se kaikki paha, johon viitattiin ensimmäisessä osassa, alkaa myös hiljalleen paljastua sekä lukijalle että vähän muillekin.

Wennerstömin rahoilla rikastunut Lisbeth Salander palaa noin vuoden kestäneeltä ulkomaanreissultaan. Ei kestä kauan, kun hänet etsintäkuulutetaan epäiltynä raa’asta kaksoismurhasta.

Salanderilla on aika vähän ystäviä, mutta sitäkin enemmän löytyy epäilijöitä. Virallisten papereiden mukaan Salanderia pidetään väkivaltaisena mielipuolena.

Töksähtelevästä ja epäsosiaalisesta käytöksestään huolimatta Salanderilla on muutama todellinen ystävä, joiden apu on nyt korvaamaton. Salanderin ongelma vain on, ettei hän luota keneenkään.

Tyttö, joka leikki tulella on ennen kaikkea Lisbethin tarina. Ensimmäisestä osasta tutut henkilöt ovat kyllä mukana, mutta esim. tällä kertaa Mikaelilla ei ole aikaa rampata sängyssä niin tiuhaan, vaikka tokihan hänellä on – Erikan lisäksi – rakastajatar. Ei tietenkään mikään vakisuhde, vaan normi panosuhde.

Odotan innolla, että saan Pilvilinnan, joka romahti. Vielä en viitsi sitä ainakaan tilata, odottelen hintojen alenemista vielä hetken. Tai ostan sen divarista, jos löydän.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Jäljet lumessa

Olen vähän jäljessä näiden lukemisteni kirjaamisen kanssa, mutta yritän edelleen ottaa kiinni. Minulle on siis itselleni tärkeää, että luetuista kirjoista jää tänne jälki minua itseäni varten.

Anna Jansson: Jäljet lumessa



Pastorin 14-vuotiaan tytön murha pistää koko Kronvikenin sekaisin. Kuka on murhaaja ja missä motiivi?

Ruumis löydetään suunnilleen sivulla 120. Sitä ennen Jansson tutustuttaa lukijat Kronvikeniin ja joihinkin sen asukkaisiin. Erityisesti Pastorin, hänen uuden vaimonsa ja tyttären perhe-elämään tutustutaan.

Papin tytär ei olekaan mikään enkeli, vaan kapinallinen teini. Pastori ei tosin itsekään ole mikään pyhimys, vaan tavallinen ihminen, joka on tehnyt muutamia kohtalokkaita virhearviointeja elämässään.

Murhaa alkaa tutkia rikostarkastaja Maria Wern. Maria Wernin rooli kirjassa on aika pieni ja pinnallinen. Avioliitto hänellä on vähän solmussa ja ihastustakin pukkaa tai on ainakin pukannut erääseen toiseen henkilöön.

Marian Työtoverilla on bulimia, joka tosin käsitellään ikään kuin vain mainitsemalla se. Werniltä ei tukea heru bulimikko-työtoverilleen, vaan häntä pidetään lähinnä vitsinä.

Tämä on ensimmäinen Janssonilta lukemani kirja. Se ei tehnyt minuun vaikutusta. Jollakin tapaa tämä oli hyvä, mutta samaan aikaan jotenkin pitkästyttävä.

Lue lisää kirjasta täältä.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Tuntematon

Karin Alvtegen: Tuntematon



En ole jaksanut päivittää tässä välissä kaikkia lukemiani kirjoja, mutta yritän ottaa nyt kiinni.

Olen lukenut Alvtegenilta yhden kirjan aiemmin, Petos. Petos oli ihan ok, mutta en muista siitä enää paljonkaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli jollakin tapaa vaikuttava, sillä Alvtegenin nimi jäi mieleeni.

Tuntemattomassa käydään läpi Sibyllan elämää. Sibyllä on lähtöisin yläluokkaisesta perheestä. Kuitenkin hän päätyy laitapuolen kulkijaksi ja pummiksi. Sibyllalla ei ole kotia eikä (periaatteessa) tuloja, vaan hän elää kadulla nukkuen milloin missäkin.

Sibyllan tuntematon elämä kuitenkin muuttuu, kun hänet etsintäkuulutetaan murhasta. Sibylla on tosiaan ollut murhapaikan kupeessa, mutta ei ole tehnyt murhaa. Puhdistaakseen maineensa ja saadakseen jatkaa tuntematonta elämäänsä hänen on löydettävä oikea syyllinen.

Sibylla törmää sattumalta teini-ikäiseen poikaan, joka haluaa auttaa Sibyllaa. Kirjassa paljastuu hiljalleen se syy, joka johti Sibyllan eristäytymiseen suvustaan.

Tuntematon on mielenkiintoinen kirja, jonka halusi lukea nopeasti. Uskottava? Sitä se ei ollut, mutta pitääkö dekkarin ollakaan? Kaiken kaikkiaan Tuntematon oli hyvin viihdyttävä kirja ja ainakin minua se houkutteli lukemaan muitakin Alvtegenin kirjoja.

Jos tätä Alvtegenin kirjaa pitäisi verrata johonkin, niin kenties Minette Waltersin kirjat olisivat lähin vertailukohta.

Lue kirjan takakansi täältä.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Uimataito


Niina Hakalahti: Uimataito



Ahmet on muuttanut Turkista Suomeen kymmenisen vuotta sitten. Ahmet pelkää vettä, Ahmet ilmoittautuu uimakouluun oppiakseen uimaan.

Kristiina on kuusivuotiaan Santerin äiti. Kristiina on neuroottinen. Oikeastaan Kristiina on myös varsinainen kärjistetty malliesimerkki siitä, mitä kaiken maailman humpuukin lukeminen ja omaksuminen voi saada aikaan.

Kristiina esimerkiksi noudattaa jostain lukemaansa kasvatusmetodia, jossa lasta ei saa pakottaa. Seuraukset ovat aika hyvin nähtävissä Santerin käytöksessä ja ne ovat mielestäni kuvattu aika realistisesti. Millainen tulee lapsesta, jolta ei periaatteessa voi kieltää tai vaatia mitään, koska ei voi pakottaa?

Erkki on Kristiinan mies, joka on leipiintynyt työhönsä. Erkki edustaa kirjassa ilmeisesti kiireistä aviopuolisoa, jolla ei ole aikaa lapselleen saati vaimolleen. Erkki on myös äkkipikainen ja hänen tunne-elämänsä on kuin vuoristorata eikä hän oikeastaan kykene asettumaan toisten asemaan. Minä minä, on hänen mottonsa.

Marja on Kristiinan ystävä, jonka arki on ainaista huolta rahojen riittämisen takaamiseksi. Marja hurahtaa milloin mihinkin, kerran kokeilemaan musliminaisen elämääkin hunnun alla. Marja vaikuttaa aluksi mukavan rennolta, mutta pinnan alta alkaa paljastua kaikenlaista.

Marja onkin oikeastaan ainoa kirjan henkilö, joka yllättää. Muut henkilöt ovat aika samanlaisia alusta loppuun, eivät opi mistään eivätkä juuri osaa tarkastella omia tekemisiään ja motiivejaan objektiivisesti, vaan toistavat johdonmukaisesti omaksumiaan ihanteita, vaikka normaalijärjellä varustettu ihminen varmaan voisi jo jossain vaiheessa kyseenalaistaa niitä omia metodejaan. Ja tällä viittaan erityisesti Kristiinaan.

Mutta niin, kirjan hahmothan ovatkin selkeästi kärjistettyjä. Se lienee kirjan tyyli, joka onkin aika hauska ja sai minutkin monta kertaa nauramaan. Niina Hakalahdella on kynä hallussaan ja hän tosiaan osaa viihdyttää lukijaa.

Jossain vaiheessa tuo sanailu ja huumori alkoivat kuitenkin kyllästyttää. Kirjan edetessä olisi alkanut toivoa jo jotain muutakin, kenties edes pienen pientä kehitystä itse ihmisiin. Ainoa selväjärkinen tässä kirjassa tuntui olevan Ahmet.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Ahmet opettaa tietämättään Kristiinan kellumaan. Kuvaus on tietenkin symbolinen, mutta itse en löytänyt tätä symboliikkaa kirjasta. Ahmetin ja Kristiinan tiet kun eivät oikeastaan edes kohtaa. He tietävät toistensa olevan olemassa, mutta siinä se.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin pidin tästä kirjasta ja olen iloinen, että sen luin. Uimataito on hyvin erilainen kirja siihen nähden, mitä yleensä luen. Hakalahdelta on ilmestynyt muitakin (ainakin yksi tämän lisäksi) kirjoja ja ajattelin kyllä lukea nekin.

Lue kirjan takakansi Tammen sivuilta.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Kuka varasti vauvan?


Eppu Nuotio: Maksu



Maksu jatkaa suunnilleen siitä, mihin kosto jäi. Aikaa on tässä välillä kulunut vain vajaa vuosi.
Kostossa Piillä ja komisario Juha Heinolla oli vireillä orastava suhde. Maksussa heidän suhteensa jatkuu, mutta ei ihan ongelmitta.

Suhde Piin ja Heinon välillä on kuitenkin vain aika ohkainen sivujuonne. Kirjassa keskitytään etsimään varastetun 9-kuukautisen vauvan mysteeriä. Kuka varastaa vauvan kesken päiväunien rattaistaan?

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen kosto. Tai oikeastaan muistutus. Mutkikkaaksi Piin kannalta asian tekee se, että hänen veljensä Joel sotketaan tapaukseen.
Armaasta komisariostakaan ei ole paljon tukea tässä tilanteessa, sillä kesken sairasloman (Heino loukkasi selkänsä Kostossa) töihin kiiruhtaneella Heinolla ei ole aikaa – tai halua – Piille.

Nuotiomaiseen tapaa teksti on iskevää ja nopeasti eteenpäin kulkevaa. Turhat korulauseet on (melkein) jätetty pois niin kuin muissakin Pii Marin –sarjan kirjoissa.

Tässä Nuotio on tosin ryhtynyt jopa hieman runolliseksi kuvauksissaan, jotka eivät mielestäni oikein istuneet kirjan tyyliin. Ne herättivät minussa lähinnä hilpeyttä.

Ihan pakko kerätä pari esimerkkiä tähän:

"Otsikoiden lasersäteet sokaisivat hänet."

"Hän kuunteli ujeltavaa tuulta ja yltyvää pakkasta, sen rautaterässaappaiden potkuja."

"Pakkasviima polttaa nielurisoja..."

"Vedet juoksevat silmistä, kun hän huutaa eikä metsä vastaa."

"Kuumat maalisuikaleet putoilevat valkoiseksi maalatusta katosta hänen kasvoilleen, tapetin läpi työntyy tulen musta sormi."


Tunnustusta Nuotiolle täytyy antaa siitä, että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti. Tämäkin kirja tuli ahmittua yhdessä päivässä, vaikka eipä noita sivujakaan liikaa ollut. Ihan riittävästi kuitenkin tähän kirjaan.

Lukijan on aika turha osallistua vauvamysteerin selvittämiseen, sillä vinkkejä tulee aika harvakseltaan ja ne painavimmat tulevat vasta kirjan lopussa, kun asia muutenkin alkaa ratketa. Joistakin se on mukavaa, mutta minusta olisi ollut kiva osallistua spekulointiin.

Tähän Pii Marin –sarjaan on olemassa vielä yksi jatko-osa (aiempien Mustan, Koston ja Maksun lisäksi), Varjo. Sitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea senkin.
Jokin kummallinen koukku näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä pakottaa lukemaan ne kaikki – siitä huolimatta, että itse en oikeastaan pidä Pii Marinista.

Nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viittauksia edellisiin jaksoihin on aika paljon.

Aiemmat arvioni:


torstai 2. heinäkuuta 2009

Mies, jolla käy flaksi



Stieg Larsson:
Miehet jotka vihaavat naisia

Tästä kirjasta on kirjoitettu jo niin paljon, että tekisi itse mieli jättää kokonaan kirjoittamatta.

Tai kertoa vain, että hyvä kirja, kannatti todellakin lukea ja innolla odotan saavani käsiini ne loput kaksi jatko-osakirjaa.

Täytyy sanoa, että näin nopeasti en ole aikoihin lukenut noin kuuttasataa sivua. Koukuttava kirja kaiken kaikkiaan.

Sen kummempia en viitsi tästä kirjoittaa (ei siksi, ettei kirjasta olisi mitään sanottavaa, mutta tästä on kohuttu jo niin paljon, etten usko minulla olevan mitään uutta sanottavaa), mutta pari sanaa päähenkilöstä, toimittaja Mikael Blomkvistista on pakko sanoa.

Häntä on kehuttu mukavaksi mieheksi, josta ei voi olla pitämättä. Minulle taas tuli tunne, että Larsson on luonut monen miehen salaisen ihanteen: Mies, jolla käy jatkuva flaksi, potenssi pelaa eikä tarvitse huolehtia sitoutumisesta.

Minua ihan jännitti kirjaa lukiessani, että ei kai hän aio panna jokaista naispuolista naamaa, joka kirjassa esiteltiin. Ehdin jo huolestua Hedestadin kahvilanpitäjänkin puolesta, että ei kai sitäkin.

Takakansi:

Mikael ”Kalle” Blomkvist, taloudesta kirjoittavan Millennium-aikakauslehden vastaava toimittaja, on pulassa. Hänet tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan. Mahtava paljastusjuttu teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä kaatui riittämättömiin todisteisiin, ja Wennerström aikoo asianajajineen ajaa niin Blomkvistin kuin koko lehdenkin puille paljaille.

Kaiken keskellä Blomkvist saa uransa erikoisimman tarjouksen, kun sukufirman entinen johtaja Henrik Vanger lähestyy häntä. Vanger haluaa Blomkvistin selvittävän mitä tapahtui hänen veljentyttärelleen Harrietille, joka katosi elokuisena iltapäivänä vuonna 1966. Tätä suljetun tilan mysteeriä ei kukaan ole koskaan onnistunut ratkaisemaan. Vangerin lupaama palkinto on mitä houkuttelevin: todisteet Wennerströmin rikoksista.

Blomkvist voi vain suostua ehdotukseen. Hän saa avukseen nuoren, tunnehäiriöisen mutta nerokkaan Lisbeth Salanderin, joka on erikoistunut ihmisten yksityiselämän tonkimiseen. Tapaus vie heidät yhä syvemmälle kohti Vangerin perheen ja samalla kansankodin sisällä vellovaa mustaa menneisyyttä: rasismia, vihaa ja veritekoja.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Puhdistus



Sofi Oksanen: Puhdistus

Olen Puhdistuksen lisäksi lukenut Sofin kaksi aiempaa kirjaa, Stalinin lehmät ja Baby Janen.

Näitä kaikkia kolmea kirjaa yhdistää tietynlainen side Viroon sekä kirjojen rakenteellinen samankaltaisuus. Puhdistuksessa side Viroon on kaikkein voimakkain, sillä tapahtumat käydään pääasiassa Virossa.

Kirjan sanotaan valottavan hyvin todentuntuisesti Viron lähihistoriaa. Viron historia ei ole minulle niin tuttu, että voisin ottaa kantaa totuuteen, mutta uskottava ja todenmakuinen kirja kyllä on, ja vastaa niitä (kieltämättä kovin suppeita) käsityksiäni, joita minulla Viron historiasta on.

Sofi ei sorru kuitenkaan tietokirjamaiseen faktailuun, vaan historia havisee sivuille asiaankuuluvana osana kirjaa. Aikaa ja tekoja ei voi aina erottaa toisistaan, sillä vaikka teot eivät muutu, aika muuttuu. Toisaalta aika ei myöskään anna oikeutusta kullata muistoja, ei aina.

Ote kirjan takakannesta:

Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään.

Tässä on kirjan alkukohtaus kaikessa lyhykäisyydessään. Tarinaa avataan hiljalleen lukijalle sekä Zaran että Aliiden muistojen myötä. Selviää muun muassa sen miksi Zara on päätynyt juuri Aliiden talon pihalle. Vai oliko se vain sattumaa?

Zaran pyllähtäminen paikalle nostattaa Aliiden mieleen kipeät menneisyyden muistot. Oikeastaan koko Aliiden menneisyys on tietyssä vaiheessa muuttunut kauttaaltaan eräänlaiseksi petokseksi.

Nämä petokset ja niiden syyt taustoittuvat hiljalleen kirjan myötä. Ja juuri kun luulet tienneesi, ymmärtäneesi (ei ole sama asia kuin hyväksyä), niin luvassa on vielä viimeinen paukku.

Oikeastaan vasta kirjan lopulla Aliide ja Zara todella kohtaavat nykyajassa. Tämä kohtaaminen jää hyvin lyhyeksi ja oikeastaan lukijan kontolle jää mahdollinen anteeksianto ja muu spekulointi. Ja hyvä niin – liian moni kirja on pilattu liiallisella selittelyllä.

Toisaalta tällaiseen kirjaan olisi helppo tehdä jatko-osa, vaan tuskinpa se on ollut Sofilla mielessä, kun tätä kirjoitti.

Olen miettinyt jo useamman päivän olisiko Puhdistuksesta suosikikseni. Jos näin kauan joutuu miettimään, niin menköön.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Kadonnutta isää etsimässä



Virpi Hämeen-Anttila: Muistan sinut Amanda



Markus on kolmekymppinen mies, joka on hieman hukassa itsensä ja tulevaisuuden toiveidensa kanssa. Parisuhdekin on kriisissä Markuksen pohtiessa salaa mielessään onko suhde Sannan kanssa tosiaan sitä, mitä hän haluaa.

Ennen kuolemaansa Markuksen äiti paljastaa pojalleen järisyttävän salaisuuden. Hän kertoo, ettei Markuksen isä olekaan kuollut, kuten on pojalleen uskotellut. Äidin viimeinen toive on, että Markus etsisi isänsä ja sanoisi hänelle, että äiti on antanut anteeksi.

Toisaalla Noora painiskelee väitöskirjan tekemisen ja epämääräisen miessuhteensa kanssa. Noora tapailee varattua miestä eikä muuta (siis sitoumuksia) kaipaakaan.

Molemmat, sekä Noora että Markus, päätyvät matkustamaan eri syistä, mutta heidän tiensä kohtaavat Italiassa.
Tarina olisi mahtunut hieman vähempäänkin kuin viiteensataan sivuun. Onko se sitten hyvä vai huono asia, jää kunkin itse mietittäväksi.

Kirjaa venytti lähinnä kilometrin pituiset dialogit, joissa keskusteltiin milloin Nooran väitöskirjaan liittyvistä aiheista, milloin politiikasta, milloin jostain muusta.

En voinut välttyä ajatukselta, että kenties Hämeen-Anttilalla oli jonkinasteinen tarve kirjallisuussnobbailuun. Oli miten oli, se oli toisaalta hyvin mielenkiintoista, mutta toisaalta mielestäni myös eräs uskottavuutta nakertava elementti.

Erityisen hyvin tämä tuli esille Markuksen äidin ja ”kuolleista nousseen” isänsä kirjeenvaihdosta. Markuksen äidin asemassa en olisi jaksanut jaaritella politiikasta, kun taustalla oli paljon polttavampi motiivi kirjeenvaihtoon: Nimittäin se suuri kysymys, miksi mies hylkäsi hänet ja heidän lapsensa.

Samaa (mielestäni omituista kärsivällisyyttä) on havaittavissa muutamissa muissakin keskusteluissa. Itse asiaan ei meinata päästä millään.

Ymmärrän kyllä, että joskus on valotettava taustoja, että totuuden voisi jollain tasolla ymmärtää, mutta mutta… Kun on näin suuresta asiasta kyse, niin ainakaan minun luonteellani ei tuollaisia keskusteluja voisi käydä ennen kuin ne ns. pääasiat ovat tiedossa.

Tästä kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) kirja imaisi mukaansa. Kieli on helppolukuista, joka valuu eteenpäin varsin vaivattomasti. Täytyy antaa kyllä tunnustusta Hämeen-Anttilalle hänen erinomaisesta taidostaan ottaa ja pitää lukija mukana ihan koko kirjan ajan.

Hyvä kirja siis kokonaisuutena, tuskin maltan odottaa että saan käsiini Alastonkuvia ja Suden vuoden!

***

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Runoilija kiinnostuu pakolaisista

-->
Minulta on jäänyt kirjaamatta muutama kirja, jotka olen tässä välissä lukenut. En vain ole saanut aikaiseksi niistä kirjoittaa.
Koska tämän blogin on tarkoitus olla minulle itselleni myös lukupäiväkirja, niin koen tarvetta kirjata väliin jääneet teokset.
Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag




Henning Mankell on eräs suosikkikirjailijani. Tutustuin häneen Wallander-sarjan myötä (jonka olen lukenut kokonaan) ja siitä innostuin lukemaan hänen muitakin teoksiaan.

Nimeltään Tea-Bag kertoo Ruotsiin laittomasti tulleista pakolaisista. Tea-Bag on eräs heistä. Ei niin menestynyt runoilija Jesper Humlin tapaa sattumalta Tea-Bagin, joka kertoo hänelle tarinansa.

Homma leviää sikäli käsistä, että pian Humlin huomaa olevansa tekemisissä hieman suuremman joukon (maahanmuuttajia) kanssa. Humlinia ei oikeastaan alussa niinkään kiinnosta pakolaisuus, mutta ajan myötä hän kiinnostuu aidosti aiheesta ja haaveilee jopa kirjoittavansa siitä seuraavan kirjansa. Siitä huolimatta, että hänen kustantajansa on saanut päähänsä, että hänen seuraava kirjansa on dekkari.

Kirjan sävy on oikeastaan aika hauska ja Jesper Humlin ajatuksiltaan monesti varsin konservatiininen, naiivikin. Ei siis mitenkään tyypillinen sankari, mutta sehän nyt ei ole Mankellin kirjoissa tavoitekaan.
Juuri inhimillisyys (eikä yli-ihmisyys, johon monet kirjailijat sortuvat päähenkilöitä luodessaan) onkin mielestäni Mankellin kirjojen eräs vahvuus.

Ihmiset voivat muuttua, kyllä, mutta aito muuttuminen on pitkällinen prosessi. Mankell ei sorrukaan yhdessä yössä tapahtuviin asenne- ja persoonamuutoksiin, vaan hiljalleen tapahtuvaan oivaltamiseen. Eikä muuttuminen juuri tiettyyn suuntaan ole mikään itsestään selvyys.

Kirjassa käydään läpi muutaman muunkin laittomasti maahan tulleen nuoren tarina – ei siis vain Tea-Bagin. Kirjan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla jotain muuta.

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Slummien miljonääri



Vikas Swarup:

TYHJENTÄVÄ VASTAUS eli kuka voittaa miljardin?

Tästä kirjasta on ehditty jo vääntää elokuva – Slummien miljonääri - joka kenties on tunnetumpi kuin itse kirja. Tai sitten ei.

Elokuvaa en ole nähnyt enkä tiedä haluanko nähdäkään. Kirjana tämä on erinomainen, mutta vain harvoin kirjoista tehdyt elokuvat yltävät samalla tasolle kuin itse kirja.

On ennenkuulumatonta, että kouluja käymätön ryysyläinen, Ram Mohammad Thomas, voittaa tietokilpailussa miljardin. Sellainen herättää ennakkoluuloja ja epäillään vilppiä. Eihän köyhä tarjoilija voi mitenkään tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Kesken poliisikuulustelun paikalle saapuu nainen, Smita, joka väittää olevansa Ramin asianajaja. Ram on tilapäisesti pelastunut vankikopilta, mutta Smita odottaa kuulevansa selitykset siihen, miten Ram saattoi tietää oikeat vastaukset.

Ram kertoo tarinansa ja sitä kautta selviää, miten hän osasi vastata kysymyksiin. Oikeutetusti Ram pohtii sitäkin, miten ihmeessä tietokilpailussa saatettiin kysyä kysymyksiä, joihin hän sattumalta osasi vastata.

Tapaukset kysymysten taustalla ovat mielenkiintoisia. Ramin muistojen mukana lukija saa kuulla mm. Taj Mahalin tarinan, kokea slummielämää ja tavata mielenkiintoisen entisen elokuvatähden.

Kirjaa sävyttää tietynlainen optimismi, joten vaikka jotkin tapahtumat ovat varsin synkkiä ja dramaattisia, niin ne eivät silti ahdista kohtuuttomasti. Toisenlaisella tyylillä kirjoitettuna kirjasta olisi varmasti saanut aika synkän ja ilottoman.

Jos nyt jotain puutteita haluaa etsiä, niin lähinnä mieleeni tulee kilpailun kysymykset. Kun tarkoituksena oli, ettei kisailua voita kukaan ihan heti alussa, niin ihmettelen kysymysten helppoutta.

En väitäkään, että olisin itse tiennyt kaikkia – edes useita – vastauksia, mutta voisin kuvitella, että monet (sivistyneet) intialaiset olisivat saattaneet tietää.

Lisää kirjasta Wsoyn sivuilla. Kirjan hinta näyttää siellä olevan 23,30 euroa. Itse ostin omani kolmella eurolla Anttilasta!

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Liian lyhyeksi jää elämä


Alice Hoffman: Päivän korento

11-vuotias Amanda haaveilee olympiaurasta. Hän onkin taitava, ryhmänsä paras, voimistelija. Sairastuminen aidsiin romuttaa kuitenkin olympiahaaveet ja lopulta nakertaa hiljalleen hänen elämänsä.

Amandan sairaus ei ole vain perhettä koskettava asia, vaan se vaikuttaa lähes koko ympäristöön. Koulussa pohditaan voiko aids-potilas käydä koulua ja ennakkoluulot aidsin tarttumisesta jylläävät.

Kirja on pohjavireeltään aika surumielinen, mutta se sisältää paljon toiveikkuutta ja lämmintä huumoriakin. Siinä on sattuvasti kuvattu ihmissuhteiden kariutumista, mutta toisaalta myös sairauden synnyttämää yhdistymistä.

Sairaan Amandan lisäksi koskettaa erityisesti hänen 9-vuotiaan veljensä kokemukset. Sisaren sairaus vaikuttaa myös häneen, sillä epäluulojen takia häntäkin aletaan kartella.

Alice Hoffman on tarkkanäköinen kuvaaja, joka avaa henkilöhahmomensa ajatuksia riittävästi, muttei liikaa. Paljon jää myös lukijan päätettäväksi ja itsekseen pohdittavaksi. Pidin tästä kirjasta ja voin suositella tätä elämänmakuisen draaman ystäville.

Kannattaa muistaa, että kirja on julkaistu 1988, jolloin tietous aidsista oli aivan toista luokkaa kuin nykyään. Myös lääketeollisuus on kehittynyt hurjasti sen jälkeen.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Isoveli valvoo ja silti asukas kuolee



Eppu Nuotio: Kosto

Kosto on maannut hyllyssäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain sen luettua. Ja heti aloin ihmetellä, miksi olen pantannut sen lukemista niin kauan.

Mustaa lukiessani valittelin kirjan puhekielisyydestä. Enää en valita. Olen tottunut jo siihen eikä se enää häiritse. Kaipa sen alun perinkin oli lähinnä tottumiskysymys.

Ulkomaista kirjallisuutta kun lueskelee, niin saa usein lukea tekstinsä kirjakielellä. Siksi se (suomalaisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen) varmaan alussa olikin niin vaikeaa. Ja voipi olla, että se oli eräs syy, miksi karttelin suomalaista kirjallisuutta.

Mutta Kostoon… Kosto imaisee mukaansa jälleen ihan heti ensisivuilta lähtien. Nuotio kirjoittaa koruttomasti ja tiiviisti turhia jaarittelematta. Eli sama tyyli jatkuu kuin ensimmäisessäkin osassa. Se on ihan hyvä asia.

Pidin muuten paljon Koston blogikirjoitteluosiosta. Tuli tunne, että Nuotio tosiaan tietää, mitä blogit ovat ja hän osasi hyvin kuvata nuoren tytön ihastumista ja voimakkaita tunteita.

Kosto oli mukavan yllätyksellinen, oikein nautittava lukuelämys. Nyt olen tavallaan iloinen, että panttasin sen lukemista, sillä saan lukea seuraavat osat (Maksu ja Varjo) vaikka peräkkäin (kunhan saan ne käsiini).

Odotan myös saavani lisätietoa siitä, miten Juha Heinon ja Piin orastava suhde kehittyy. Vai kehittyykö? Kostossa suhde jäi paitsioon murhatutkimusten takia.

Juoni pähkinänkuoressa:

”Lukijat valloittanut tummaihoinen toimittaja Pii Marin palaa kuvioihin: aluetoimituksessa kuvataan Isoveljen suosittua maakuntaversiota, kun yksi osallistujista löydetään kuolleena suorassa lähetyksessä.”

Kursiivi lainattu Otavan sivulta.

***
Mustasta olen kirjoittanut arvion vanhaan Mainoskatkoon, sinne pääset täältä.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Perijät


Innostuin Hämeen-Anttilan kirjoista Tuiman ansiosta.

Tuimaa täytyy myös kiittää siitä, että hän on saanut - kenties tietämättään – minut innostumaan enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta.

Tarkastellessani viime aikojen lukemisiani huomaan että suomalaisten kirjailijoiden osuus on lisääntynyt huomattavasti lukulistallani.



Virpi Hämeen-Anttila: Perijät



En tiedä, miten Hämeen-Anttila sen tekee, mutta hän osaa koukuttaa lukijan. Perijöihin jäi kiinni aika nopeasti ja sitä teki mieli olla lukemassa koko ajan.

Perijöissä pääosassa on tavallaan kaksi sukua (kiurulat ja Stålit), joiden välejä hiertää riidat ja erimielisyydet pitkän ajan takaa. Toimittaja Veera Sipponen saa kuulla tädiltään Auralta sukujen aiemmista vaiheista ja vanhaa perua oleva viha on tarttua häneenkin.

Asiaa ei lainkaan helpota se, että Veera Sipponen (äitinsä puolelta Kiurula) alkaa tutkia Stålien perheyritystä ja tekee epämiellyttäviä löydöksiä. Pintanöyhtää raaputtamalla alkaa alta kuitenkin paljastua muutakin. Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttää.

Perijät on kauttaaltaan mielenkiintoinen sekoitus ihmissuhteita, sukuhistoriaa ja tutkimuksia. Olin jostain syystä hieman epäileväinen kirjaa kohtaan enkä odottanut siltä paljon, mutta sitä enemmän sain.

Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilalta Kolmannentoista lapsen ja Sokkopelin. Nyt olisi tarkoitus saada käsiin Hämeen-Anttilan Suden vuosi ja Alastonkuvia, joita minulle on myös suositeltu.

Lisääkin saa suositella!